Tule tutustumaan legendaarisen rauhanlaiva Peace Boatin väkeen ensi suununtaina 6.6.2010 Helsingin Uudelle Ylioppilastalolle kello 16 – 18. Mukana on myös Hiroshiman tai Nagasakin ydinpommista selviytyneitä henkilöitä. Rauhanlaiva on kiertänyt vuodesta 1983 maailmaa meriä ja satamia tuomassa sanomaa rauhasta ja järjestämässä aktivoivia tilaisuuksia. Voit tutustua projektiin lähemmin osoitteessa http://www.peaceboat.org/english/index.html.

Kaisa Savolainen puhumassa Loviisan rauhanfoorumin seminaarissa 8.8.2009. Kuva: tv.

Seuraavassa Kaisa Savolaisen Loviisan Rauhanfoorumin seminaarissa lauantaina 8.8.2009 pitämä alustus. Savolainen valmistelee parhaillaan aiheeseen liittyvää väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta kaisa.savolainen @ kolumbus.fi.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät osanottajat,

Ensinnäkin haluaisin onnitella tämän tilaisuuden järjestäjiä, jotka ovat ylläpitäneet Loviisan Rauhanfoorumia jo lähes neljännesvuosisadan. Valitettavasti tehtävää tällä saralla riittää edelleenkin. Puheenvuoroni otsikko on hieman kunnianhimoinen lyhyeen puheenvuoroon. Siksi lähestyn tässä puheenvuorossani rauhaa, Unescoa ja kasvatusta seuraavalla tavalla:

a) ensiksi esitän joitakin ajatuksia sodista ja väkivallasta yhteiskunnallisina ja sosiaalisina käytänteinä;

b) seuraavaksi tuon esille rauhan edistämisen Unescon ns. normatiivisella toiminnalla, esimerkikkäinä Unescon suositus rauhaan tähtäävästä kasvatuksesta vuodelta 1974: siinä nimittäin yhdistyvät puheenvuoroni kaikki kolme aspektia, nimittäin rauha, Unesco ja kasvatus;

c) lopuksi esitän eräitä johtopäätöksiä.

1. Sodat ja väkivalta yhteiskunnallisina käytäntöinä

Voidaanko sodat ja väkivalta lopettaa? Kysymys saattaa olla jopa naiivi, mutta uskon että kaikki rauhan edistäjät ovat törmänneet pessimismiin, ja kuulleet väittämän että sotia on aina ollut ja tulee olemaan, eikä yksittäisten ihmisten ponnistuksilla ole merkitystä. Kuitenkaan sodat ja väkivalta eivät suikaan ole mitään vääjäämättömiä luonnonilmiöitä, vaan ihmisten toiminnasta riippuvaisia. Ne ovat olleet ja ovat myös tänä päivänä osa yhteiskunnallisia käytäntöjä, ja jopa instituutioita, jotka liittyvät ihmisten arvoihin ja normeihin. Siksi niitä ei voida muuttaa helposti, mutta kuitenkin ne ovat muuttuneet ja ovat myös muutettavissa ihmisten toiminnan avulla.

Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaksintaistelut, orjuus, ihmisuhrit, kannibalismi tai julkiset teloitukset, joita ei enää pidetä suurimmassa osassa maailmaa sopivina vaikka ne aikaisemmin olivat laajalle levinneitä ja yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä, teloitukset jopa kansan huveja. Yhteiskunnallisten käytäntöjen muuttuminen ja muuttamisen mahdollisuus antaa syytä optimismiin myös sotien lopettamiseksi, eli kuten tutkija Middleton (1991) esittää, että ”aseelliset yhteenotot loppuisivat ja niistä kerrottaisiin historian kirjoissa inhottuina primitiivisinä rituaaleina ja ´vihollinen` voitaisiin korvata epäystävällisellä universumilla joka vaatii yhteistyötä jonkin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi” (Middleton, 1991, p. 43 -45).

Rauha olikin yhteinen päämäärä silloin kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin toisen maailmasodan jälkeen. Silloin vallitsi pitkälle menevä yhteisymmärrys siitä, ettei sodan hirmuja enää koskaan toistettaisi. Myös ns. voittajat olivat kärsineet suuresti. Silloin vallitsi yhteinen tahto päästä sopimukseen ja luoda maailmajärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat nimenomaan sotien ehkäisemiseksi, ja rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Itse asiassa vasta YK:n peruskirja, 1945, ensimmäinen kerran historiassa teki sodista laittomia kieltämällä voimankäytön tai sillä uhkaamisen kansainvälisissä suhteissa muuten kuin itsepuolustukseen tai YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä. UNESCO, YK:n Kasvatus, tiede- ja kulttuurijärjestö perustettiin YK:n erityisjärjestöksi nimenomaan rakentamaan rauhaa ihmisten mieliin ja tästä tavoitteesta oltiin silloin ja siinä tilanteessa yksimielisiä. Myöhemmin onkin sitten väitelty siitä, millä tavalla tuota perustehtävää parhaiten toteutetaan.

Koulutuksen roolia yhteiskunnallisten ja kulttuuristen arvojen ylläpitäjänä ja mahdollisena muuttajana voidaan pitää keskeisenä. Tosin erimielisiä voidaan olla siitä, mitä arvoja, millaista kasvatusta ja millaista rauhaa edistetään. Nämä kysymykset tulevat osaksi yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa, jossa vedetään rajoja erilaisten suuntausten ja käsitysten välille, sen mikä on oikein, hyvää tai vaikkapa tehokasta. Esimerkiksi, rauha ja turvallisuus voidaan nähdä kapeasti tilanteena, jossa ei sodita eikä avointa väkivaltaa esiinny. Tällainen tilanne voidaan saavuttaa ylläpitämällä rakenteellista väkivaltaa, kovalla valvonnalla, mm. lisäämällä sotilaskoneistoa, poliiseja, turvahenkilöstöä, erilaisia kontrolleita joiden uskotaan ehkäisevän avoimen väkivallan esilletulon. Tällaisessa, ns. negatiivisen rauhantilassa tuskin kenenkään on miellyttävää elää. Lisäksi teknologisesti kehittyneiden yhteiskuntien haavoittuneisuuden myötä turvallisuutta tuskin pystyään näillä keinoin edes turvaamaan; terrorismia ei kyetä lopettamaan sotimalla eikä ihmisten valvontaa lisäämällä, vaikka sitäkin on yritetty ja yritetään. Rauha ja turvallisuus ovatkin nähtävä rauhantutkija Galtungin mukaan positiivisena rauhana, eli tilanteena, jossa ei esiinny rakenteellista väkivaltaa ja jossa pyritään yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Vaihtoehdoksi jää, että ihmiset, järjestöt ja valtiot sopivat yhdessä, millaista rauhaa edistetään ja miten siihen kasvatetaan.

2) Kansainvälinen sopiminen: UNESCO: n suositus 1974

Sodan ja rauhan kysymyksistä sopimiseen ei riitä kuitenkaan yhden perheen, koulun tai valtion sisällä asioista sopinen – mikä sekin on tärkeää, vaan siihen tarvitaan myös kansainvälisiä sopimuksia. Mutta miten on sitten mahdollista sopia asioista kansainvälisesti kun se on tehtävä kulttuuriltaan, historialtaan ja arvoiltaan erilaisten osapuolten välillä? Erilaisia näkemyksiä on kuitenkin sovitettava yhteen kaikilla tasoilla, yksilöiden, perheiden, kuntien ja valtioiden sisällä ja niitten välillä, mikäli asiat halutaan hoitaa sopimalla eikä voimakeinoin tai vahvemman vallalla.

UNESCO: n alkuajoista lähtien onkin käyty jatkuvaa keskustelua, jopa kiistaa siitä, miten UNESCO parhaiten edistäisi rauhaa; olisivatko esim. kasvatuksen alueella käytännön ohjelmat vai niin sanottu normatiivinen toiminta tehokkaampia? Jos UNESCO käyttää vähäiset resurssinsa esim. opetussuunnitelman ulkopuolisiin kokeellisiin toimintoihin, jotka voivat olla sinänsä kiinnostavia, tärkeitä ja innovatiivisia, laatii niistä raportit ja levittää niitä, niillä voi olla vaikutusta tai ne voivat jäädä marginaalisiksi asioiksi kasvatuksen peruslinjauksia jäsenvaltioissa tehtäessä. Normatiivinen toiminta puolestaan taas edellyttää hallitusten tekevän muutoksia asiassa josta sopimuksella, suosituksella tai muulla asiakirjalla sovitaan.

UNESCO teki jo historiansa toisessa yleiskokouksessa Mexicossa vuonna 1947, yksimielisesti päätöksen kansanvälisen sopimuksen laatimisesta, jonka avulla kasvatusohjelmien tavoitteeksi kasvatuksen kaikilla tasoilla asetettaisiin kansainvälinen rauha ja turvallisuus. Vuonna 1947 jäsenvaltioita oli vain 36, jolloin UNESCO oli suunnilleen samanmielisten länsimaiden kontrollissa. Tuolloin mm. USA:n edustaja kannatti täydestä sydämestään kansainvälistä sopimusta asiasta, toisin kuin vuonna 1974, jolloin rauhaan liittyvästä kasvatuksesta saatiin aikaan suositus, josta äänesteltiin. Tuolloin Unescossa oli jo 136 jäsenvaltiota eikä se voinut olla enää länsimaitten kontrolloima, koska siihen oli liittynyt valtaosa sosialistisia maita vuonna 1954, ja 1960- luvulla ja 1970 – luvun alussa vastaitsenäistyneet siirtomaat Afrikasta ja Aasiasta. Mukaan oli siis tullut useita totuuksia ja näkökulmia.

UNESCO:n toimisto Brasilian pääkaupungissa, Brasíliassa. Kuva: Andréia Bohner (cc).

UNESCO: n suositus vuodelta 1974 käsittelee nimenomaan rauhaan ja ihmisoikeuksien opetukseen liittyvää kasvatusta, ja on siinä suhteessa ainutkertainen Unescon historiassa juridisesti. Vuonna 1995 hyväksyttiin tosin julistus ja toimintakehys kasvatuksesta rauhaan, ihmisoikeuksiin ja demokratiaan, joiden tarkoituksena oli saattaa 1974 suositus ajanmukaiseksi ja täydentää sitä. Kuitenkaan nämä asiakirjat eivät ole samalla tavalla juridisesti normatiivisia instrumentteja, ja vuoden 1974 suositus on edelleenkin voimassa sellaisenaan. Otan sen esimerkiksi prosesseista millä kansanvälinen suositus syntyy ja kylmän sodan ajankohta tekee syntyprosessi vielä erityisen kiinnostavan.

Unescon suositukset ovat sidoksissa aikaansa. Suosituksia ei tehdä tyhjästä, ne ammentavat välttämättä rauhaa, ihmisoikeuksia ja kasvatusta koskevista käsityksistä, tutkimuksesta, poliittisesta ja taloudellisesta todellisuudesta sekä historiallisista tekijöistä, toisin sanoen niistä käytettävissä olevista kulttuurisista resursseista mitkä ovat olemassa tai vallitsevat kyseisenä aikana. Ne siis ammentavat aineksia sosiaalisesta todellisuudesta. Tämän sosiaalisen todellisuuden eri maat tai maaryhmittymät käsittävät omalla tavallaan ja korostavat niitä asioita joita pitävät siinä tärkeinä rauhan edistämisessä ja ylläpitämisessä.

Suositusten tarkoitus on puolestaan vaikuttaa sosiaaliseen todellisuuteen ja muuttaa sitä niiden arvojen ja näkemysten mukaiseksi mistä suosituksessa sovitaan, toisin sanoen vaikuttaa kaikissa jäsenmaissa kasvatuksen todellisuuteen ja käytäntöihin. Vaikka suositus ei ole samalla tavalla juridisesti sitova kuin kansainvälinen sopimus, sillä on kuitenkin merkittäviä moraalinen velvoittavuus ja se aiheuttaa seurauksia jäsenmaille mm. raportointivelvollisuutena suosituksen toimeenpanosta.

Suositus on yhteen sovitettu käsitys, josta on kuitenkin voitu myös äänestää, kuten tapahtui vuoden 1974 suositusta lopullisesti hyväksyttäessä. Äänestyksistä huolimatta vuoden 1974 suositusta ei voida käsittää pelkästään voimapolitiikan tulokseksi, koska siihen sisältyy nimenomaan yhteen sovitettuja käsityksiä ja eri prosessien aikana kansainvälisessä yhteistyössä on myös sosiaalista oppimista. Valaisen näitä seuraavilla esimerkeillä:

Suosituksen laadinnassa eri maaryhmittymät toivat omia näkemyksiään siihen, mitä kuuluu rauhaan. Länsimaat korostivat ihmisoikeuksia. Suosituksen alkuperäinen nimi, siinä vaiheessa kun selviteltiin sen laadinnan mahdollisuutta, oli ”Suositus kasvatuksesta kansanväliseen ymmärtämykseen, yhteistyöhön ja rauhaan”. Suosituksen laatimisesta päättänyt yleiskokous lisäsi nimeen Alankomaiden, Belgian ja Saksa liitotasavallan aloitteesta ”ihmisoikeudet ja perusvapaudet”, jolloin suositukselle tuli varsin pitkä nimi” Suositus kasvatuksesta kansanväliseen ymmärtämykseen, yhteistyöhön ja rauhaan sekä ihmisoikeuksiin ja perusvapauksiin liittyvästä kasvatuksesta”. Suosituksen hyväksymisen jälkeen tulikin erääksi keskeiseksi kysymyksesi integroida kasvatuksessa ihmisoikeudet ja rauha. Ihmisoikeudet nähtiin rauhan edellytyksenä, ja toisaalta rauha edellytyksenä ihmisoikeuksien toteuttamiselle. Siitä huolimatta laadittiinkin kuitenkin myöhemmin erillisiä suunnitelmia yhtäältä ihmisoikeuksien opettamisesta ja toisaalta rauhaan kasvattamisesta, vaikka integraatiota kaikissa suunnitelmissa kuitenkin korostettiin.

Sosialistiset maat taas puolestaan korostivat rauhaan ja kansainväliseen yhteistyön aspekteja, ja erityisesti liennytystä (détente), joka ilmenee suosituksessa siinä, että rauhan perustaksi määriteltiin kaksi perustaa, yhtäältä ”ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen” ja toisaalta ”ystävälliset suhteet erilaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten järjestelmien omaavien kansojen ja maitten välillä”.

Kehitysmaille sekä liittoutumattomille maille, joita sosialistiset maat usein tukivat, oli tärkeää korostaa kansallista vapautumista (silloin oli vielä Eteläisessä Afrikassa vapautussotia; Latinalaisessa Amerikassa sotilasdiktatuureja), rotusyrjinnän lopettamista (Etelä – Afrikka harjoitti tuolloin apartheid- politiikkaa, joka oli tuomittu YK:ssa), myös kehityskysymykset olivat tärkeitä. kiina ja albania vastustivat tuolloin kaikkea mitä NL ajoi, mutta ne eivät voineet olla vastaan kansallista vapautumista, kolonialismin ja apartheidin poistamista eikä kehitysmaiden pyrkimyksiä.

Nämä erilaiset pyrkimykset näkyvät myös 1974 suosituksessa siinä miten siinä puhutaan rauhasta: alkuperäinen teksti, jonka hallitustenvälinen asiantuntijakokous oli yksimielisesti esittänyt, kuului ”opetuksen olisi tähdennettävä, että sotaan turvautumista eikä väkivallan ja pakkokeinojen käyttämistä voida hyväksyä”, mutta Guinean esityksestä, lukuisien kehitysmaiden ja sosialististen maiden kannattamana, niitä ei voida hyväksyä ”aluelaajennus-, hyökkäys- tai hallitsemistarkoituksessa” eikä pakkokeinojen tai väkivallan käyttämistä ”alistamistarkoituksissa”. Se mitä ei sanottu tekstissä, tarkoitti että näillä muotoiluilla implisiittisesti hyväksyttiin kansallisten vapautusliikkeitten väkivalta. Nämä, länsimaitten näkökulmasta kiistanalaiset muotoilut, hyväksyttiin suositukseen äänestyksen jälkeen. Arabimaitten kiinnostus taas rauhan suhteen kohdistui miehitettyjen arabialueitten tilanteeseen ja Palestiinan asemaan, ja siksi 1974 suosituksessa on tärkeää, että siellä puhutaan kansojen oikeuksista.

Asiantuntijatasolla myös kylmän sodan aikana yhteistyö saattoi sujua, ja voisi jopa puhua sosiaalisesta oppimisesta. Yleiskokouksen kasvatuskomitea, joka käsitteli Unescon ohjelmaa ”kasvatuksesta kansainväliseen ymmärtämykseen” keskusteli Itävallan esityksestä olisiko ihmisen synnynnäinen aggressiotaipumus esteenä aseriisunnalle, mutta hyväksyi Neuvostoliiton muutosesityksen tässä asiassa, jonka mukaan aggressiivisuus ei ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus (Unescon 14.Yleiskokous, 1966); tai suosituksen kohta, jossa sanotaan, että ”opiskelijoiden osallistuminen opintojensa ja oppilaitostensa organisointiin on kansalaiskasvatuksen osatekijä ja tärkeä elementti kansainvälisyyskasvatuksessa”, vaikka eräät maat, mm. Japani sitä epäilivätkin. Siinä kysymyksessä myös sihteeristö otti muistiossaan kantaa, toteamalla, että oppilaitten osallistumisesta on jo riittävästi nättiä ja se on perusteltua pitää mukana suosituksessa.

Kuva: tv.

Myöhemmin, vuonna 1995 Unescon puitteissa hyväksytty Julistus ja toimintakehys rauhan, ihmisoikeus- ja demokratiakasvatuksen yhteisistä perusteista lisäsi rauhaan ja ihmisoikeuksiin demokratian. Näissä asiakirjoissa ei pääpaino ole enää valtioittenvälisessä rauhassa, vaan ihmisten yhteistoiminnassa ja yhteistyössä. Siinä puhutaan myös sisäisestä rauhasta, jota erityisesti Aasian maat korostivat, väkivallattomuudesta, konfliktien rauhaomaisesta ratkaisusta, kestävästä kehityksestä sekä taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta tavoitteena kokonaisvaltainen rauhankulttuuri.

Suositusten sisällöt ovat kaikkien luettavissa – opetushallitus on julkaissut mainitut asiakirjat myös suomeksi, siksi en tässä yhteydessä voi mennä niiden kasvatusta koskeviin yksityiskohtiin. Yhtä seikkaa haluaisin kuitenkin korostaa: rauhaan, ihmisoikeuksiin ja demokratiaan tähtäävä kasvatus ei tuota tuloksia, jos se toteutetaan lisäämällä opetukseen erilaisia irrallisia elementtejä. Se edellyttää kokonaisvaltaista lähestymistapaa, johon liittyy koko oppilaitoksen organisaatio, ilmapiiri ja henkilökunta – oppilaat mukaan lukien, ja johon lainsäädännön, opetussuunnitelmien ja oppimateriaalien tulee antaa mahdollisuudet.

4) Eräitä johtopäätöksiä

Rauhasta ja siihen kasvattamisesta voidaan sopia myös kansainvälisesti. Näin pystyttiin tekemään jopa kylmän sodan aikana, vaikka joskus tekstien muotoilu saattoikin johtaa pitkiin ja mutkallisiin koukeroihin. Rauha näyttää olevan sekä muuttuva että laajeneva käsite, josta sopimiseen ja jonka edistämiseen on eri osapuolien voitava tuoda omat näkemyksensä. Kun puhutaan maailmanrauhasta, siitä on myös sovittava maailmanlaajuisesti. Se ei onnistu vaan yhden tai erillisten alueellisten järjestöjen puitteissa. Siksi alueelliset järjestöt eivät voi korvata YK- järjestöjä, niiden heikkouksista huolimatta. Meillä eurooppalaisilla on helposti taipumus olla Eurooppa-keskeisiä. Kuitenkin tulisi muistaa, kuten eurokomissaari Olli Rehn toteaa eräässä artikkelissaan (Kanava 7/2007): vielä vuonna 1950 Euroopan väestö oli ¼ osa koko maailman väestöstä, mutta vuoteen 2025 mennessä, se putoaa 9 prosenttiin, jolloin Kiina tulee olemaan toiseksi suurin talousmahti maailmassa ja Intia neljänneksi suurin. Eurooppa-keskeisyys- en tarkoita sillä van suomalaisia, heijastuu myös keskustelusta Turkin EU – jäsenyydestä, sehän ei kuulu ”meihin”. Kuitenkin maailmanrauhan kannalta olisi parempi jos mahdollisimman paljon kuuluisi ”meihin”.

Puhumalla ja kuuntelemalla, myös kansainvälisellä tasolla, kuten pienimmissä yhteisöissäkin, tapahtuu myös sosiaalista oppimista; kaikki ei määräydy voimapolitiikan mukaan; yhteisesti sovituilla normeilla on vaikutusta ja moraalista voimaa; vaikka hallitukset ovat sopimassa nykyisen käytännön mukaan, vaikuttajia on kuitenkin paljon: asiantuntijat (hallitusten kautta, tieteelliset yhteisöt ja kansalaisjärjestöt sekä kansainväliset kansalaisjärjestöt (NGOs); sopiminen vie aikaa, se on kansainvälisissä järjestöissä hidasta, tuskallista ja työlästä, mutta varsin halpaa verrattuna sotilasmenoihin.

Aineistoja asiaan liittyen:

Puheenvuoroja maailmanlaajuiseen vastuuseen kasvamisesta. Opetusministeriön julkaisuja, 2008:13; sisältää mm. artikkelini International Aspects in Defining Global Education. Unescon web-site: http://portal.unesco.org/en/ev.php-URL_ID=29008&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

Recommendation concerning Education for International Understanding, Co-operation and Peace and Education relating to Human Rights and Fundamental Freedoms 19 November 1974 More

UNESCO. General Conference; 28th session; 1995: Updating of the 1974 Recommendation on International Education: endorsement of the Declaration and Approval of the Draft Integrated Framework of Action of the International Conference on Education, 1994: http://unesdoc.unesco.org/images/0010/001013/101331e.pdf

Professori Lea Pulkkinen puhumassa Palvelutalo Esplanadissa 8.8.2009. Kuva: tv.

Seminaarin teema: Mitä mahdollisuuksia julkisella vallalla on vaikuttaa kotien ja koulujen rauhaan ja toisaalta, miten kotien rauha voi vaikuttaa julkiseen rauhaan?

Lea Pulkkinen, professori, Jyväskylä

YHTEISÖLLISYYS JA RAUHANTAHTO

Yksilön aggressiivisuus ja sota

Mitä psykologialla on tekemistä sodan ja maailmanrauhan kanssa kanssa? Osallistuin muutama vuosi sitten sotaa vastustavan tutkijayhteisön, Pugwashin, konferenssiin tieteestä ja maailmantilanteesta. Yhteiseksi teemaksi oli valittu Sodan syiden poistaminen. Aihetta käsiteltiin kuudessa työryhmässä, jotka pohtivat ihmisen aggressiivisuuden yhteyttä sotien syntyyn, sotainstituution poliittisia ja taloudellisia näkökohtia, uskontoa ja etnisyyttä, köyhyyttä, ympäristöongelmia ja tieteen väärinkäyttöä. Valtaosa pugwashilaisista tiedemiehistä ja -naisista on perinteisesti luonnontieteiden, varsinkin fysiikan edustajia, mutta mukana on myös valtio- ja yhteiskuntatieteilijöitä. Olin kokouksessa ainoa psykologian tutkija.

Tiivistäen voisi sanoa, että sota sisältää monenlaisia instituutioita, kuten sotateollisuuden työpaikkoineen. Instituutioiden toiminnalla ovat omat lainmukaisuutensa, ja niiden johtajat ovat avainasemassa konfliktien käsittelyssä ja sotaa koskevissa päätöksissä. Tavallisten ihmisen aggressiivisuus selittää sotivien osapuolten konflikteja sitä vähemmän, mitä kauempana henkilö on sotainstituutiosta. Sota vaatii ihmisiltä pikemminkin tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta annettujen käskyjen noudattamiseen. Sota luonnollisesti myös provosoi aggressiivisuutta: tapa tai tule tapetuksi.

Usein esitettyä väitettä, että sota johtuu ihmisluonnosta, on tiedemiesten ja -naisten toimesta laajasti vastustettu allekirjoittamalla Unescon 1989 hyväksymä Seville Statement on Violence. Se kumoaa väitteitä sodan välttämättömyydestä yksilön aggressiivisuuden perusteella. Sota ei ole yksilötason vaan yhteisötason ilmiö. Sotien vähentämiseksi on edettävä sotia ylläpitäviä instituutioita purkamalla ja ristiriitojen rauhanomaisia ratkaisuja edistäviä instituutioita rakentamalla. Siihen tähtäävät mm. valtioiden lainsäädäntö, YK ja EU. Myös kasvattamalla ihmisiä ja ryhmiä yhteistyökykyisiksi ja rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja hallitseviksi voidaan edistää demokraattista vallankäyttöä ja arvomaailmaa, joka painottaa rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja ja sellaisten johtajien valintaa, jotka eivät vie kansakuntaansa sotaan. Tätä kautta me kaikki voimme yksilöinä edistää rauhanomaista toimintaa.

Pugwashin saatua Nobelin rauhanpalkinnon v. 1995 USA:n Opiskelija Pugwash käynnisti liikkeen opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden keskuudessa. Liike kokoaa allekirjoituksia vakuutukseen:

“Lupaan toimia paremman maailman puolesta, missä tiedettä ja teknologiaa käytetään hyväksi sosiaalisesti vastuuntuntoisella tavalla. En käytä koulutustani mihinkään sellaiseen tarkoitukseen, joka vahingoittaa ihmisiä tai ympäristöä. Koko urani ajan tulen ottamaan huomioon työhöni liittyvät eettiset kysymykset, ennen kuin ryhdyn toimintaan. Vaikka minuun kohdistetut vaatimukset voivat olla suuria, allekirjoitan tämän vakuutuksen, koska tunnistan, että yksilöllinen vastuunotto on ensimmäinen askel tiellä rauhaan.”

Yksilöllinen vastuunotto ja yhteisöllisyys

Suomen kieli on ilmaisujen puolesta rikasta. Kantasanasta yksi on erkautunut kaksi erilaista johdannaisten joukkoa. Ensinnäkin yksin, yksinään, yksityisyys, yksilö. Kysymys on silloin muista erossa olemisesta, vain jollekin henkilölle, ei julkiselle yhdyskunnalle kuuluvasta. Tätä kantaa edustaa yksilöllinen vastuunotto ja kasvaminen yksilönä rauhanomaisuutta arvostavaksi.

Toinen johdannaisten joukko tulee yksi sanan inessiivimuodosta ’yhdessä’. Sen johdannaisia ovat mm. yhteinen ja yhteisö. Yhteisöllä on yhteisiä tehtäviä ja päämääriä hyvin monenlaiselta perustalta, ajatelkaamme vaikkapa perhettä, koulua, kirkkoa, kansakuntaa. Yhteisö ei ole sama kuin yhdistys, joka on muodollisesti organisoitu. Yhdistyksessä voi olla yhteisöllisyyttä tai ei. Yhteisöllisyyden kokemiseksi yksilön tunteet ovat tärkeitä: yksilön täytyy tuntea, että hän kuuluu yhteisöön, hänen tulee voida tuntea itsensä tarpeelliseksi, hyväksytyksi ja
arvokkaaksi. Yhteisyyden tunteen vastavoimia ovat eristyminen, syrjäyttäminen, ennakkoluuloisuus.

Yhteisöllisyyden kehittymiseen tarvitaan ihmisten läsnäoloa, vuorovaikutusta, yhteistä aikaa ja paikkaa, yhteisiä rutiineja, pysyvyyttä, perinteitä, kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista.Viime vuosina yhteisöllisyydestä on puhuttu
sellaisen käsitteen alla kuin sosiaalinen pääoma. On havaittu, että ihmisillä tai yhteiskunnalla on ensinnäkin taloudellista pääomaa, toiseksi inhimillistä pääomaa eli osaamista ja kolmanneksi sosiaalista pääomaa, jota luonnehtivat verkostoituminen, keskinäinen luottamus ja yhteiset käyttäytymisnormit. Olen soveltanut tätä lasten
kehitykseen väittämällä, että lapsi saa kotoaan perinnöksi sosiaalisen alkupääoman eli (1) suhteet perheeseen, sukuun ja naapurustoon, (2) perusturvallisuuden ja (3) ymmärryksen normeista, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Lasten sosiaaliset taidot kehittyvät kodin sosiaalisissa verkostoissa ja siten kodin sosiaalinen pääoma edistää
lapsen omien verkostojen muodostumista päivähoidossa, toveripiirissä ja koulussa. Koulutulokkaat eivät eroa vain siinä suhteessa, miten varakkaita tai miten koulutettuja heidän vanhempansa ovat, vaan myös siinä suhteessa, millaisen sosiaalisen alkupääoman koti on lapselle antanut. Toisilla lapsilla on monia huolehtivia aikuisia,
hyvä perusluottamus ja käsitys käyttäytymistä ohjaavista normeista, toiset ovat jääneet vaille aikuisten huolenpitoa, kokevat turvattomuutta ja aiheuttavat mm. aggressiivisella käyttäytymisellään ympäristölle ongelmia.

Olen ollut huolissani perheiden sosiaalisen pääoman vähenemisestä ja lasten yhteisöllisten kokemusten niukkuudesta. Unicefin tekemässä 21:n OECD- maan vertailussa, Suomi, joka lasten taloudellisen, terveydellisen ja koulutuksellisen hyvinvoinnin osalta oli sijaluvuilla 3-4, oli perheyhteyden ja toveripiirin yhteenkuuluvuuden osalta vasta sijaluvulla 17. Jotakin on huonosti, jos yhteisöllisyyden kokemus on näin vähäistä. Sehän näkyy myös siinä, että suomalaiset 14-vuotiaat oppilaat pitävät koulusta vähemmän kuin muiden OECD-maiden oppilaat. Näitä tuloksia on vähätelty samalla, kun PISA-tutkimuksen koulumenestystä koskevat tulokset on otettu todesta.

Perheyhteyden heikkoutta ilmentää se, että Suomessa vanhemmat syövät 11-15 -vuotiaiden lastensa kanssa vähemmän yhteisiä aterioita viikossa kuin muissa OECD-maissa. Ateriat synnyttävät perheyhteyttä, antavat mahdollisuuden vastuukasvatukseen ja välittävät kulttuurin ruokailu- ym. perinteitä. On todettu myös, että yhteiset ateriat edistävät lapsen kielen kehitystä ja koulumenestystä ja vähentävät masennusta ja päihteiden käyttöä.

Mitä on tehtävissä perheen yhteisöllisyyden lisäämiseksi? Miksi Suomessa on Euroopan korkeimpiin kuuluvat avioeroluvut? Miten puolisoiden yhteisiä arvoja ja tavoitteita voisi vahvistaa? Millaista tukea perheiltä puuttuu? Mitä apua olisi tiedollisesta valmentautumisesta parisuhteeseen, vastuuseen ja lasten kasvun ja hyvinvoinnin tukemiseen? Nämä ovat kysymyksiä, joista pitäisi keskustella.

Yhteiskunnan ylläpitämä koulu tarjoaa lapsille sekä inhimillistä pääomaa eli tietoja että sosiaalista pääomaa eli ihmissuhteita. Koulun merkitys voi olla erittäin suuri molempien, siis tietojen ja ihmissuhteiden kannalta erityisesti sellaisille lapsille, joiden kotitausta on heikko. Koulu voi suojata kehitysriskeiltä. Mutta millä ehdoilla?

Taiteen eri muodot antavat tilaa lapsen ja aikuisen luovalle minuudelle. Kuva: tv.

Miten koulun yhteisöllisyyttä voisi lisätä? Eheytettyä koulupäivää koskeva tutkimuksemme vuosina 2002-2005 osoitti, että koulupäivän rakennetta voidaan kehittää yhteisöllisyyttä tukevaksi siten, että oppituntien lisäksi koulussa on tarjolla valvottua leikkiä ja vapaa-ajan viettoa sekä harrastusryhmiä (Pulkkinen & Launonen, Eheytetty koulupäivä. Edita, 2005). Tutkimus osoitti eri osapuolten saaneen myönteisiä kokemuksia kokeilusta. Osallistuminen aamu- ja iltapäivätoimintaan kolmen vuoden ajan oli yhteydessä alaluokkalaisten vähempään ahdistuneisuuteen ja masentuneisuuteen. Aikuissuhteet, turvallisuus ja toveriryhmät ilmeisesti vaikuttivat tähän tulokseen.

Eri harrastuslajeista totesimme luokilla 3-6, että taideharrastuksilla, erityisesti musiikkiharrastuksilla, oli oppilaisiin myönteinen vaikutus. Käytösongelmia, kuten aggressiivisuutta ja koulukiusaamista, sekä ahdistuneisuutta oli vähemmän ja sosiaalisesti suotavaa käyttäytymistä eli ristiriitojen rakentavaa ratkaisua enemmän. Myös koulumenestys parani ja työskentelytaidot, kuten pitkäjänteisyys, paranivat.

Varsinkin yhteisessä musisoinnissa syntyy yhteisiä tavoitteita ja yhteisöllisyyttä. Myös aikuisilla on todettu, että aktiiviset kuorolaiset elävät pitempään kuin muut. Yhdeksi selityksesi on esitetty minäkeskeisten tavoitteiden
sopeuttamista yhteisiin tavoitteisiin. Kuorolainen ei saa laulaa sooloa – ääni ei saa erottua, vaikka kaunis ääni voi värittää tai kirkastaa stemmaa. Taiteen eri muodot antavat tilaa lapsen ja aikuisen luovalle minuudelle. Koulussa tämä olisi hyvin tärkeä vastapaino tiedollista vastaanottamista sisältävälle opiskelulle. Silloin yhdessä tekeminen voisi onnistua paremmin kuin perinteisessä opiskelussa.

Yhteinen tavoite, kuten juhlan järjestäminen kotona, päivähoidossa tai koulussa erilaisine rooleineen ja tehtävineen, antaa mahdollisuuksia kehittää erilaisia taipumuksia yhteiseksi hyväksi. Silloin kokonaisuus on aina enemmän kuin erilliset yksilösuoritukset. Yhteisiä tavoitteita voi syntyä myös oppimisesta, jos opiskelu
järjestetään yhteisesti esimerkiksi pöytäkunnittain. Oppimisen ilmapiiri voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, pyritäänkö toiminnassa yhteisöllisyyteen vai korostetaanko yksilösuorituksia ja keskinäistä kilpailua.

Yhteisöllisyyden varjopuolia ja niiden välttäminen

Yhteisöllisyydessä voi olla myös varjopuolensa. Ensiksikin myös rikolliset voivat tarvita yhteisöllisyyttä vaikkapa salakuljetuksen eri vaiheisiin. Yhteisöllisen toiminnan taustalla olevat arvot määräävät toiminnan laadun. Toiseksi,
ryhmän, esimerkiksi eliittikoulun vahva yhteisöllisyys ja erottautuminen muista voi johtaa ’hyvä veli’ –verkostojen muodostumiseen, jolloin yhteiskunnallisia asemia ja etuisuuksia jaetaan lähipiirin kesken. Kolmanneksi ryhmän vahva yhteisöllisyys voi johtaa ristiriitoihin toisten, ns. ulkoryhmien kanssa. Tämä on vaarana, jos ryhmän yhteisiä tavoitteita, sisäistä samanlaisuutta, normeja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta korostetaan propagandalla ja erilaisin symbolein ulkoryhmän erilaisuutta painottaen.

Ryhmän johtaja voi manipuloida ryhmän ilmapiiriä ja lietsoa aggressiivisuutta ulkoryhmiä kohtaan. Ihmiset ovat alttiita puolustamaan omaan ryhmään kuuluvia. Se voi johtaa hyökkäykseen, koska hyökkäystä saatetaan pitää parhaana puolustuksena.

On hyvä, jos ihmisillä on vahvoja ja heikkoja sidoksia moniin ryhmiin ja yhteisiä tavoitteita niin kanssa, kuten esimerkiksi halu toimia ympäristöongelmia vastaan. Vaikka jotkut ihmiset voivat kehittää korkeita eettisiä ja moraalisia arvoja ja kokea yhteisyyden tunnetta kaikkeen olevaiseen, ristiriidat ryhmien välillä ovat todennäköisiä. Kriittisiä kysymyksiä ovat silloin: (1) kuinka ristiriitoja käsitellään rakentavalla tavalla, (2) kuinka lisätä moraalista tietoisuutta omasta käyttäytymisestä ja ehkäistä altiutta sellaisten normien ja arvojen omaksumiseen, jotka johtavat aggressiivisuuteen ja väkivaltaan, ja (3) kuinka vahvistaa näkemystä ihmiskunnan yhteisistä tavoitteista.

Kaikkien näiden kysymysten kohtaamiseen lapsia valmistavat hyvän kodin välittämät arvostukset, huolenpito ja vanhempien oman käyttäytymisen esimerkki. Lasten ja nuorten aggressiivisuuden ja destruktiivisuuden taustalla on
kotien ongelmia, väkivaltaisuutta, päihteitä, laiminlyöntiä. Yhteiskunta voisi vahvistaa vanhemmuutta, ei vain taloudellisesti vaan myös vanhemmuuteen liittyvän inhimillisen pääoman eli tiedon ja kasvatusosaamisen kautta. Jälkimmäistä mahdollisuutta on laiminlyöty tietoa arvostavassa yhteiskunnassamme.

Elämäntapamme ohjaa juoksemaan kilpailuyhteiskunnan palkkioiden perässä ja korostaa aggressiivista selviytymistä. Median sisäinen kilpailu tuo jo lasten silmien eteen raaistavia ja pirstovia malleja. Tämän kaiken keskellä jää kysymään, näkyykö suomalaisten korkea koulutustaso ihmisten sosiaalisessa sivistyneisyydessä.
Kulttuurin ja koko yhteiskunnan kannalta on ratkaisevaa, mitä kasvatuksessa ja koulutuksessa tapahtuu, asettavatko ne ihmisyyden kehitystarpeen yhteiskunnallisen kehityksen pohjaksi ja tukevatko ne Nobelin rauhanpalkinnon saaneen presidentti Ahtisaaren korostaman rauhantahdon kehitystä ihmiskunnan ristiriitojen ratkaisussa.

Kuva: tv.

Kahdettakymmenettäkolmatta kertaa järjestettävä Loviisan rauhanfoorumi kääntää rauhantyön huomion suomalaisten arkipäivään. Teemaksi on nostettu kotirauha, koulurauha ja maailmanrauha.

Luvassa on neljä päivää keskusteluja, kohtaamisia, konsertteja, teatteria, toritapahtumia ja yhteislaulutilaisuuksia.

Rauhanfoorumin seminaarissa kysytään, onko suomalainen koulujärjestelmä onnistunut, vai keskitytäänkö kouluissa liikaa suorituskeskeisyyteen vuorovaikutustaitojen kustannuksella. Seminaariin osallistuu mm. professori Lea Pulkkinen sekä UNESCO:n kasvatusjaoston johtajana toiminut Kaisa Savolainen.

Aleksanterinpihan tiloihin tuotava Ruusukuja 76 – piikkejä perheonnessa – näyttely nostaa esille vaikean aiheen, perheväkivallan. Suomessa tapahtuu vuosittain yli 30 000 pahoinpitelyä ja yli 700 raiskausta. Joka neljäs nainen on kokenut perheväkivaltaa. Rauhantyön kohteita etsittäessä ei siis tarvitse lähteä suomalaisia olohuoneita kauemmaksi.

Rauhanfoorumi kokoaa tänäkin vuonna yhteen laajan kirjon ihmisiä keskustelemaan rauhankysymyksistä. Pelkästään rauhanjärjestöjä on Suomessa useita kymmeniä. Loviisan rauhanfoorumin tavoitteena on tuoda rauhantekijät vähintään kerran vuodessa yhteen tutustumaan toisiinsa ja keskittymään siihen, mikä heitä yhdistää: työskentelyyn väkivallan vähentämiseksi.

Rauhanfoorumissa käytävällä uskontodialogilla pyritään lisäämään uskontojen keskinäistä tuntemusta ja siten kasvamaan rauhaan ja suvaitsevuuteen. Tapahtuman toteuttajien joukosta löytyy niin kristittyjä, ateisteja, buddhalaisia kuin Amma-gurun seuraajiakin.

Ekumeenisena tapahtumana rauhanfoorumi puolestaan vahvistaa kirkkojen näkyvää ykseyttä ja kristittyjen yhteyttä. Sunnuntaina 9.8. klo 12.00 Loviisan kirkkoon, ekumeeniseen rauhanmessuun kutsutaan erityisesti myös maahanmuuttajia sekä seurakuntia eri puolilta Suomea. Messun on säveltänyt Matti Turunen.

Arvoisat toimittajat ja muut kiinnostuneet,

Tervetuloa lehdistötilaisuuteen ja Ruusukuja 76 -näyttelyn avajaisiin maanantaina 3.8.2009 klo 13.00 – 14.00 Aleksanterin pihaan osoitteeseen Aleksanterinkatu 8, Loviisa.

Lisätietoja:

Timo Virtala
Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri
045 784 055 74
timo.virtala[ät]rauhanfoorumi.fi
www.timovirtala.net

Pirjo Riihelä
Soka Gakkai International Suomi
Vastaa Ruusukuja 76 -näyttelyn tuomisesta Loviisaan
050 5011 884
pirjoriihela[ät]yahoo.co.uk
www.sgi.fi

Heidi Kusmin-Bergenstad
Projektisihteeri, Ruusukuja 76 -näyttely
Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys
040 359 3138 (Kesälomalla 21.7 – 8.8)
heidi.kusmin-bergenstad[ät]ywca.fi
www.ywca.fi

Jari Hautamäki
Espoon Lyömättömän linjan johtaja
09 276 6280
jari[ät]lyomatonlinja.fi
www.lyomatonlinja.fi

Kostas Tassopoulos
Espoon Lyömättömän linjan ohjaaja
09 276 62 899
kostas[ät]lyomatonlinja.fi
www.lyomatonlinja.fi

Veli-Matti Hynninen
Loviisan rauhanfoorumin perustaja ja
Loviisan suomenkielisen seurakunnan kirkkoherra
0400 214 971
veli-matti[ät]hynninen.info
www.hynninen.info/

Anneli Suova
046 645 32 14
anneli.suova[ät]gmail.com

Daniel Pichardo
040 465 1260
dpcrca[ät]gmail.com

Maahanmuuttajanäkökulmaa perheväkivallan ennaltaehkäisytyöhön tarjoaa Lyömättömän linjan kreikkalaissyntyinen ohjaaja Kostas Tassopoulos. Hän ei ole tulossa lehdistötilaisuuteen, mutta päivystää näyttelyä torstaina 6.8. klo 12.00 – 17.00. Näyttely tulee olemaan auki joka päivä 3. – 16.8. klo 12.00 – 19.00.

Anneli Suova on ohjannut ja dramatisoinut Juhani Ahon lukudraaman Rauhan erakko, jonka hän esittää yhdessä Jouni Suovan kanssa Palvelutalo Esplanadissa lauantaina 8.8.2009 klo 17.00 – 18.00.

Daniel Pichardo on yksi rauhanfoorumin toteuttajista ja kotoisin Costa Ricasta. Costa Rica on mielenkiintoinen aihe rauhanuutisoinnille, sillä maa on ollut ilman armeijaa vuodesta 1948 lähtien. Hiljattain Costa Rica rankattiin Happy Planet Indexin maailman kärkeen. Kyseisessä indeksissä mitattiin ihmisten onnellisuutta, elinolosuhteita, varallisuutta ja kulutusta suhteessa luonnon kestokykyyn. Daniel kertoo mielellään maastaan lisää, hän on tämän viikon Tampereella, viikonlopun Helsingissä ja sunnuntaista 2.8. lähtien Loviisassa.

Vasemmassa sivupaneelissa olevat vuoden 2008 rauhanfoorumin kuvat ovat median vapaasti käytettävissä.

Tilastolähteitä:

Usko, toivo ja hakkaus:
http://www.haaste.om.fi/37899.htm

Helsingin sanomat: Pahoinpitelyjä viime vuonna enemmän kuin koskaan
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Pahoinpitelyj%C3%A4+viime+vuonna+enemm%C3%A4n+kuin+koskaan/1135239029554

Wikipedia, Happy Planet Index:
http://en.wikipedia.org/wiki/Happy_Planet_Index

Wikipedia, Costa Rica:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Costa_Rica

Kuva: tv.

Psykologian professori, Loviisan rauhanfoorumin neuvottelukunnan puheenjohtajanakin toimineen Lea Pulkkisen mielestä Kauhajoen ja Jokelan kaltaisia kriisejä ei ehkäistä lisäämällä varoja nuorisopsykiatriaan, uutisoi Yle Uutiset lokakuussa 2008.

“Pulkkisen mielestä muutettavaa olisi ennen kaikkea koululaitoksen rakenteessa ja opetussuunnitelmassa. Pulkkisen mielestä suomalainen koulu on muuttunut tuloskeskeiseksi ja materialistiseksi, koska sitä on kehitetty opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta

Pulkkisen mielestä Pisa-tutkimuksella paistattelu voidaan unohtaa, sillä tutkimus ei kiinnitä huomiota ongelmiin.

- Siinä on jäänyt esimerkiksi huomaamatta lasten oma viesti siitä, että suomalaiset lapset eivät pidä koulusta, muistuttaa Pulkkinen Yle Uutisten mukaan.

Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään.

- Nykyinen kilpailu kaikenlaisista suorituksista johtaa siihen, että häviäminen kasautuu, kun keskitytään älyllisiin toimintoihin.

Pulkkinen haluaa kouluihin enemmän mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintaa, mikä voitaisiin saavuttaa taideaineiden opetusta lisäämällä.

- Tämän tapainen yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi. Kokonaisvastuut yhteisöstä, pitkäaikaiset opettaja-oppilassuhteet ovat mennyttä päivää, Pulkkinen huomauttaa.”