Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki teki Paasikivi -seuran tilaisuudessa 22.3.2010 radikaalin ehdotuksen asevelvollisuuden uudistamiseksi. Kansan uutiset uutisoi asiasta seuraavasti.

Paasikivi-seurassa tiistaina puhuneen Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäen mukaan maanpuolustukseemme tarvitaan uutta ajattelua.

Hänen mielestään voidaan kysyä, kuinka hyvin nykyinen varusmiesarmeija soveltuu muuttuvaan turvallisuusympäristöömme. Sotilaallisen uhan sijaan Suomen pitäisi valmistautua ensisijaisesti esimerkiksi ympäristökatastrofeihin, suuronnettomuuksiin tai tietoverkkoihin kohdistuviin hyökkäyksiin.

– Vasemmistoliitto haluaa nostaa keskusteluun valmiusvelvollisuuden, joka yhdistää valinnanvapauden ja uskottavan puolustuksen. Asepalvelus, valmiusreservi ja siviilireservi ovat ne kolme elementtiä, jotka luovat rungon uudelle valmiusvelvollisuusmallille.

Arhinmäen arvion mukaan rauhan aikana asepalvelukseen valikoituisi noin kaksi- kolmekymmentä prosenttia miesikäluokasta.

– Koulutettua reserviläisarmeijaa voitaisiin tarvittaessa täydentää nopeasti koulutettavalla sotilaallisella valmiusreservillä, jolla on etukäteen määrätyt tehtävät. Tämä kaksinkertaistaisi kriisin uhatessa armeijan miesvahvuuden.

– Samalla resursseja vapautuisi yhteiskunnan muun kriisivalmiuden kehittämiseen. Esimerkiksi siviilireservi voitaisiin kouluttaa pandemian, luonnonkatastrofin tai suuronnettomuuden varalle. Siviilipalvelus voitaisiin lakkauttaa.

Sama valinnanvapaus kaikille

Arhimäki korostaa, että mallissa asepalvelukseen ja valmiusreserviin hakeutuminen olisi kaikille vapaaehtoista, mutta ihmisiä kannustettaisiin muun muassa korkeammilla päivärahoilla ja palveluksen yhdenmukaistamisella siviilin koulutusohjelmien kanssa.

– Kokonaan ilman sodan ajan tehtäviä jäisi soveltuvuusarvioinnin jälkeen muutamia tuhansia ihmisiä vuodessa. Totaalikieltäytymisestä ei näin ollen enää rangaistaisi.

Tämä Vasemmistoliitossa pohdittu valmiusvelvollisuusmalli antaa saman valinnanvapauden miehille ja naisille. Maanpuolustuskysymyksissä sukupuolten välistä tasa-arvoa edistetään parhaiten miesten valinnanvapautta lisäämällä, ei naisten vapautta kaventamalla.

– Pakon laajentaminen ei lisää tasa-arvoa ja Vasemmistoliitto ei kannata kaikille pakollista kansalaispalvelua.

Kokonaisuudessaan puhe löytyy Arhinmäen kotisivuilta.

From YouTube: “From Grassroots Films of Brooklyn, New York comes THE HUMAN EXPERIENCE the story of a band of brothers who travel the world in search of the answers to the questions: Who am I? Why am I here? What is the meaning of life? Their quest leads them to sleep on the streets with the homeless of New York City, comfort the orphaned children of Peru, and seek out the abandoned lepers in the jungles of Ghana, Africa. What they discover changes them forever. They are captivated by the joy and love that they encounter; they are awakened to the beauty of the human person and the resilience of the human spirit. Along with one on one interviews with experts and amateurs from all walks of life, THE HUMAN EXPERIENCE weaves both commentary and drama into a deep reflection on what it means to be human.”

From Wikipedia: Khan Abdul Ghaffar Khan (1890 – 20 January 1988) was a Indian Pashtun political and spiritual leader known for his non-violent opposition to British Rule in India. A lifelong pacifist, a devout Muslim, and a follower of Mahatma Gandhi, he was also known as Badshah Khan (also Bacha Khan, Pashto: lit., “King Khan”), and Sarhaddi Gandhi or “Simant Gandhi”(Urdu, Hindi lit., “Frontier Gandhi”).

Suomen Rauhanliitto – YK-yhdistys 2.3.2010:

Naton hylättävä ydinasedoktriininsa – ydinaseet pois Euroopasta

Naton tulee uutta strategista konseptiaan valmistellessa selkeästi
hylätä ydinasedoktriininsa toteaa Rauhanliitto. Taktiset ydinaseet tulee
ottaa mukaan ydinaseriisuntakeskusteluihin, tavoitteena lopullinen
ydinaseriisunta nk “zero option”, nolla-ratkaisu. Radikaalimman otteen
puolesta ydinaseriisunnassa puhuu yhä useampi vaikuttaja ja asiantuntija
maailman valmistautuessa toukokuun ydinsulkusopimusneuvotteluihin.

Suomenkin on aika nostaa ydinaseriisunta omalle ulkopoliittiselle
agendalleen, vaatii Suomen Rauhanliitto – YK-yhdistys.

- Nyt kun Iranin epäillään kehittelevän ydinasetta ja tilanteen ollessa
kriittisessä vaiheessa, on tärkeää, että eurooppalaiset aktivoituvat
ydinasekysymyksessä. Nato voisi ilmoittaa, että Yhdysvaltojen ydinaseet
vedetään pois Euroopasta. Näillä aseilla ei ole enää sotilaallista
merkitystä ja niiden poisvetäminen olisi muutenkin vakautta lisäävä ja
positiivinen viesti Natolta maailmalle, toteaa Rauhanliiton
puheenjohtaja Tarja Cronberg.

- Vaikka Yhdysvaltojen ydinaseiden vetäminen pois Euroopasta olisi
positiivinen signaali, on meidän kannalta tietenkin tärkeää saada myös
Venäjä sitoutumaan prosessiin. Avoimuuden lisääminen, esimerkiksi
aseiden määristä ja sijoituspaikoista sitovan ilmoitusvelvollisuuden
luominen, voisi olla ensimmäinen askel tässä prosessissa, jatkaa Tarja
Cronberg Rauhanliitosta

Yhdysvalloilla arvellaan olevan noin 500 aktiivista ydinkärkeä joista
länsieuroopassa noin 200. Venäjällä on kärkiä noin 2000, joista suurin
osa on sijoitettu läntisiin osiin maata.

Naton eurooppalaisten jäsenmaiden väestön ylivoimainen enemmistö
kannattaa ydinaseista luopumista. Saksa on ollut kysymyksessä
aktiivinen, mutta nyt yhä useampi muukin Naton jäsenmaa on ilmoittanut
kannattavansa Yhdysvaltojen ydinaseiden pois vetämistä Euroopasta.
Viiden Nato-maan; Saksan lisäksi Norjan, Luxemburgin, Hollannin ja
Belgian ulkoministerit esittivät 26.2 Naton pääsihteerille, että Naton
ulkoministerikokous huhtikuussa Tallinnassa käsittelisi liittokunnan
ydinasepolitiikkaa suhteessa sen uudistettavaan strategiaan.Myös Ruotsin
ja Puolan ulkoministerit nostivat äskettäisessä ulostulossaan esille
taktisten ydinaseiden muodostaman uhan Euroopan turvallisuudelle ja
tarpeen saada aikaiseksi prosessi niistä eroon pääsemiseksi.

Lisätietoja:
Tarja Cronberg Laura Lodenius
Puheenjohtaja toiminnanjohtaja
050-3964000 040-7177762

Suomen Sadankomitea 3.3.2010:

Nato on sotilasliitto, ei rauhanrakentaja

Rauhanjärjestö Sadankomitea on seurannut huolestuneena Suomessa käytävää
keskustelua sotilasliitto Natosta. Natoa markkinoidaan Suomessa usein
kriisinhallintaorganisaationa, jonka päätarkoitus on rauhoittaa
kriisialueita. Sadankomitea haluaa kuitenkin muistuttaa, että
sotilasliitto Nato ei ole hyvä rauhanrakentaja.

- Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenin visio Natosta globaalien
turvallisuusasioiden palvelukeskuksena on karmiva. Sotilasliitto Nato
pyrkii koko ajan puolustamaan omaa olemassaoloaan kasvattamalla
itselleen kuuluvaa tehtäväkenttää, usein terrorismin vastaisen taistelun
varjolla. Sotilasliittoa ei saisi päästää siviilien tontille. Selvä
työnjako konfliktialueen toimijoiden kesken on kokonaisvaltaisen
kriisinhallintatoiminnan ehkä olennaisin piirre: jokainen toimija hoitaa
itselleen kuuluvan tehtävän, Sadankomitean varapuheenjohtaja Jan
Koskimies muistuttaa.

Nato on surkeasti epäonnistunut kriisinhallinnassa Afganistanissa.
Siellä kuoli viime vuonna yli 2000 siviiliä, joista kolmannes suoraan
Naton ja sen liittolaisten operaatioiden uhrina. Kriisialueet eivät
rauhoitu sotimalla, vaan tarvitaan merkittäviä panostuksia kehitykseen
ja aitoon siviilikriisinhallintaan. Sotilaiden ja sotilasliittojen
avulla ei puututa konfliktien syihin.

- Afganistanissa on osoitettu, että konflikti ei ratkea vuosia
jatkuvalla sotilaallisella voimankäytöllä. Lisäksi sotilaallisen
kriisinhallinnan sekoittuminen siviilitoimintoihin antaa alueen
ihmisille aivan väärän kuvan demokratiasta ja oikeusvaltiosta, Koskimies
jatkaa.

Lisätietoja:
Sadankomitean varapuheenjohtaja Jan Koskimies 040 747 0776
Sadankomitean pääsihteeri Eekku Aromaa 040 583 1142

Text: Timo Virtala
Översättning: Ulf Särs

Jag svarar på frågan hur fredsrörelsen främjar fred och mänskliga rättigheter ur tre synvinklar. Först talar jag om fredsrörelsernas roll för att hålla hoppet levande. Därefter funderar jag på vad som har gått fel i fredsorganisationernas kommunikation. Slutligen ger jag några exempel på fredsrörelsernas verksamhet i praktiken.

Att hålla hoppet levande

Apatin är det största hotet mot freden och de mänskliga rättigheterna. Om människorna inte tror sig kunna förebygga krig, minska fattigdomen och begränsa människohandeln är kampen förlorad redan på de startmetrarna.

Ur en synvinkel har de människor som fallit i apati rätt: en enskild människas påverkningsmöjligheter i mänsklighetens stora frågor är obefintliga. Paradoxalt nog är det också tvärtom: den enskilda människans insats är avgörande för att få till stånd förändringar.

Det är lättare att förstå saken om man jämför med demokratiska val, där samma paradox upprepas. Om vi ser till exempel på valresultatet från andra omgången i det senaste presidentvalet i Finland kan vi konstatera, att just ditt röstningsbeteende inte hade någon betydelse med tanke på slutresultatet av valet. Resultatet hade varit detsamma, också om du hade röstat på annat sätt. Å andra sidan är det ett obestridligt faktum att just de enskilda människornas röster, och ingenting annat, avgjorde valet.

En sanning, två synvinklar. Ur den senare synvinkeln är fredsaktivism och människorättsaktivism det viktigaste man kan tänka sig. Just de håller hoppet om en bättre framtid för mänskligheten levande.

Under slaveriets tid var det många människor som betraktade slaverisystemet som beklagligt, omänskligt och moraliskt oriktigt, men som inte trodde det var realistiskt att avskaffa det. Sådana människor fanns det också på kolonialismens, de offentliga avrättningarnas och dödsdomarnas tid.

Men det fanns också sådana som trodde på att en förändring var möjlig. Mänsklighetens moraliska utveckling genom årtusendena har skett uttryckligen tack vara sådana människors aktivitet som tror på enskilda människors påverkningsmöjligheter också i svindlande stora frågor.

Mahatma Gandhi uttryckte saken såhär: det som du gör har ingen betydelse. Ändå är det ytterst viktigt att du gör det.

Fel i kommunikationen

Å andra sidan måste man erkänna att något har gott totalt fel i fredsorganisationernas kommunikation. De har på sin sida tänkare från Jesus till Einstein, från Gandhi till John Lennon och från Buddha till Charlie Chaplin, men ändå uppfattas pacifismen som ett underligt, ibland till och med farligt marginalfenomen.

Problemet torde delvis bero på fredsrörelsernas kommunikationsarbete, men också på hur man definierar nyckelbegreppen. Enligt en finsk grundordbok är pacifism det samma som fredsidén, och fredsidén igen definieras som ”en strävan att undvika krig och främja fredlig samlevnad mellan folken”.

De flesta engelskspråkiga ordböcker som finns på Internet, inklusive Encyclopedia Britannica, definierar pacifism som ett övergripande begrepp som omfattar många olika idériktningar som motsätter sig krig.

Som en av dessa riktningar ser man den absoluta pacifismen, som tar avstånd från våld under alla omständigheter. Som motpol till den ställs den relativa pacifismen, vars anhängare väljer vilka krig och vilket våld som är berättigat och vilka inte.

Två av sju ordböcker definierar all pacifism som absolut pacifism. Pacifism innebär enligt dem att man entydigt motsätter sig alla krig och allt våld.

Båda dessa ytterlighetsdefinitioner ”pacifism är en strävan att undvika krig” och ”pacifism är att motsätta sig allt våld” är på sitt sätt problematiska. Den första därför att nästan alla är pacifister enligt den och den senare därför att knappast någon är pacifist enligt den.

Man har grundat arméer och ökat upprustningen med motiveringen att undvika krig. Om vi definierar alla som försöker undvika krig som pacifister måste vi räkna med också sådana som idag betraktar sig som motståndare till pacifism.

Om vi igen definierar pacifismen endast som absolut pacifism måste vi utesluta många av dem som idag betraktar sig som pacifister. Ingetdera alternativet är ändamålsenligt.

Att arbeta för fred

Ordet pacifism har sitt ursprung i de latinska orden paci- (pax) det vill säga fred och –ficus som betyder att göra. Ur den synvinkeln skulle fedsarbetare vara en bättre motsvarighet till pacifist än det vanliga ”anhängare av fredsidén”. Det skulle betona att man gör något konkret, inte bara att man motsätter sig krig.

Genom att betona handling i stället för att man motsätter sig krig löser vi samtidigt frågan, vilka vi borde kalla pacifister och vilka inte. En pacifist är då en person som aktivt verkar för att främja fredens sak.

Så definierad är pacifismen inte en radikal idé, och inte heller på något sätt en idealistisk, verklighetsfrämmande världsåskådning. Att arbeta för att minska våldet och förebygga krig är inte mera radikalt eller idealistiskt än det medicinska arbetet mot sjukdomar.

På samma sätt som sjukdomarna kommer också våldet – både mellan individer och grupper – alltid att finnas, och just därför bör man oavbrutet bedriva förebyggande arbete. Varje generation måste lära sig icke-våld på nytt.

Fredsarbete i praktiken

I praktiken försöker fredsorganisationerna främja fred och mänskliga rättigheter genom att arrangera seminarier, marscher och demonstrationer, ge ut tidskrifter och böcker, lobba politiker, dela ut flygblad, mötas, sammanföra och utmana människor att tänka, diskutera och handla.

Av de organisationer jag representerar har Finlands kristliga fredsrörelse som ändamål att i ekumenisk anda väcka och upprätthålla ett på den kristna tron grundat ansvar och arbete för fred och rättvisa. Fredsarbetet syftar inte bara till att hindra krig utan också till att begränsa användningen av våld på alla livsområden.

Lovisa fredsforum igen är en mötesplats för olika människor, idéer, kulturer och religioner. Målet är att med hjälp av samvaro, samtal och konst lindra mänsklighetens rädslor, utveckla konfliktlösningsmetoder och ge människor glädje i livet. Evenemanget ordnas varje år i anslutning till Hiroshimadagen 6.8.

En av fredsorganisationernas viktigaste uppgifter är att öka fredsforskningen. Stora politiska förändringar i världen har åstadkommits med fredliga medel och det vore mycket viktigt att man skulle studera dessa händelser mera och ta lärdom av dem.

Några sådana förändringar är Norges självständighet, Ålandsfrågan, Indiens självständighet, människorättskampen i USA, solidaritetsrörelsen i Polen, störtandet av Marcos diktatur i Filippinerna, den sjungande revolutionen i Estland, Berlinmurens fall, apartheids upphörande i Sydafrika och slutet på inbördeskriget i Liberia. Den kanske största förändringen är att Sovjetunionen föll samman relativt fredligt.

Dessa exempel visar hur man med stark politisk vilja, fantasirikedom, visdom och systematisk forskning kan finna alternativ till våldet.

Civil krishantering

Ett koncept som de finländska fredsorganisationerna aktivt har varit med om att utveckla är EU:s civila krishantering. Sedan år 2003 har EU startat femton civila krishanteringsoperationer i elva länder på tre kontinenter. Tio operationer pågår som bäst och cirka 13 000 professionella civila krishanterare står i beredskap inom EU.

EU har sänt poliser, tjänstemän, jurister, gränsbevakare, diplomater, demokratiexperter, mediefolk och företrädare för medborgarorganisationer till världens värsta krishärdar för att hantera, begränsa och förebygga konflikter.

Då kriser bryter ut i framtiden har politikerna inte bara två alternativ att välja mellan – att sända soldater till området eller inte – de har också ett tredje alternativ. De kan sända en utbildad och välutrustad krishanteringsstyrka bestående av väl utbildade och utrustade civila till området i syfte att utan våld påverka de orsaker som ligger bakom konflikterna.

Sammanfattat i en mening är mitt budskap detta: det avgörande för att skapa en bättre värld är inte, om vi finner de ”riktiga” metoderna att avskaffa problemen, utan att vi, var och en på sitt håll – både som individer och som företrädare för olika slags instanser – alltid i alla förhållanden försöker göra vårt bästa.

Timo Virtala är generalsekreterare för Lovisa fredsforum (www.rauhanfoorumi.fi) och viceordförande för Finlands kristliga fredsrörelse (www.kristillinenrauhanliike.fi). Lovisa fredsforum hålls i år 6-8 augusti.

Artikeln bygger på ett anförande hållet vid seminariet Fred och mänskliga rättigheter i Alphöjdens församlingshem i Helsingfors på FN-dagen 24.10.2009, arrangerat av den kyrkliga förnyelserörelsen Kom alla, Finlands kristliga fredsrörelse, Kyrkans Utlandshjälp, Ekumeniska ansvarsveckan, den lutherska kyrkans människorättsarbete, Helsingfors kyrkliga samfällighet samt de finska församlingarna i Alphöjden och Berghäll.

Tämä kirjoitus tullaan julkaisemaan seuraavassa Fredsposten -lehdessä. Suomeksi se löytyy osoitteesta http://www.kristillinenrauhanliike.fi/archives/313

Ohessa esitetty näyttely tulee esille Loviisan rauhanfoorumiin elokuussa 2010. Näyttelyn kotisivut löytyvät osoitteesta www.rauhankulttuuri.fi.

Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttely on vahva kannanotto inhimillisen turvallisuuden puolesta. Näyttelyssä pureudutaan väkivallan syihin ja seurauksiin yksittäisten ihmisten välisistä suhteista aina joukkotuhoaseisiin asti.

Näyttely antaa tiiviin tietopaketin väkivallasta, mutta esittelee sille myös vaihtoehdon: rauhankulttuurin. Rauhankulttuuri koostuu arvoista, asenteista, käyttäytymisestä ja elämäntavasta, jotka torjuvat väkivaltaa ja ehkäisevät konflikteja niiden alkusyihin puuttumalla.

Näyttely kuvailee ydinasetyypit, kertoo Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen pommien seuraukset ja kilpavarustelun ja ydinkokeiden karun historian. Kylmän sodan päättymisestä huolimatta ongelma ei ole poistunut, vaan maailmassa on yhä arviolta 27 000 ydinpommia, joiden ylläpitoon ja kehittämiseen käytetään vuosittain miljardeja dollareita.

Näyttely on voimakas kannanotto rauhan- ja kansainvälisyyskasvatuksen puolesta. Mitä vahvempaa yhteyttä tunnemme toisiimme ihmisyyden perusteella, sitä tehokkaammin pystymme selvittämään pienet ja suuret ristiriitamme väkivallan sijaan vuoropuhelun avulla.

Näyttely muistuttaa, että myös köyhyys on väkivaltaa. Äärimmäinen köyhyys tappaa joka päivä 24 000 ihmistä – yhtä paljon kuin jos viidensadan matkustajan lentokone syöksyisi maahan puolen tunnin välein vuorokauden ympäri.

Näistä järkyttävistä faktoista huolimatta Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttely taistelee ensisijaisesti apatiaa vastaan. Se rohkaisee toimintaan paremman maailman puolesta ja antaa nimensä mukaisesti toivoa tulevaisuuden suhteen.

On arvioitu, että nälkäkuolemat ja aliravitsemus on mahdollista poistaa ja jokaisen maailman ihmisen perustarpeet tyydyttää, jos tähän tarkoitukseen ohjattaisiin vuosittain 70 – 80 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Kyseinen summa on alle 10% maailman yhteenlasketuista sotilasmenoista.

Turvallisuutta hakiessaan ihmiskunta on vuosituhansien aikana kehittänyt mitä hirvittävämpiä aseita. Mutta kumpi on turvallisempaa: nykyisen kaltainen raskaasti aseistettu maailma, vai maailma, jossa jokaisen perustarpeet on tyydytetty?

Elämme keskellä mitä monimutkaisinta syiden ja seurausten verkostoa. Jokaisella sanomisillamme ja tekemisellämme on mitä monitahoisemmat seuraukset meitä ympäröivään todellisuuteen. Meillä mahdollisuus, oikeus ja velvollisuus kääntää väkivallan kulttuuri välittämisen kulttuuriksi.

Teksti: Sami Koivisto, toimittaja, draamaterapeutti, Helsinki. Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 2.1.2010. Kuva: tv.

Maailman uutisvuosi ja vuosikymmen saivat viimeisenä päivänään silauksen, joka riipaisee suomalaista sydänalaa ja jättää sielun ja mielen tyhjäksi, kylmäksi. Miksi taas, miksi meillä?

Monissa maissa pohditaan, miksi Suomessa, jossa tilastojen mukaan eletään lintukodossa ja ollaan onnellisia, ammutaan toistuvasti ja sattumanvaraisesti ihmisiä. Niinpä Espoon ammuskelukin ehti muun muassa BBC:n uutiskärkeen heti, vaikkei kuolonuhreista ollut vielä tuossa vaiheessa tietoa.

Imagonrakennustyöryhmille riittää tekemistä. Mikä saisi aikaan muutoksen sisältä päin?

Muutama viikko sitten OECD julkaisi tilaston, jossa vertaillaan järjestön 30 maan terveydenhuoltojärjestelmiä. Suomi menestyi usein erinomaisesti. Parjattu vanhushuoltommekin on kansainvälisen vertailun mukaan hyvällä mallilla.

Sen sijaan mielenterveysasioiden hoitamista vertailevassa tilastossa maamme sijoittui viimeiseksi. Se kertoo piittaamattomuudesta. Suomella ei pitäisi olla varaa jatkaa kulttuuria, jossa mielenterveyden ongelmiin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti.

Aseluparajoitusten tiukentamista on jatkettava, mutta yhtä tärkeää on jatkaa keskustelua erityisesti suomalaisten miesten – olivatpa he syntyperäisiä tai maahanmuuttajia – mielenterveydestä. Monikulttuuristuvassa maailmassa on vaarallista ajatella, että ongelmia olisi vain väestöryhmillä, joihin ei itse kuulu.

Pelkät yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja niihin syydetty raha eivät ongelmiamme ratkaise. Päihdekulttuurimme ja sisukkaan, mutta moniin läntisiin yhteiskuntiin verrattuna mykän ja militaristisen makuinen suomalaisen miehen malli on viimeinkin voitava aidosti kyseenalaistaa, jotta heräämme entistä paremmin huomaamaan ongelmat lähellämme.

Pojalle ja miehelle on löydettävä uusi, luonteva olemisen malli. Ongelmiin on lähdettävä hakemaan ratkaisua avaamalla suu puhumista, ei murheen nielemistä varten.

On rakennettava keskinäisen välittämisen yhteiskuntaa. Siellä miehenkin väsymys sallitaan ja miehen mallia ei enää etsitä yksiarvoisista, ulkoisista suoritteista. Muutoksesta tulee palkita niin, että pehmeydestä, avoimuudesta ja hyvästä tahdosta tulee aidosti suomalaista miehekkyyttä.

Suomalaiset sankarilaukaukset ammuttiin noin 70 vuotta sitten. Nyt eksyneitä yhden miehen sotia käydään kodeissa, kouluissa ja kauppakeskuksissa. Aseiden käytön opettamisen kaveriksi tarvitaan tahtoa opettaa ja halua oppia puhumaan vaikeista asioista: rakastamisesta, terveydestä tai rahasta.

Naiset ja toiset miehet, puhukaa ja rakastakaa meidät miehet pehmeiksi, joita oikeasti olemme. Älkää rohkaisko meitä näyttelemään virtuaalisankareita.

Läntisen pallonpuoliskon toisena – Yhdysvaltojen jälkeen – itsenäistynyt maa on ollut poliittisessa kaaoksessa vielä senkin jälkeen kun ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin vuonna 1990. Mustista orjista periytyvän maan väestön keskuudessa monet kokevat kolonialistisen politiikan jatkuvan edelleen, kun ulkovallat puuttuvat voimakkaasti sisäisten poliittisten ristiriitojen repimän maan tapahtumiin. Haitin sekavassa tilanteessa myös maan vakauttamisen nimissä paikalle tuodut kansainväliset YK -joukot koetaan usein sortajina.

Haiti on monella tapaa erikoislaatuinen ja mielenkiintoinen maa. Se on 1800-luvun alussa Afrikasta tuotujen orjien kapinan seurauksena syntynyt valtio, joka jakaa Kuuban itäpuolella sijaitsevan Hispaniolan saaren Dominikaanisen Tasavallan kanssa. Haitilaiset eivät puhu maansa sijainnista huolimatta espanjaa tai englantia, vaan ranskan ja länsiafrikkalaisten kielten sekoituksena syntynyttä omaa kieltään. Ranska on maan toinen yleisesti käytetty kieli. Saarensa länsipuolella sijaitseva kahdeksan ja puolen miljoonan asukkaan Haiti tunnetaan oman pallonpuoliskonsa vähiten kehittyneenä ja poliittisesti hyvin epävakaana maana, jonne eksyvän matkaajan sanotaan törmäävän kafkamaiseen asioiden hoitoon. Yhdysvallat miehitti maata vuosina 1911-1934, ja vuosina 1957-1986 vallassa olivat diktaattorit François Duvalier ja hänen poikansa Jean-Claude Duvalier. Nuorempi Duvalier pakeni maasta kansannousun seurauksena vuonna 1986, ja ensimmäiset presidentinvaalit pitkän diktatuurin ajan jälkeen pidettiin 1990.

Jean-Bertrand Aristide ja vuoden 1991 vallankaappaus

Haitin poliittista tilannetta on muiden vaikeuksien lisäksi vaivannut monista köyhistä maista tuttu ongelma: väestö on jakautunut pieneen taloudelliseen eliittiin sekä köyhään enemmistöön, ja näillä kahdella kansanosalla on keskenään suuresti eroavat näkemykset poliittisten kysymysten suhteen. Presidentinvaaleissa 1990 valtaan nousi suuren kansansuosion taakseen saanut entinen katolilainen pappi, Jean-Bertrand Aristide. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla vallassa kokonaista vuottakaan, ennen kuin väitetysti taloudellisen eliitin kannattamat sotilasjohtajat kaappasivat vallan syyskuussa 1991. Muutaman vuoden kestänyt sotilaiden valtakausi sai aikaan yli 40 000 ihmisen pakolaisaallon, ja muutamia tuhansia sai surmansa väkivaltaisuuksissa. George Bush vanhempi tuomitsi vuoden 1991 sotilasvallankaappauksen virallisella tasolla, mutta Yhdysvaltain tiedustelupalvelulla, CIA:lla, oli useiden lähteiden mukaan tiiviit siteet vallan kaapanneisiin sotilaisiin, kuten kaappausta johtaneeseen kenraali Raoul Cedrasiin. Emmanuel Constant -niminen sotilasjohtaja kertoi itse CBS:n 60 Minuuttia -ohjelmassa suhteestaan CIA:han. Sotilasvallan jäsenten on kerrottu saaneen rahaa CIA:n kautta vielä kaappauksen jälkeenkin. YK:n ja OAS:n (Amerikoiden valtioiden järjestö) yrittämät neuvottelut sotilashallinnon kanssa kariutuivat, kun hallinto ei osoittanut halua pitää kiinni tehdyistä sopimuksista.

Bill Clinton ja Jean-Bertrand Aristide tapaavat vuonna 1994. Kuva (cc): Wikipedia.

Aristiden paluu ja Rene Prevalin ensimmäinen presidentinkausi

Haitin tilanteen – etenkin pakolaisaallon – tiimoilta nousseiden paineiden sekä poliittisen painostuksen myötä Yhdysvalloissa valtaan päässyt Clintonin hallinto näki lopulta parhaana ratkaisuna tehdä vallanvaihdos Haitissa. Kongressin republikaanit puolestaan vastustivat ajatusta. Vuoden 1994 syyskuussa kenraalit luopuivat vallasta ilman vastarintaa, kun Yhdysvaltojen johtamat joukot olivat jo hyökkäämässä saarelle. YK:n turvallisuusneuvosto oli antanut luvan käyttää voimakeinoja sotilasvallan poistamiseksi Haitista. Aristide sai nyt jatkaa keskenjääneen valtakautensa loppuun asti, tosin hänen sanotaan joutuneen tekemään kompromisseja talouspolitiikan suhteen IMF:n ja Yhdysvaltojen edustajien kanssa.

Aristide luopui Yhdysvaltojen kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti vallasta 1996, vaikka hän olikin viettänyt suuren osan kaudestaan maanpaossa, kun perustuslaki ei sallinut enää jatkokautta. Uudeksi presidentiksi nousi vaaleissa suuren äänivoiton saanut René Préval, joka edusti Aristiden Famni Lavalas puoluetta. Seuraavana vuonna poliittinen järjestelmä ajautui kriisiin kunnallisvaaleihin liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Vuonna 2000 pidettiin opposition boikotoimat pari vuotta myöhästyneet parlamenttivaalit sekä presidentinvaalit, joissa virastaan perustuslain aiheuttamalla tauolla ollut Aristide palasi valtaan.

Oppositio

Aristidea ja hänen puoluettaan vastustavat oppositioryhmät ovat muodostaneet Convergence Démocratique -nimeä kantavan laajan ryhmittymän. Ryhmän sanotaan olevan hyvin hajanainen, yhteisenä tekijänään lähinnä halu syrjäyttää Artistide ja hänen poliittista näkemystään edustavat ryhmät pois vallan kahvasta. Osin taloudellisen eliitin mielipiteitä edustava oppositioliittouma on pyrkinyt suhteellisen alhaisesta kansansuosiostaan huolimatta antamaan itsestään kuvaa todellisena demokratian edustajana Haitissa, ja on yrittänyt löytää syitä kritisoida Aristiden hallintoa epädemokraattiseksi. Taloudellinen eliitti omistaa Haitin median ja välittää tietoa kansainvälisille uutistoimistoille saaden näin oman kuvansa tapahtumista ilmoille myös muiden valtioiden medioissa.

Varmasti osa Aristiden hallintoa vastaan kohdistetusta kritiikistä on ollut perusteltua. Hänen väitetään esimerkiksi jaelleen hallitusvirkoja tukijoilleen näiden pätevyydestä riippumatta. Vakavampia ovat syytteet huumekauppaan ja korruptioon sekaantumisesta, jotka Aristiden puolustajat usein kiistävät. Aristiden mainetta on tällaisten syytösten lisäksi haitannut tasapainottelu oman ja Yhdysvaltain talouspoliittisen agendan välillä, minkä on sanottu vieroittaneen joitakin hänen entisistä kannattajistaan. Hänen puolustajansa taas sanovat Aristiden hallinnon ansaitsevan kiitosta sosiaalipoliittisista ohjelmistaan, joilla on pyritty parantamaan valtaväestön oloja. Yksi Aristiden tunnetuimmista teoista oli Haitin armeijan lakkauttaminen. Selvää joka tapauksessa on, että Aristiden ja hänen puolueensa ylivoimainen voitto on reiluissa vaaleissa näyttänyt aina varmalta, koska hän on ollut maansa köyhän enemmistön kestosuosikki.

Vuoden 2000 vaalit

Vuoden 2000 vaalit sujuivat monien tarkkailijatahojen mukaan varsin hyvin. OAS ei kritisoinut vaalien tulosta sinänsä, mutta löysi metodologisia ongelmia ääntenlaskun tavassa. Oppositio tarttui tällaisiin vaalien tulosten kannalta varsin merkityksettömiin teknisiin epäselvyyksiin ääntenlaskun suhteen ja rupesi tältä pohjalta syyttämään vaalivoittajia vilpistä. Syntyneen poliittisen kaaoksen tiimoilta Yhdysvallat julisti Haitin lopulta kauppasaartoon vedoten OAS:an löytämiin ongelmiin. Aristiden vannoessa virkavalansa vuoden 2001 helmikuussa opposition Convergence Démocratique liittouma julisti oman presidenttiehdokkaansa olevan maan valtias, ja keskustelut osapuolten välillä lakkasivat. Samana vuonna Yhdysvallat vielä katkaisi avun Haitille sekä esti maata saamasta jo sovittuja lainoja Amerikan kehityspankilta. Haitin asukkaat joutuivat tietysti kohtaamaan maansa syvenevän taloudellisen ahdingon seuraukset arkielämässään olojen kurjistumisena. Yhä ahtaammalle joutunut Aristide teki myönnytyksiä oppositiolle, ottaen esimerkiksi entisiä diktaattori Duvalierin kannattajia mukaan hallitukseensa. Kauppasaarto ei kuitenkaan väistynyt, vaikka vuoden 2000 vaaleihin liittyvän kiistan keskipisteeksi nousseista epäselvästi paikkansa saaneista senaattoreistakin suostuttiin luopumaan.

Levottomuudet yltyvät

Levottomuudet alkoivat yltyä hiljalleen vuonna 2001. Eräs merkittävä tapahtuma tähän liittyen oli vuonna 2001 tapahtunut viisi ihmisuhria vaatinut hyökkäys Dominikaanisen Tasavallan rajan tuntumassa sijaitsevalle poliisiasemalle. Hyökkääjien sanottiin olleen Haitin lakkautetun armeijan entisiä jäseniä. Tapauksen johdosta pidätettyjen joukossa oli myös opposition jäseniä, ja oppositio väitti hallituksen lavastaneen hyökkäyksen vierittääkseen syyn opposition niskoille. Saman vuoden joulukuussa myös presidentin palatsiin hyökättiin, ja poliittinen väkivalta alkoi muutenkin lisääntyä. Samalla myös Aristidea ja hänen puoluettaan kannattavat ryhmät sekaantuivat yhä useammin väkivaltaisuuksiin. Vuodesta 2001 kasvaneiden väkivaltaisuuksien ratkaisevimpina alulle panijoina on usein mainittu olleen vuosien 1991-1994 sotilasvallan aikaan hallinnon palveluksessa olleita rähinöitsijöitä. Hyökkäyksiä tehtiin poliisiasemien lisäksi esimerkiksi voimalaitoksia, terveysasemia ja hallituksen ajoneuvoja kohtaan. Lisäksi hallituksen virkamiehiä murhattiin.

Poliittisten ryhmien sidokset

Aristiden kannattajien ja useampien kommentaattoreiden mukaan väkivaltaisuutta lietsovilla ryhmillä on tiiviit yhteydet opposition Convergence Démocratique -liittoumaan sekä talouseliitin “184:n Ryhmäksi” (Le Groupe des 184) kutsuttuun ryhmittymä. Yhdysvaltain Republikaanipuolueen, jolle Aristide ei ole mieleinen hallitsija, on usein mainittu rahoittaneen Convergence Démocratique -liittoumaa National Endowment for Democracy (NED) -nimisen järjestön kautta. Yhdysvaltojen edustajat sanovat tukevansa demokratiaa Haitissa. Kriitikoiden mukaan Yhdysvallat on tuominnut herkästi hallitusta puoltavien ryhmien osallistumisen väkivaltaisuuksiin ja moittinut usein hallitusta ihmisoikeusasioiden johdosta, mutta ollut hiljaa oppositioryhmien paljon useammin tapahtuneista hyökkäyksistä. Oppositio on väittänyt, että Aristide aseistaisi itseään tukevia ryhmittymiä, jotka osallistuvat rähinöintiin. Aristiden hallinto on ainakin lausuntojen tasolla tuominnut itsensä tukijoiksi ilmoittautuneiden ryhmien väkivaltaiset toimet.

Matalan intensiteetin väkivaltaisuudet, jotka useina vuosina vaativat kymmeniä kuolonuhreja, jatkuivat 2000-luvun alkuvuosina kulminoituen lopulta vuoden 2004 vallankaappaukseen. Vuoden 2004 helmikuussa hallitusta vastustavat aseelliset joukot alkoivat vallata pienempiä kaupunkeja ja taistella poliisivoimien kanssa. Kuuluisin aseellisista joukkioista tunnetaan nimellä “kannibaaliarmeija”. Tällaisten ryhmien johtoon kuuluu usein henkilöitä, jotka olivat mukana vuosien 1991-1994 sotilashallinnossa tai toimivat jo Duvalierin alaisuudessa. Ryhmien aseet ovat usein peräisin Aristiden 1990-luvulla lakkauttamalta Haitin armeijalta. Suurimpien oppositioryhmittymien suhde väkivaltaisiin hallitusta vastustaviin jengeihin on kiistanalainen: virallisesti yhteydet kielletään, mutta monet kommentaattorit pitävät yhteyksien olemassaoloa selvinä. Mikäli yhteyksiä löytyy, olisivat oppositioryhmät toimineet käytännössä linkkinä Yhdysvaltojen suoman rahoituksen ja militanttien kapinallisryhmien välillä.

Vuoden 2004 helmikuun vallanvaihdos

20. päivä helmikuuta vuonna 2004, vain reilu viikko ennen vallankaappausta, Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powell esitti poliittiseen kriisiin ratkaisua, jossa Aristiden valtaa vähennettäisiin selvästi, mutta hän saisi jatkaa kautensa loppuun. Aristide suostui tähän, mutta oppositio ei. Powell vakuutteli tällöin myös, että Yhdysvallat ei halua poistaa Aristidea vallasta. 25. päivä Ranskan ulkoministeri Dominique de Villepin puolestaan ehdotti ratkaisuksi kansainvälisten joukkojen interventiota sekä Aristiden eroamista. Samana päivänä presidentti George W. Bush torjui Aristiden hänelle esittämät pyynnöt turvallisuuden takaamisesta maassa, mutta sanoi kannustavansa kansainvälistä yhteisöä tuomaan turvallisuutta alueelle. Bush sanoi myös kieltäytyvänsä vastaanottamasta pakolaisia Haitista. Yhdysvaltojen kongressin mustat jäsenet ilmaisivat syvän pettymyksensä Bushin haluttomuudesta puuttua tapahtumiin. Demokraattipuolueen naisedustaja Maxine Waters väitti tuolloin, että Yhdysvallat pelaa muutamien muiden suurten maiden kanssa peliä, jossa on tarkoitus saada Aristide pois vallasta. Waters sanoi, että opposition torjuttua odotetusti rauhanehdotuksen, hänen maansa johto odottelee, että Aristide joutuu lopulta väistymään väkivaltaisuuksien kasvaessa.

Kun Aristide lopulta poistui maasta 28. helmikuuta, Yhdysvallat ja Afrikkaan lennätetty Aristide tarjosivat erilaista versiota tapahtumien kulusta. Kyseiseen päivään mennessä Haitiin oli jo astunut Yhdysvaltojen joukkoja. Ulkoministeri Powellin mukaan Aristide poistui hänet Antiguan kautta Keski-Afrikkaan lennättäneeseen lentokoneeseen Yhdysvaltojen edustajien kanssa vapaaehtoisesti. Aristide puolestaan itse heti puhelimen Afrikassa käteensä saatuaan soitti Yhdysvaltojen kongressinjäsen Maxine Watersille ja sanoi tulleensa väkisin pakotetuksi lähtemään. Aristiden näkemys sai tukea mustien kongressiedustajien lisäksi muualtakin. Esimerkiksi erittäin tunnettu siirtymätalouksien ja kehitysmaiden parissa toimiva taloustieteilijä Jeffrey Sachs kohotti äänensä medioissa ja julisti Aristiden tulleen syrjäytetyksi Yhdysvaltojen toimesta. Sachs myös syytti republikaanihallintoa haitilaisten kärsimyksistä viitaten kehitysavun ja lainojen estämiseen paria vuotta aiemmin. Samoin tunnettu yhdysvaltalainen poliittinen aktivisti Jesse Jackson otti kantaa Aristiden puolesta. Karibian maiden järjestö CARICOM vaati kansainvälisillä areenoilla tutkimuksia Haitin vallanvaihdoksesta. Myös Etelä-Afrikan hallinto yritti nostaa asiaa esille. Diplomaattiset keinot asian esillä pitämiseksi eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. YK:ssa esteenä oli tietysti jo Yhdysvaltojen ja Ranskan veto-oikeus turvallisuusneuvostossa, eikä Karibian maiden painoarvo ollut riittävä myöskään asian ajamiseksi OAS:ssa. Osa lähialueen maista kieltäytyi tunnustamasta Haitin uutta hallintoa, ja myös maan jäsenyys CARICOMissa päätettiin jäädyttää. Vielä vuoden 2006 helmikuussa ihmisoikeusjärjestöt yritti nostaa vallankaappauksen esille OAS:n ihmisoikeuksia valvovassa elimessä.

Muut ulkovallat

Yhdysvaltojen lisäksi muutkin ulkoiset vallat ovat osallisia Haitin tapahtumiin. Monet Kanadalaiset poliittiset aktivistit ja ryhmittymät ovat pyrkineet tekemään selkoa maansa osallisuudesta Haitin tapahtumiin ja ovat kirjoittaneet Kanadan median vajavaisesta raportoinnista Haitin tapahtumien suhteen. Usein viitataan vuonna 2003 Ottawassa pidettyyn Haitia käsitelleeseen konferenssiin, johon osallistui Kandan, Yhdysvaltojen, Ranskan, El Salvadorin edustajat sekä OAS:n virkamiehiä. Erään usein siteeratun lehtijutun mukaan (L’Actualite -lehdessä, maaliskuu 2003) kokouksen taustahahmoihin kuulunut Kanadalainen kansanedustaja olisi paljastanut, että paikalla keskusteltiin Yhdysvaltojen edustajien ja useiden ranskankielisten maiden kesken tulevasta interventiosta ja mahdollisesta YK:n alaisesta hallinnosta Aristiden poistamisen jälkeen. Lehtijuttu herätti huomiota, ja Kanadan hallitus kiisti tietojen paikkansapitävyyden. Artikkelin kirjoittaja on kuitenkin puolustanut tekstiään, ja varmaa joka tapauksessa on, että kokouksessa oli tarkoitus keskustella Haitin tulevaisuudesta, mutta paikalle kutsuttujen joukossa ei ollut itse maan edustajia. Kanadan on väitetty virallisten dokumenttien perusteella rahoittavan Yhdysvaltojen tapaan Lavalas -puolueelle vihamielisiä haitilaisia järjestöjä. Esimerkiksi rahoitusta saaneen haitilaisen NHCR (National Coalition for Haitian Rights) -nimisen järjestön on väitetty olevan hallitusta tukeva ihmisoikeusjärjestö, joka antaa hallituksen edun mukaista kuvaa maan tilanteesta. Merkille on laitettu myös Kanadan lupaama huima rahallisen avun lisäys suoraan Haitin valtiolle verrattuna Aristiden aikaiseen apuun.

Väliaikaishallitus ja YK:n operaatio

Aristiden poistuttua valtaan astui Yhdysvaltain ja Ranskan joukkojen tuella uusi väliaikaishallitus. Tämä hallitus koostui poliittisen vähemmistön edustajista, jotka eivät olisi päässeet valtaan vaaleissa. Pääministeriksi asetettiin Gérard Latortue. Jo päivä Aristiden maasta poistumisen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöksellään virallisen siunauksen Haitiin saapuneille yhdysvaltalaisille, ranskalaisille ja kanadalaisille joukoille, jotka saman päätöksen mukaan korvattaisiin kolme kuukautta myöhemmin YK:n “vakauttamisjoukoilla”. Maaliskuussa vahvistettiin suunnitelmat Aristiden 1995 lakkauttaman Haitin armeijan perustamisesta uudelleen. Entisiä puolisotilaallisten joukkojen jäseniä ilmoitettiin integroitavaksi poliisivoimiin vallan vaihduttua. Uudistetun poliisin on sanottu koostuneen osaksi myös Haitin entisen armeijan miehistä. Nämä seikat on nähty myöhemmin keskeisinä syinä väliaikaishallinnon poliisin siviilejä vastaan kohdistamaan väkivaltaan.

YK:n Haitiin lähettämien tarkkailijoiden raporteissa vallanvaihdokseen liittyvät kysymykset ohitettiin tyystin. YK:n asiakirjojen tekstien mukaan Haitissa on ollut aina ongelmia demokratian ja poliittisen järjestelmän toimivuuden suhteen, ja demokratia tarvitsee vahvistusta ulkopuolisilta tahoilta. Huhtikuun 29. päivä YK:n turvallisuusneuvosto päätti 8300 miehen vahvuisten joukkojen lähettämisestä Haitiin maan vakauttamiseksi ja demokratian edistämiseksi (myös Kiinan YK-lähettiläs puhui demokratian viemisestä). Joukkojen johtoon tuli Brasilia, ja mukana oli joukkoja esimerkiksi myös Angolasta, El Salvadorista, Espanjasta, Filippiineiltä, Kiinasta, Nepalista, Beninistä, Pakistanista ja Turkista. Muiden toimiensa ohella joukot kouluttavat Haitin poliisivoimia. YK-joukot koostuvat monien sellaisten Latinalaisen Amerikan maiden edustajista, joissa on vasemmistolainen hallitus. Tämä on herättänyt esimerkiksi Bolivian poliittisten aktivistien keskuudessa kysymyksiä siitä, ovatko Bolivian presidentin, Evo Moralesin, anti-imperialistinen retoriikka sekä joukkojen käyttäminen Haitin YK-operaatioon Aristiden poistumisen jälkeen ristiriidassa keskenään. Brasilian Lulan on puolestaan nähty pyrkivän nostamaan maansa profiilia johtamalla YK-joukkoja. Brasilialle on tärkeää paikka YK:n turvallisuusneuvostossa, johon päästäkseen on hyvä olla näyttöä maan tärkeästä asemasta. Vastaavanlaisia itsensä merkittävyyden osoittamiseen liittyviä motiiveja on arveltu olevan muillakin operaatioihin osallistuneilla valtioilla kuten Chilellä ja Argentiinalla.

Entä miksi Yhdysvallat ja muut valtiot yleensä ovat kiinnostuneita pienestä Haitista? Syitä on monia. Maa on esimerkiksi halvan työvoiman lähde monille ulkomaiden yrityksille. Aristiden hallinnon toteuttamat minimipalkkojen korotukset eivät näin ollen miellytä kaikkia. Samoin hänen vastustuksensa yksityistämiselle on herättänyt närää. Aristide itse sanoi yksityistämisen olleen keskeinen syy siihen, miksi ulkomaat eivät pidä hänen politiikastaan. Aristiden politiika on näyttäytynyt jonkinlaisena uhkana monille ulkomaisille pankeille, kaivosyrityksille ja tehtaiden omistajille, jotka hyödyntävät alueen maiden halpaa työvoimaa. Haiti ei välttämättä sinänsä ole kovin tärkeä maa pienen kokonsa takia, mutta siellä tapahtuneet poliittiset kehityskulut herättävät kuitenkin huolta siitä, että vastaavaa voi päästä tapahtumaan muissakin lähialueen maissa Haitin esimerkin mukaisesti. Tällaisista syistä johtuen pienenkin maan tapahtumat voi olla suurille valtioille merkittävämpi kuin aluksi luulisi. Latinalaisessa Amerikassa on lisäksi laajemmin ollut menossa poliittista käännettä esimerkiksi juuri Yhdysvaltojen hallinnon kannalta negatiiviseen suuntaan, mikä edelleen lisää huolta alueen eri maiden poliittisen tilanteen suhteen.

Aristiden poistumisen jälkeinen kaaos

Aristiden poistumisen jälkeen kaupunkeja haltuunsa ottaneet puolisotilaalliset joukot ja erilaiset aseistetut jengit jatkoivat väkivaltaisuuksia, ja väkivaltainen repressio Aristiden kannattajia kohtaan kiihtyi. Siirtymähallituksen aikainen Haiti on ollut väestölleen entistä turvattomampi paikka. Aristiden jälkeisiä tapahtumia on kuvattu jopa väliaikaishallinnon tukemaksi systemaattiseksi Lavalas-puolueen hävittämistä tavoittelevaksi operaatioksi. Suurin osa väkivallasta liittyy kaiketi puolisotilaallisten Lavalas -puoluetta vastustavien ryhmien toimintaan. Ihmisiä myös vangittiin laajamittaisesti ja etenkin monia Lavalas -puolueen jäseniä laitettiin mielivaltaisesti vankilaan hallituksen toimesta. Eräs vuoden 2005 maaliskuulta oleva tieto sanoo 700 ihmisen olevan vankina ilman syytettä. Tunnetuimpia vankeja ovat olleet syrjäytetyn hallituksen pääministeri ja sisäministeri, 70-vuotias naismuusikko So Anne sekä Aristidea tukenut pappi Gérard Jean-Juste. Hallituksen ja YK:n edustajat taas ovat syyttäneet Lavalas -puolueen tukijoita poliisien tappamisesta ja pyrkimyksestä horjuttaa väliaikaishallintoa. Yhdysvallat pitäytyi kannassaan olla vastaanottamatta pakolaisia Haitista kasvaneista väkivaltaisuuksista ja lisääntyneistä kuolonuhrien määristä huolimatta (on jopa esitetty 10 000 kuolleen reilun vuoden aikana vallan vaihtumisen jälkeen). Arvostettu lääketieteen lehti, The Lancet, julkaisi vuoden 2006 elokuussa artikkelin, jossa arvioitiin Aristiden lähtöä seuranneen 22 kuukauden aikana jopa 8000 ihmisen murhatun pelkästään Port-au-Princen kaupungin alueella. Tilastot väkivaltaisuuksissa surmansa saaneista ovat huimia verrattuna Aristiden hallinnon vuosiin.

Monet kommentaattorit ovat kyselleet, miksi vuodesta 2004 tuli niin paljon edellisiä vuosia pahempi kuolintilastojen suhteen, vaikka kansainvälisen yhteisön hyväksymien joukkojen piti rauhoittaa tilanne. Yhdysvaltojen politiikan kriitikot näkivät maan edustajien puheet väkivaltaisuuksien lopettamisesta tekopyhinä, koska he väittävät Yhdysvaltojen rahoittaneen demokraattisesti valittua hallitusta vastustaneita asejoukkoja vuosien kuluessa. Sekava tilanne ja erilaiset aseelliset ryhmittymät, joiden poliittinen asema ei ole aina kovin selkeä, tekivät tilanteesta vaikeasti ymmärrettävän eikä kuolonuhrien laskeminen tai väkivaltaisista teoista vastuussa olevien tahojen osoittaminen ole ollut useinkaan helppoa. Sekä juridisen järjestelmän että poliisin toiminnassa on ollut vakavia ongelmia. Varsinaisen poliittisesti motivoituneen väkivallan lisäksi monet tapaukset liittynevät yleiseen kaaokseen ja ryöstelyyn. Ennen vuoden 2004 loppua myös YK:n pääsihteeri Kofi Annan joutui ottamaan kantaa entisen hallinnon virkamiesten vapauttamisen tai heidän asiansa käsittelyn puolesta. Lausunnossaan hän myös totesi, että sekä maan juridisen järjestelmän että poliisin toiminnassa on ollut vakavia ongelmia. Samalla YK:n operaatiolle annettiin puolitoistavuotta jatkoaikaa.

Tyypillistä Aristiden jälkeiselle ajalle ovat olleet Lavalas -puolueen kannattajien suuret mielenosoitukset slummeissa. Näiden yhteydessä esiintyi usein väkivaltaisuuksia mielenosoittajien ja poliisin välillä. Väliaikaishallinnon uudistama Poliisi on syyllistynyt toistuvasti rauhanomaisten mielenosoittajien ampumiseen. Kiistanalaisia tapauksia, joissa Lavalas -puolueen kannattajat ja vastustavat syyttävät toisiaan väkivaltaisuuksista, on paljon. Lavalasin kannattajat ovat myös syyttäneet puolisotilaallisia joukkoja todisteiden väärentämisestä, jotta heidän puolueensa tukijoita voitaisiin syyttää väkivaltaisista tapauksista. Haitia koskevista kirjoituksista Aristiden syrjäyttämisen ajalta löytyy runsaasti erilaisista summittaisen ampumisen tapauksista ja ruumiiden löytymisistä. Aristiden lähdettyä maasta aseellisten oppositioryhmien ja Aristidea vastustaneiden suurten eliitin ryhmittymien välit ovat tulleet osittain näkyvimmäksi. Näiden välillä on käyty avoimia keskusteluja, ja ei-aseellisten oppositioryhmien edustajat ovat saattaneet kutsua aseryhmien johtajia rauhoittamaan tilannetta tarpeen vaatiessa. Samoin Amnesty International huolestui siitä, että Aristiden mentyä vanhat ihmisoikeusrikkojat näyttivät saaneen poliittista vaikutusvaltaa.

YK:n MINUSTAH -operaatio

Ranskan ja Yhdysvaltojen joukot kesäkuussa 2004 korvaama YK:n MINUSTAH (Mission des Nations Unies pour la stabilisation en Haïti) -niminen vakauttamisoperaatio Haitin rauhoittamiseksi rauhanturvaajien avulla on osoittautunut syvästi kiistanalaiseksi. YK-joukot on nähty kriittisissä teksteissä jopa ulkovaltojen “kolonialistisen” politiikan toimeenpanijana Haitissa. YK-joukkoja syytetään erittäin raskaista rikkomuksista, kuten osallistumisesta siviilien ja Lavalas-puolueen jäsenten verilöylyihin jahdatessaan väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä jengejä köyhien slummeissa raskain asein. YK:ta on syytetty siitä, ettei maassa riehuvia Aristidea vastustaneita asejoukkoja ole pyritty tai pystytty tehokkaasti riisumaan aseista, vaan YK-joukot ovat keskittyneet sen sijaan maan kurjista oloista kumpuavan jengiväkivallan taltuttamiseen liian rajuin ottein. YK-joukot eivät ole myöskään estäneet Aristiden jälkeisen hallinnon poliisin ja asejoukkioiden harjoittamaa väkivaltaa vanhan hallinnon kannattajia vastaan. YK:n on väitetty katsoneen poliisin väkivaltaa sormiensa läpi tai tukeneen sitä. Esimerkiksi entinen Haitin YK-tarkkailija Brian Concannon on kirjoittanut Haitin nykyisen YK-operaation toiminnasta, ja syyttää sitä oikeistolaisten puolisotilaallisten joukkojen suvaitsemisesta. Samoin Miamin yliopiston Ihmisoikeuskeskus laati raportin, jonka mukaan YK-joukot tukevat poliisin tappoiskuja slummeihin. Amnesty ja Human Right Watch ovat saaneet jonkin verran kritiikkiä osakseen Haitia seuraavilta poliittisilta aktivisteilta väitetystä hitaudestaan reagoida maan tapahtumiin, mutta esimerkiksi Amnestyltä löytyy lausuntoja, joissa vahvistetaan YK-joukkojen ampuvan siviilejä. Asiasta on uutisoitu toisinaan myös länsimaiden suuremmissa lehdissä. Maaliskuussa 2005 erään verilöylyn jälkimainingeissa YK:n lähettiläs vakuutti, että poliisin väkivaltaan puututaan, jos sitä vielä esiintyy. Jotain keskustelua poliisivoimien asemasta näyttikin käynnistyneen YK-joukkojen kotimaiden välillä, ja YK esti poliisia osallistumasta ainakin yhden mielenosoituksen tarkkailuun.

Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet, vaan saman vuoden kesäkuun kuudentena päivänä YK-joukkoja syytettiin taas lukuisia ihmishenkiä vaatineeseen siviilien verilöylyyn osallistumisesta Port-au-Prince -kaupungin slummeissa. YK-operaation edustajat väittivät aluksi joukkojensa surmanneensa vain viisi aseistettua rosvoa, mutta uutistoimistot raportoivat suuremmista määristä kuolonuhreja ja loukkaantuneita, joista monien nähtiin olevan siviilejä. YK myönsi itsekin pian ainakin joidenkin sivullisten joutuneen uhreiksi. Silti maailmanjärjestöllä on vielä paljon matkaa, mikäli se aikoo selvittää oman osuutensa Haitin ongelmiin. Monet Haitilaiset ovatkin katkeria virkansa tänä vuonna jättäneelle pääsihteeri Kofi Annanille hänen kyvyttömyydestään tai haluttomuudestaan puuttua YK:n toimintaan Haitissa.

Väliaikaishallituksen järjestämät vaalit

Väliaikaishallituksen väliaikaisuudesta pidettiin kiinni, ja vuoden 2004 lopulla uudet yleisvaalit ilmoitettiin järjestettäväksi seuraavan vuoden marraskuussa. Vuonna 1994 Clinton oli joutunut palauttamaan Aristiden valtaan osaksi sen takia, etteivät kansansuosiosta osattomat sotilaat voineet hallita maassa kovin rauhallisesti. Samoin esitettiin nyt sen suuntaisia arvioita, että väliaikaishallinnolle oli käymässä selväksi, että tilanteen rauhoittamiseksi köyhän kansanosan edustajille oli annettava sijaa maan hallinnossa. Helmikuussa 2005 Lavalas -puolueen johto sanoi boikotoivansa vaaleja, koska piti väliaikaishallitusta terrorihallintona, joka on osallinen Aristiden kannattajien verilöylyihin. Puolueen erään edustajan mukaan vaalit eivät voi onnistua, jos puolueen aktivisteja vangitaan ja tukijoita vainotaan. Jossain vaiheessa ehdoksi vaaleihin osallistumiselle asetettiin Aristiden palaaminen valtaan. Hetkeä aiemmin Brasilian Porto Alegressa pidetyssä maailman sosiaalifoorumissa vaadittiin Aristiden paluuta ja Haitin “miehityksen” lopettamista.

Mukana presidentinvaaleissa oli suuri joukko ehdokkaita, kuten esimerkiksi sotilaallisia ryhmiä johtanut Guy Philippe, jota monet pitävät vuoden 2004 vallanvaihtumiseen johtaneiden väkivaltaisuuksien keskeisenä taustahahmona. Pappi Jean-Juste, jonka monet näkivät olevan köyhän väestön osan uusi ehdokas Aristiden politiikan jatkajaksi, ei pystynyt vankilasta käsin osallistumaan vaaleihin (lopulta painostuskampanjan jälkeen hänet vapautettiin). Sen sijaan Lavalas -puolueen jäsen ja vuosien 1996-2000 presidentti Rene Preval sai mahdollisuuden osallistua. Hän ei esiintynyt vaaleja boikotoineen Lavalas -puolueen nimissä, vaan presidentinvaaleja varten kyhättiin nopeasti pieni puolue. Vaalien alla monet olivat etukäteen huolissaan köyhien mahdollisuuksista osallistua, koska rekisteröintipisteiden määrää oli vähennetty, mikä teki äänestämisestä maaseudulla vaivalloista. Samoin vaalivilppiä pelättiin.

Vaaleja jouduttiin siirtämään erilaisten ongelmien – pääasiassa äänestäjien rekisteröinnin hitauden – takia useamman kerran, ja ne järjestettiin lopulta helmikuun seitsemäs päivä 2006. Vaaleihin tuntui liittyvän loputtomasti ongelmia. Prevalin kampanja keskeytyi sitä vastaan kohdistettujen väkivaltaisuuksien takia. Rekisteröintipaikkojen määrää oli vähennetty viime vaalien kymmenestätuhannesta vain viiteensataan, minkä katsottiin haittaavan erityisesti köyhien alueiden äänestäjiä. Äänestyspäivänä monien äänestyspaikkojen toiminnassa ilmeni suuria puutteita. Presidentinvaalien ylivoimaiseksi voittajaksi nousi Preval, joka sai virallisen tuloksen mukaan lähes 49 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä. Prevalin kannattajat epäilivät silti vilppiä ja Preval itsekin syytti vaalineuvostoa tulosten väärentämisestä suuresta voitostaan huolimatta. Maan hallinnon omat gallupit olivat luvanneet Prevalille vielä suurempaa osuutta äänistä. Haitin televisioonkin asti päätyivät kuvat lukuisista poisheitetyistä äänestyslipuista. Prevalin kannattajat lähtivät kaduille ilmaisemaan kiukkuaan.

Lopulta vaalitulosta seuranneissa neuvotteluissa päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan vaaleissa annetut lukuisat tyhjät tai epäselvät äänet jaetaan kaikkien ehdokkaiden kesken (suhteessa heidän saamaansa hyväksyttyjen äänien määrään) sen sijaan että ne laskettaisiin omaksi hylättyjen äänien osuudekseen, kuten säännöt olisivat edellyttäneet. Näin Prevalin prosentuaalinen osuus äänistä nousi yli 50 prosentin, ja hänet valittiin presidentiksi suoraan ensimmäiseltä kierrokselta. Omituiseen ratkaisuun päädyttiin kaiketi osittain siksi, että näin vaalien järjestänyt väliaikaishallinto pääsi vakavien vaalitulosten manipulointia koskeneiden syytösten alta. Muut ehdokkaat tiesivät, etteivät he olisi voineet haastaa Prevalia toisella kierroksella (toiseksi tullut ehdokas sai vai noin 11 prosenttia äänistä). Vaalien ratkaisu otettiin Lavalasin piirissä hyvin vastaan, mutta monet pelkäsivät Prevalin joutuneen hyvin vaikeaan tilanteeseen maan sekasortoisen tilanteen takia.

Vaalien jälkeen

Parlamenttivaalit pidettiin myöhemmin. Väkivaltaisten vuosien jäljiltä hajanainen Lavalas-puolue boikotoi vaaleja, ja Haiti sai poliittisesti hajanaisen parlamentin, jota on pelätty saamattomaksi. Ulkovaltojen osuus maan hallinnossa säilyi esimerkiksi ministeriöiden neuvonantajien muodossa. Valtaan usean vuoden tauon jälkeen noussut presidentti Preval lupasi kohentaa maansa huonoa sosiaalista tilannetta, ja uuden hallinnon talouspolitiikkaan sisältyi sosiaalisten ohjelmien lisäksi turismin ja maatalouden edistämistä sekä kevyeen tehdasteollisuuteen kohdistuvien ulkomaaninvestointien tavoittelua. Niin ikään tavoitteeksi otettiin maan suvereniteetin palauttaminen ulkomaisten joukkojen alta, mutta samalla ilmoitettiin, ettei YK-joukkoja haluta heti maasta pois, koska hallituksella ei ole tarpeeksi poliiseja ja sotilaita puolustamaan hallitusta ja takaamaan kansalaisten turvallisuutta. YK:n joukkoja on syytetty väkivaltaisuuksista yhä vaalien jälkeen. Port-au-Princen slummien asukkaat väittivät jopa 30 kuolleen viime joulukuussa YK-joukkojen luoteihin ja myös tämän vuoden puolelta kerrotaan tapauksista, joissa siviilejä on kuollut YK-joukkojen luoteihin. Viime helmikuun seitsemäs päivä pidetyssä mielenosoituksessa noin satatuhatta väkivaltaisuuksiin kyllästynyttä haitilaista vaati YK-joukkojen lähtöä ja Aristiden paluuta. Monille köyhille nykyään Etelä-Afrikassa tilapäisesti oleskeleva Aristide on yhä Haitin ainoa oikea johtaja. Presidentti Prevalin maine näyttää osin tahriutuneen köyhien silmissä hänen valtakautensa aikana tapahtuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi, joita hallinto ei ole kyennyt tai halunnut pysäyttää.

Puoli vuotta vaalien jälkeen vankiloissa oli yhä satoja poliittisia vankeja. Tätä on selitetty osaksi sillä, että oikeusministeriön virkamiehet olivat yhä pitkälle väliaikaishallinnon perua. Monet kansalaiset ovatkin pettyneet vankien vapauttamisen hitauteen. Merkittävänä askeleena kuitenkin pidettiin sitä, että Aristiden aikainen pääministeri Yvon Neptune vapautettiin huhtikuussa, ja syytteistä häntä vastaan luovuttiin.
Kansalaisten mielialoja kuvannee huhtikuussa The Haitian Priorities Project -nimisen haitilaisten järjestöjen ja henkilöiden koalition kannanotto, jossa vaaditaan YK-joukkojen korvaamista virkamiehillä, jotka pystyvät puhumaan ranskaa sekä siitä polveutuvaa kreolikieltä. Ehdotetun aikataulun mukaisesti joukot lähtisivät lokakuussa. Julkaistun kannanoton mukaan slummien köyhät pelkäävät yhä YK-joukkoja, jotka olisivat vuosien mittaan surmanneet jopa satoja siviileitä operaatioidensa yhteydessä. Juuri kielimuuri nähdään yhtenä syynä sille, miksi monikansallisten YK-joukkojen ja haitilaisten suhteet ovat saaneet niin kammottavan muodon. Kannanotossa vaaditaan myös korvauksia YK-joukkojen uhreille sekä syyllisten rankaisemista.
Haitin tilanne näyttää siis edelleen epävarmalta. Vallassa on vaaleissa eniten ääniä saanut presidentti, mutta turvallisuustilanne on edelleen huono vaikeuttaen näin maan taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Haitin lähihistoriasta näkee ikävällä tavalla, miten ulkovallat puuttuvat edelleen pienten maiden asioihin demokratiasta piittaamattomalla tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä etenkin huono-osaisimmille ihmisille sekä hankaloittaa yhteiskunnallisia kehityspyrkimyksiä. Samalla ongelmat YK-joukkojen kanssa kertovat siitä, miten huonosti maailman rauhaa edistämään pyrkivän YK:n päätöksenteko ja itsekritiikki voi toimia, liittyen ilmeisesti YK:n sisäisiin valtasuhteisiin.

Kirjoittaja on valtiotieteiden jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Kirjoitus on vuodelta 2007.

Tervetuloa seuraamaan Loviisan rauhanfoorumin pääsihteerin Sarajevon -matkapäiväkirjaa osoitteeseen www.timovirtala.net.

Alakerran albanialaisen leipurin mielestä Enver Hoxa oli maailman kaunein presidentti. Vuokraemäntämme Indira ohitti latteuden tuhahtamalla, mutta kun leipuri halusi tulkkina toimineen Nedzadin kertovan meille että Venäjällä ymmärretään albaniaa, Indira hermostui.

”Albaniaa ei taatusti ymmärretä missään muualla kuin Albaniassa ja Kosovossa. Nyt saat luvan lopettaa noiden älyttömyyksien puhumisen!”

Indira Dedovic on voimakas ja temperamenttinen nainen, joka viettää päivät aamutakissaan leipoen, olohuoneen ruokapöydän ääressä meikaten, olohuoneessa televisiota katsellen, tai vieraitaan kestittäen.

Alakerran albanialaisen leipurin lisäksi talon vakiovieraita ovat kuusikymppinen rakastunut lakimiesnainen, unkarilaissyntyinen, eri puolilla maailmaa asunut tyhjäntoimittajamies – rempseä kaveri, joka meidätkin tänne toi, mutta jonka puheisiin ei ole luottaminen – ja nuorempi vaaleahiuksinen ystävätär, joka myös hän on ammatiltaan lakimies.

Indira ymmärtää englantia, mutta puhuu mieluummin saksaa. ”Sehr schrecklich”, hän kommentoi Lordi-yhtyeen asuja, vaikka musiikista pitikin. [Lue koko kirjoitus.]

Aika: keskiviikko 2.12. klo 15

Paikka: Kehys ry:n kokoushuone, Töölöntorinkatu 2 B, 5.krs

KATUn konfliktinehkäisyprojekti Itä-Timorissa käynnistyi vuonna 2006 UM:n kehitysyhteistyövaroin. Ensisijaisena yhteistyökumppanina on ollut nuorisojärjestö Renetil. Renetilin tukena paikallisessa ohjausryhmässä ovat olleet ympäristöjärjestö Haburas, naisjärjestö Fokupers, ihmisoikeusjärjestö HAK, kehitysjärjestö SAHE sekä monitorointi- ja tutkimustyötä tekevä järjestö La’o Hamutuk. Käytännössä projektia on vedetty täysin paikallisin voimin.

Suomessa vierailevat nyt projektin kaksi keskeisintä henkilöä: Renetilin pääsihteeri Jose Neves ja projektikoordinaattori Francisco Belo. He kertovat tilaisuudessa, mitä projekti sai aikaan niissä neljässä maakunnassa, joiden alueella on järjestetty sovitteluita ja koulutusta, etsitty väkivallattomia keinoja ratkaista kiistoja. Projektin tilaisuuksiin on osallistunut yli 2000 ihmistä. Englanninkielinen loppuraportti on jaossa tässä tilaisuudessa.

Itä-Timor itsenäistyi vuonna 2002 oltuaan Indonesian miehittämä vuodesta 1975 YK:n vuonna 1999 järjestämään kansanäänestykseen asti. Kansanäänestyksen jälkeen Indonesian tukemat puolisotilaalliset joukot tuhosivat suuren osan maan infrastruktuurista. Järkyttävät väkivaltaisuudet tuntuvat arjessa yhä, eikä syyllisiä ole laitettu vastuuseen teoistaan.

Itä-Timorissa YK:n väliaikaishallinnon aikana aloitettu jälleenrakennus on monin paikoin yhä kesken ja maa on edelleen yksi maailman köyhimmistä. Itä-Timorin tärkein elinkeino on maanviljelys. Itä-Timorille kuuluu myös mittavia öljy- ja maakaasuesiintymiä, mutta niiden hyödyntäminen on vielä kesken.

Lämpimästi tervetuloa tilaisuuteen!

Lisätietoja:

Oili Alm puh. 045-6313156