Yhteisöllisyys ja rauhantahto
Torstai, Elokuu 13th, 2009
Professori Lea Pulkkinen puhumassa Palvelutalo Esplanadissa 8.8.2009. Kuva: tv.
Seminaarin teema: Mitä mahdollisuuksia julkisella vallalla on vaikuttaa kotien ja koulujen rauhaan ja toisaalta, miten kotien rauha voi vaikuttaa julkiseen rauhaan?
Lea Pulkkinen, professori, Jyväskylä
YHTEISÖLLISYYS JA RAUHANTAHTO
Yksilön aggressiivisuus ja sota
Mitä psykologialla on tekemistä sodan ja maailmanrauhan kanssa kanssa? Osallistuin muutama vuosi sitten sotaa vastustavan tutkijayhteisön, Pugwashin, konferenssiin tieteestä ja maailmantilanteesta. Yhteiseksi teemaksi oli valittu Sodan syiden poistaminen. Aihetta käsiteltiin kuudessa työryhmässä, jotka pohtivat ihmisen aggressiivisuuden yhteyttä sotien syntyyn, sotainstituution poliittisia ja taloudellisia näkökohtia, uskontoa ja etnisyyttä, köyhyyttä, ympäristöongelmia ja tieteen väärinkäyttöä. Valtaosa pugwashilaisista tiedemiehistä ja -naisista on perinteisesti luonnontieteiden, varsinkin fysiikan edustajia, mutta mukana on myös valtio- ja yhteiskuntatieteilijöitä. Olin kokouksessa ainoa psykologian tutkija.
Tiivistäen voisi sanoa, että sota sisältää monenlaisia instituutioita, kuten sotateollisuuden työpaikkoineen. Instituutioiden toiminnalla ovat omat lainmukaisuutensa, ja niiden johtajat ovat avainasemassa konfliktien käsittelyssä ja sotaa koskevissa päätöksissä. Tavallisten ihmisen aggressiivisuus selittää sotivien osapuolten konflikteja sitä vähemmän, mitä kauempana henkilö on sotainstituutiosta. Sota vaatii ihmisiltä pikemminkin tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta annettujen käskyjen noudattamiseen. Sota luonnollisesti myös provosoi aggressiivisuutta: tapa tai tule tapetuksi.
Usein esitettyä väitettä, että sota johtuu ihmisluonnosta, on tiedemiesten ja -naisten toimesta laajasti vastustettu allekirjoittamalla Unescon 1989 hyväksymä Seville Statement on Violence. Se kumoaa väitteitä sodan välttämättömyydestä yksilön aggressiivisuuden perusteella. Sota ei ole yksilötason vaan yhteisötason ilmiö. Sotien vähentämiseksi on edettävä sotia ylläpitäviä instituutioita purkamalla ja ristiriitojen rauhanomaisia ratkaisuja edistäviä instituutioita rakentamalla. Siihen tähtäävät mm. valtioiden lainsäädäntö, YK ja EU. Myös kasvattamalla ihmisiä ja ryhmiä yhteistyökykyisiksi ja rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja hallitseviksi voidaan edistää demokraattista vallankäyttöä ja arvomaailmaa, joka painottaa rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja ja sellaisten johtajien valintaa, jotka eivät vie kansakuntaansa sotaan. Tätä kautta me kaikki voimme yksilöinä edistää rauhanomaista toimintaa.
Pugwashin saatua Nobelin rauhanpalkinnon v. 1995 USA:n Opiskelija Pugwash käynnisti liikkeen opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden keskuudessa. Liike kokoaa allekirjoituksia vakuutukseen:
“Lupaan toimia paremman maailman puolesta, missä tiedettä ja teknologiaa käytetään hyväksi sosiaalisesti vastuuntuntoisella tavalla. En käytä koulutustani mihinkään sellaiseen tarkoitukseen, joka vahingoittaa ihmisiä tai ympäristöä. Koko urani ajan tulen ottamaan huomioon työhöni liittyvät eettiset kysymykset, ennen kuin ryhdyn toimintaan. Vaikka minuun kohdistetut vaatimukset voivat olla suuria, allekirjoitan tämän vakuutuksen, koska tunnistan, että yksilöllinen vastuunotto on ensimmäinen askel tiellä rauhaan.”
Yksilöllinen vastuunotto ja yhteisöllisyys
Suomen kieli on ilmaisujen puolesta rikasta. Kantasanasta yksi on erkautunut kaksi erilaista johdannaisten joukkoa. Ensinnäkin yksin, yksinään, yksityisyys, yksilö. Kysymys on silloin muista erossa olemisesta, vain jollekin henkilölle, ei julkiselle yhdyskunnalle kuuluvasta. Tätä kantaa edustaa yksilöllinen vastuunotto ja kasvaminen yksilönä rauhanomaisuutta arvostavaksi.
Toinen johdannaisten joukko tulee yksi sanan inessiivimuodosta ’yhdessä’. Sen johdannaisia ovat mm. yhteinen ja yhteisö. Yhteisöllä on yhteisiä tehtäviä ja päämääriä hyvin monenlaiselta perustalta, ajatelkaamme vaikkapa perhettä, koulua, kirkkoa, kansakuntaa. Yhteisö ei ole sama kuin yhdistys, joka on muodollisesti organisoitu. Yhdistyksessä voi olla yhteisöllisyyttä tai ei. Yhteisöllisyyden kokemiseksi yksilön tunteet ovat tärkeitä: yksilön täytyy tuntea, että hän kuuluu yhteisöön, hänen tulee voida tuntea itsensä tarpeelliseksi, hyväksytyksi ja
arvokkaaksi. Yhteisyyden tunteen vastavoimia ovat eristyminen, syrjäyttäminen, ennakkoluuloisuus.
Yhteisöllisyyden kehittymiseen tarvitaan ihmisten läsnäoloa, vuorovaikutusta, yhteistä aikaa ja paikkaa, yhteisiä rutiineja, pysyvyyttä, perinteitä, kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista.Viime vuosina yhteisöllisyydestä on puhuttu
sellaisen käsitteen alla kuin sosiaalinen pääoma. On havaittu, että ihmisillä tai yhteiskunnalla on ensinnäkin taloudellista pääomaa, toiseksi inhimillistä pääomaa eli osaamista ja kolmanneksi sosiaalista pääomaa, jota luonnehtivat verkostoituminen, keskinäinen luottamus ja yhteiset käyttäytymisnormit. Olen soveltanut tätä lasten
kehitykseen väittämällä, että lapsi saa kotoaan perinnöksi sosiaalisen alkupääoman eli (1) suhteet perheeseen, sukuun ja naapurustoon, (2) perusturvallisuuden ja (3) ymmärryksen normeista, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Lasten sosiaaliset taidot kehittyvät kodin sosiaalisissa verkostoissa ja siten kodin sosiaalinen pääoma edistää
lapsen omien verkostojen muodostumista päivähoidossa, toveripiirissä ja koulussa. Koulutulokkaat eivät eroa vain siinä suhteessa, miten varakkaita tai miten koulutettuja heidän vanhempansa ovat, vaan myös siinä suhteessa, millaisen sosiaalisen alkupääoman koti on lapselle antanut. Toisilla lapsilla on monia huolehtivia aikuisia,
hyvä perusluottamus ja käsitys käyttäytymistä ohjaavista normeista, toiset ovat jääneet vaille aikuisten huolenpitoa, kokevat turvattomuutta ja aiheuttavat mm. aggressiivisella käyttäytymisellään ympäristölle ongelmia.
Olen ollut huolissani perheiden sosiaalisen pääoman vähenemisestä ja lasten yhteisöllisten kokemusten niukkuudesta. Unicefin tekemässä 21:n OECD- maan vertailussa, Suomi, joka lasten taloudellisen, terveydellisen ja koulutuksellisen hyvinvoinnin osalta oli sijaluvuilla 3-4, oli perheyhteyden ja toveripiirin yhteenkuuluvuuden osalta vasta sijaluvulla 17. Jotakin on huonosti, jos yhteisöllisyyden kokemus on näin vähäistä. Sehän näkyy myös siinä, että suomalaiset 14-vuotiaat oppilaat pitävät koulusta vähemmän kuin muiden OECD-maiden oppilaat. Näitä tuloksia on vähätelty samalla, kun PISA-tutkimuksen koulumenestystä koskevat tulokset on otettu todesta.
Perheyhteyden heikkoutta ilmentää se, että Suomessa vanhemmat syövät 11-15 -vuotiaiden lastensa kanssa vähemmän yhteisiä aterioita viikossa kuin muissa OECD-maissa. Ateriat synnyttävät perheyhteyttä, antavat mahdollisuuden vastuukasvatukseen ja välittävät kulttuurin ruokailu- ym. perinteitä. On todettu myös, että yhteiset ateriat edistävät lapsen kielen kehitystä ja koulumenestystä ja vähentävät masennusta ja päihteiden käyttöä.
Mitä on tehtävissä perheen yhteisöllisyyden lisäämiseksi? Miksi Suomessa on Euroopan korkeimpiin kuuluvat avioeroluvut? Miten puolisoiden yhteisiä arvoja ja tavoitteita voisi vahvistaa? Millaista tukea perheiltä puuttuu? Mitä apua olisi tiedollisesta valmentautumisesta parisuhteeseen, vastuuseen ja lasten kasvun ja hyvinvoinnin tukemiseen? Nämä ovat kysymyksiä, joista pitäisi keskustella.
Yhteiskunnan ylläpitämä koulu tarjoaa lapsille sekä inhimillistä pääomaa eli tietoja että sosiaalista pääomaa eli ihmissuhteita. Koulun merkitys voi olla erittäin suuri molempien, siis tietojen ja ihmissuhteiden kannalta erityisesti sellaisille lapsille, joiden kotitausta on heikko. Koulu voi suojata kehitysriskeiltä. Mutta millä ehdoilla?
Taiteen eri muodot antavat tilaa lapsen ja aikuisen luovalle minuudelle. Kuva: tv.
Miten koulun yhteisöllisyyttä voisi lisätä? Eheytettyä koulupäivää koskeva tutkimuksemme vuosina 2002-2005 osoitti, että koulupäivän rakennetta voidaan kehittää yhteisöllisyyttä tukevaksi siten, että oppituntien lisäksi koulussa on tarjolla valvottua leikkiä ja vapaa-ajan viettoa sekä harrastusryhmiä (Pulkkinen & Launonen, Eheytetty koulupäivä. Edita, 2005). Tutkimus osoitti eri osapuolten saaneen myönteisiä kokemuksia kokeilusta. Osallistuminen aamu- ja iltapäivätoimintaan kolmen vuoden ajan oli yhteydessä alaluokkalaisten vähempään ahdistuneisuuteen ja masentuneisuuteen. Aikuissuhteet, turvallisuus ja toveriryhmät ilmeisesti vaikuttivat tähän tulokseen.
Eri harrastuslajeista totesimme luokilla 3-6, että taideharrastuksilla, erityisesti musiikkiharrastuksilla, oli oppilaisiin myönteinen vaikutus. Käytösongelmia, kuten aggressiivisuutta ja koulukiusaamista, sekä ahdistuneisuutta oli vähemmän ja sosiaalisesti suotavaa käyttäytymistä eli ristiriitojen rakentavaa ratkaisua enemmän. Myös koulumenestys parani ja työskentelytaidot, kuten pitkäjänteisyys, paranivat.
Varsinkin yhteisessä musisoinnissa syntyy yhteisiä tavoitteita ja yhteisöllisyyttä. Myös aikuisilla on todettu, että aktiiviset kuorolaiset elävät pitempään kuin muut. Yhdeksi selityksesi on esitetty minäkeskeisten tavoitteiden
sopeuttamista yhteisiin tavoitteisiin. Kuorolainen ei saa laulaa sooloa – ääni ei saa erottua, vaikka kaunis ääni voi värittää tai kirkastaa stemmaa. Taiteen eri muodot antavat tilaa lapsen ja aikuisen luovalle minuudelle. Koulussa tämä olisi hyvin tärkeä vastapaino tiedollista vastaanottamista sisältävälle opiskelulle. Silloin yhdessä tekeminen voisi onnistua paremmin kuin perinteisessä opiskelussa.
Yhteinen tavoite, kuten juhlan järjestäminen kotona, päivähoidossa tai koulussa erilaisine rooleineen ja tehtävineen, antaa mahdollisuuksia kehittää erilaisia taipumuksia yhteiseksi hyväksi. Silloin kokonaisuus on aina enemmän kuin erilliset yksilösuoritukset. Yhteisiä tavoitteita voi syntyä myös oppimisesta, jos opiskelu
järjestetään yhteisesti esimerkiksi pöytäkunnittain. Oppimisen ilmapiiri voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, pyritäänkö toiminnassa yhteisöllisyyteen vai korostetaanko yksilösuorituksia ja keskinäistä kilpailua.
Yhteisöllisyyden varjopuolia ja niiden välttäminen
Yhteisöllisyydessä voi olla myös varjopuolensa. Ensiksikin myös rikolliset voivat tarvita yhteisöllisyyttä vaikkapa salakuljetuksen eri vaiheisiin. Yhteisöllisen toiminnan taustalla olevat arvot määräävät toiminnan laadun. Toiseksi,
ryhmän, esimerkiksi eliittikoulun vahva yhteisöllisyys ja erottautuminen muista voi johtaa ’hyvä veli’ –verkostojen muodostumiseen, jolloin yhteiskunnallisia asemia ja etuisuuksia jaetaan lähipiirin kesken. Kolmanneksi ryhmän vahva yhteisöllisyys voi johtaa ristiriitoihin toisten, ns. ulkoryhmien kanssa. Tämä on vaarana, jos ryhmän yhteisiä tavoitteita, sisäistä samanlaisuutta, normeja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta korostetaan propagandalla ja erilaisin symbolein ulkoryhmän erilaisuutta painottaen.
Ryhmän johtaja voi manipuloida ryhmän ilmapiiriä ja lietsoa aggressiivisuutta ulkoryhmiä kohtaan. Ihmiset ovat alttiita puolustamaan omaan ryhmään kuuluvia. Se voi johtaa hyökkäykseen, koska hyökkäystä saatetaan pitää parhaana puolustuksena.
On hyvä, jos ihmisillä on vahvoja ja heikkoja sidoksia moniin ryhmiin ja yhteisiä tavoitteita niin kanssa, kuten esimerkiksi halu toimia ympäristöongelmia vastaan. Vaikka jotkut ihmiset voivat kehittää korkeita eettisiä ja moraalisia arvoja ja kokea yhteisyyden tunnetta kaikkeen olevaiseen, ristiriidat ryhmien välillä ovat todennäköisiä. Kriittisiä kysymyksiä ovat silloin: (1) kuinka ristiriitoja käsitellään rakentavalla tavalla, (2) kuinka lisätä moraalista tietoisuutta omasta käyttäytymisestä ja ehkäistä altiutta sellaisten normien ja arvojen omaksumiseen, jotka johtavat aggressiivisuuteen ja väkivaltaan, ja (3) kuinka vahvistaa näkemystä ihmiskunnan yhteisistä tavoitteista.
Kaikkien näiden kysymysten kohtaamiseen lapsia valmistavat hyvän kodin välittämät arvostukset, huolenpito ja vanhempien oman käyttäytymisen esimerkki. Lasten ja nuorten aggressiivisuuden ja destruktiivisuuden taustalla on
kotien ongelmia, väkivaltaisuutta, päihteitä, laiminlyöntiä. Yhteiskunta voisi vahvistaa vanhemmuutta, ei vain taloudellisesti vaan myös vanhemmuuteen liittyvän inhimillisen pääoman eli tiedon ja kasvatusosaamisen kautta. Jälkimmäistä mahdollisuutta on laiminlyöty tietoa arvostavassa yhteiskunnassamme.
Elämäntapamme ohjaa juoksemaan kilpailuyhteiskunnan palkkioiden perässä ja korostaa aggressiivista selviytymistä. Median sisäinen kilpailu tuo jo lasten silmien eteen raaistavia ja pirstovia malleja. Tämän kaiken keskellä jää kysymään, näkyykö suomalaisten korkea koulutustaso ihmisten sosiaalisessa sivistyneisyydessä.
Kulttuurin ja koko yhteiskunnan kannalta on ratkaisevaa, mitä kasvatuksessa ja koulutuksessa tapahtuu, asettavatko ne ihmisyyden kehitystarpeen yhteiskunnallisen kehityksen pohjaksi ja tukevatko ne Nobelin rauhanpalkinnon saaneen presidentti Ahtisaaren korostaman rauhantahdon kehitystä ihmiskunnan ristiriitojen ratkaisussa.
