Jani Lassila puhumassa Loviisan rauhanfoorumin seminaarissa 8.8.2009. Kuva: tv.
Oma kommenttipuheenvuoroni on syntynyt perusturvallisuuden tunnettamme järkyttäneiden Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien pohjalta. Ne jättivät meidät perustavalla tavalla kysymään, mikä nuorilla on hätänä. Ovatko kaksi ääriesimerkkiä jonkinlainen vihje siitä, että myös monet muut nuoret eivät voi hyvin? Olen koulutukseltani teologian maisteri, ja sen johdosta on ollut luontevaa pohtia kysymystä nuorten maailmankuvan ja -katsomuksen muodostumisen kautta, ja miten sillä on merkitystä elämän mielekkyyden kokemiseen.
Sosiologiassa nuorisotutkijat ovat olleet jo pitkään yksimielisiä siitä, että tämän päivän nuorten on huomattavasti vaikeampaa muodostaa oma ja mielekäs maailmankuvansa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Aiemmin kristinusko on toiminut länsimaissa sellaisena “suurena kertomuksena”, jonka kautta on saattanut peilata omaa kasvamistaan ja maailmankuvansa muodostamista. Se on ollut eräällä tavalla yksinkertainen ja mustavalkoinen malli – ruusuine ja risuineen.
Nykyään ei ole mitään yhtä suurta kertomusta, jonka kautta voisi kasvaa saati peilata omaa maailmankatsomustaan. Tilalle on tullut monia kilpailevia ja mitä erilaisempia vaihtoehtoja, joissa ei aina ole selviä moraalisia oikein tai väärin -asetelmia. Tämä on ollut synnyttämässä informaatioähkyn lisäksi hämmennystä sen suhteen, mikä minulle olisi oikea maailmankatsomus: tarjolla on monia vaihtoehtoja, mutta tukea omanlaisen, mielekkään maailmankuvan rakentamiseen on vähän. Pluralismin keskellä yksilön oma eettinen vastuu on kasvanut samanaikaisesti kun yhteiskunnalliset tukimuodot ja voimavarat sen kantamiseksi ovat kutistuneet ja synnyttäneet moraalisen valinnan yksinäisyyden – näin postmodernin sosiologian keskeistä hahmoa, Zygmunt Baumania ja hänen eettistä paradoksiaan mukaillen.
Tästä tukemisesta ja varsinkin sen tarpeesta voisin mainita esimerkkinä työkokemukseni nuorison parissa, joka on aiemman yhteisöpedagogi-kouluvuosieni perua. Muun muassa rippikoulutyössä olen opettanut nuorille sitä, onko tämä maailma nyt sitten sitä Jumalan luomaa vai syntynyt niin kuin luonnontiede meille evoluutiosta opettaa. Olen yrittänyt, kristillisen opetuksen tavoin, painottaa, että kyseessä ei missään nimessä ole kilpailevat vaihtoehdot. Ei ole niin, että ne vastaisivat samoihin kysymyksiin.
Luonnontiede selittää meille, miten maailma on syntynyt; se ei ole uskon asia. Luomiskertomus, ja se että Jumala on luonut ihmisen yhteyteensä omaksi kuvakseen, yrittää vastata ihmisenä olemisen perimmäisiin kysymyksiin, kuten siihen, miksi hän on olemassa tai mikä hänen tehtävänsä maailmassa on. Luomiskertomus on eräällä tavalla runouden kieltä ja se puhuttelee ihmisen transsendentaalisia kerroksia uskon asiana. Luonnontieteen tehtävänä ei ole edes yrittää selittää samoja asioita kuin luomiskertomus yrittää ja päinvastoin. Tämä erottelu on tieteellisestikin ottaen hyväksyttävä lähtökohta.
Rippikouluikäisillä näyttäisi olevan vaikeuksia ymmärtää tätä erottelua. He ovat usein ymmällään tästä aiheesta ja erottelusta, varsinkin ehkä pojat. Voi olla, että nuorten abstrakti ajattelu ei ole vielä tarpeeksi kehittynyt tämän aiheen käsittelyyn. Toisaalta, onhan aihekin melko vaikea. Eikä siinä mitään. Pääasia, että aiheesta on keskusteltu ja että tämä iso kokonaisuus on jäänyt muhimaan nuorten mieliin. Useimmiten ajan, kasvun ja kehittymisen kautta kokonaisuuden palat loksahtelevat paikalleen, ja erottelun oppii ymmärtämään.
Mutta siinä vaiheessa minulla nousi karvat pystyyn, kun Jokelan koulusurmaajan jättämästä viestistä löytyi viitteitä nk. sosiaalidarwinistiseen maailmankatsomukseen, joka oli muun muassa natsi-Saksassa varsin elinvoimainen. Sosiaalidarwinismi pitää sisällään ikään kuin tieteellisen “totuuden” siitä, että elämässä vahvojen tulee hallita heikkoja, ja että heikkojen tulee sortua elon tiellä, koska niin tapahtuu luonnossakin ja näin evoluutio toimii. Vain lajiolemukseltaan vahvat voivat selvitä elämässä, ja näin pitääkin olla.
Ongelmana pidän sitä, että tällainen maailmankatsomus on mitä ilmeisemmin vallannut alaa nuorten keskuudessa enemmänkin. Toisaalta se ei ole ihme: leimaahan nuorten elämää ja yhteiskuntaa yleensä kova kilpailu pärjäämisestä, yksilöllisestä “vahvuudesta”, jossa ei enää yhteisöllisyydellä ja sen tuomalla turvallisuuden tunteella ole juuri arvoa, niin kuin täällä seminaarissa on tänään jo aiemmin keskusteltu.
Sosiaalidarwinistisesta maailmankatsomuksesta on kovin vaikea johtaa sellaista mallia, joka johtaisi ihmisten rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Tieteellisesti katsottuna, ja sitä kautta mitä kouluissa tulee edelleen intensiivisesti opetettaman, on sosiaalidarwinismin ja muiden vastaavien katsomusten virheellisyyys. Näissä näkemyksissä luonnontiede ja siitä johdetut näkemykset ovat virheellisesti astuneet etiikan alueelle. Sosiaalidarwinismi syyllistyy näin mm. naturalistiseen virhepäätelmään ja ennen kaikkea sen läheisen sukulaisen, Humen giljotiinin rikkomiseen: tosiasioista ei voi johtaa arvoasetelmia tai moraalisia sääntöjä. Siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla. Tämän huomioiminen on myös oikeustieteessä eräs edellytys oikeuksien muodostamiselle.
Koulutusjärjestelmässämme olisi varmasti tilausta sellaiselle täsmäluentopaketille, jossa ainakin tästä vaikeasta aihealueesta tehdään selkeä erottelu. Erottelu, joka yhtäältä selvittää luonnontieteiden ja toisaalta humanististen tieteiden erilaisia tehtäväkenttiä, ja jonka seurauksilla on merkitystä myös mielekkään maailmankatsomuksen muodostamisessa. Yleisesti ottaen humanistisilla tieteillä voisi olla paljonkin välineitä annettavana nuorten maailmankatsomusten muodostamiseen. Tulkintani on, että useat nuoret myös janoavat tällaista opetusta.
TM JANI LASSILA