Aika Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin ratkaisemiseen on käymässä vähiin.

Suomen YK-liiton ja Euroopan parlamentin Suomen tiedotustoimiston maanantaina 12. joulukuuta järjestämä seminaari “YK:n ja EU:n rooli Lähi-idän rauhanprosessissa” käsittelee Lähi-idän kvartetin johtaman prosessin ajankohtaista tilannetta.

Miksi EU ei ole pystynyt puhumaan prosessissa yhdellä äänellä? Mitä EU voi tehdä kahden valtion mallin toteutumiseksi? Edistääkö palestiinalaisten toive YK:n jäsenyydestä rauhanprosessia? Miten käy rauhanneuvottelujen ja YK:n rahoituksen, jos Yhdysvallat katkaisee tukensa järjestölle?

Seminaarin ohjelma:

12.30 kahvitarjoilu

13.00 Ulkoministeri Erkki Tuomioja

Palestiinan Suomen-suurlähettiläs Nabil Alwazir

Europarlamentaarikko Hannu Takkula

Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Hannu Juusola

Suomen YK-liiton puheenjohtaja Antti Kaikkonen

Keskustelua johtaa Euroopan parlamentin tiedotustoimiston päällikkö Pekka Nurminen .

Seminaari päättyy noin klo 16. Seminaari järjestetään Eurooppasalissa (Malminkatu 16, Kampin Voimatalo)

Tervetuloa!

Ilmoittautumiset 9.12. mennessä osoitteeseen: toimisto@ykliitto.fi

Kuva: …anna christina… (Some rights reserved)

Bishop Younan in Loviisa Church, Finland, 8th August 2010. Picture: Timo Virtala

Living as the Children of Light

Dear sisters and brothers in Christ:

The grace of our Lord Jesus Christ, the love of God the Father and the communion of the Holy Spirit be with you always.

It is a great privilege and honor for me to worship with you this morning.

I carry greetings to you from my church, the ELCJHL. We continue to be living witnesses in education, spiritual work, diakonia, ecumenism and interfaith dialogue. We as Christians and especially as Lutherans have a role to play in the Middle East in reconciliation and interfaith dialogue. Although small in number, we continue to preach the Gospel and administer the sacraments, advancing God’s kingdom for Christians and non- Christians alike. We are encouraged by our Lutheran communion to continue our creative mission and prophetic diakonia. Please pray that Palestinian Christians may not lose faith and leave the country. For who wants to imagine the Holy Land where Christ walked without Christians?

Last month, Lutherans from all over the world gathered in Stuttgart for the Lutheran World Federation Eleventh Assembly. The theme of the assembly was, “Give us today our daily bread” (Matthew 8:8). This theme may seem simplistic, but as Martin Luther wrote in his Small Catechism, daily bread includes everything needed for this life. The message from the assembly puts it like this:

The sacramental sharing of bread and wine obliges us to care for the daily bread of our societies (1 Corinthians 11:17-34). As a communion of small and large churches, we recognize that we fulfill the obligation of feeding the world physically and spiritually in various ways, for instance through preaching the gospel, education and capacity building, social and political diakonia, advocacy and effective communication.

When we recognize that our prayer for daily bread means bringing justice in order that others can pray for their daily bread, we are embodying what St. Paul says in Ephesians 5:8: “Live as children of light.”

What was in the mind of St. Paul when he admonished the Ephesians to “live as children of light”? As you know, the early church expected the second coming of Jesus to come quickly. St. Paul observes that his coming did not take place as people expected. His letter is to a congregation that was trying to mold its identity, to disengage itself from the past in order to live as Christians. Paul’s as well as John’s writing contain clear contrasts between the darkness of pagan life and light-filled life of Christians.

St. Paul’s words here are reminiscent of Jesus Christ’s, when he said, “The light is with you for a little longer … believe in the light, so that you may become children of light” (John 12:35-36). This means a Christian is in communion with Christ, who is the light of the Christian. Through baptism the children of light become “participants of the divine nature” (2 Peter 1:4).

This is why our Lord and Savior admonishes his followers, “You are the light of the world. … let your light shine before others, so that they may see your good works and give glory to your Father in heaven” (Matthew 5:14, 16) and St. Paul exhorts, “Live as children of light” (Ephesians 5:8).

It is the same challenge we face in our day. How can we live in this world and carry the light of Christ in us? This is the exact challenge that all churches and all Christians face daily. It is easy to intend to live in the light. But once we are confronted with a problem, are challenged by society or are tempted to enact revenge, we see that this noble teaching remains a far-fetched goal. Even so, with all our weaknesses, we are to live as children of light. Paul gives us a set of instructions: “The fruit of the light is found in all that is good and right and true. Try to find out what is pleasing to the Lord” (Ephesians 5:9-10).

Some may tell me that Christians have gone through many events that have led us to be different from the believers in Ephesus in the time of Paul. It is true that movements like Reformation, Enlightenment, modernity and post-modernity have affected and shaped our Christian identity. But through all those movements and trends, the core question remained: How can we who are baptized in Christ live as children of light?

In these post-modern times, it is easy to label people as conservatives, liberals, ultraliberals, etc. Even Christians are categorized. I don’t pay much attention to all these labels, because what I care about is if we Christian live as children of light.

In days gone by, bolts of cloth were stacked in dark rooms. The merchant would pull out a bolt and hold it up to the light so the buyer could inspect the weave and check for blemishes.

In the same way, we Christians should stand in the light of Christ, so that we may see our flaws – our weaknesses, narrow-mindedness, judgmental attitudes and hypocrisy – so that we might confess to the Lord that we have failed to live in his light. Such repentance will bring us back to our call to live as children of light.

One day as I was walking from my office in the Old City of Jerusalem to Jaffa gate, a merchant stopped me and drew my attention to a passing woman and child. He knew she was a Christian and that the handicapped boy she carried came from a Muslim family. He was amazed that she would give such motherly care to a child not her own.

I answered him, “Yes, as Christians, we are called to serve every human being, regardless of gender, race, ethnicity, religion or political affiliation. We are called to be light. It is our witness and diakonia.”

We are to live as children of light – and let our light shine – not to draw attention to ourselves or because our salvation depends on us. Rather, we live as children of light because Christ, our light, has given us special gifts to share with the world. We may not be able to convert the world to Christianity. But we can secure the world by sharing God’s grace. We can secure the world by shining Christ’s light into the darkness. We can serve the world by loving each other and all humanity.

This is why the church must be prophetic. It must not only condemn sin but must dare to offer a vision of light to a dark world. It must take seriously the issues of the people she serves. It must embrace all of God’s people, the children of light.

And as the church is made of Christ’s followers, the church is also called to be light. That means that the church must not involve itself in a spirituality of escapism but in a spirituality that addresses human suffering and serves the world by being a light. Through witness and diakonia, the church is a servant, not a master, a carrier of the light and thus a living witness in every sphere of life. The church is to be light shining with the rays of faith, hope, love and forgiveness.

As members of the church, we are called refuse injustice and illuminate the world with God’s light of justice. We are called to work to eradicate poverty, to secure the right to food, to promote the full inclusion of women in society, to condemn human trafficking, to call for just sharing of natural resources, to counter climate change and, above all, to work for justice. We are children of light when we promote justice, forgiveness, peace and reconciliation. We are to be proactive in working to eliminate Islamophobia, xenophobia and antisemitism. In this way the church, the communion of the children of the light, becomes a beacon of hope in hopeless situations.

I sometimes ponder the fact that there have been Christians in Palestine since the first Pentecost. Now we Palestinian Christians are less than 1.5 percent of the population. According to recent studies by Bethlehem University and the Diyar Consortium, Palestinians are leaving the country for three reasons: difficulties caused by the political conflict, a lack of jobs and growing political and religious extremism.

Even so, Palestinian Christianity has survived 2,000 years. We have never ruled the country, nor were we ever in the majority. We do not have much property, power, money or influence. Yet we have survived. And I believe we will survive another 2,000 years. We have survived for the simple reason that we have carried the death and resurrection of our Lord in our bodies, souls and minds. Our strength has always been our witness, in spite of our weakness. The mystery of salvation keeps our hope and our living witness alive. By God’s grace, we carry our light to the world and are ready to pay the price for this. This is why we do not focus on numbers but on the fact that our witness and diakonia are a light in our society. In spite of circumstances, we Palestinian Christians try to continue to be brokers of justice, instruments of peace, ministers of reconciliation, defenders of human rights including women’s rights and apostles of love. I only pray that Christ the light may continue to call us for this holy task of being light in the world, accompanying our sisters and brothers in the world and in Jerusalem.

We ask you to hold us in prayer that God may continue to use us to be light. Pray that the political situation won’t prevent us from being living witnesses and extinguish our light. As sisters and brothers in Christ and fellow light bearers in the world, we should together let our lights shine so that it might see Christ’s light in us and glorify our Father in heaven.

May the peace of God, which passes all understanding, keep your hearts and minds in Christ Jesus. Amen.

Event: Combatants for Peace visiting Lapinjärvi Educational Center
Time: 5th Aug 2010 at 10.15 – 11.45
Place: Lapinjärven koulutuskeskus, Lecture Hall “Sikala”, Latokartanontie 97, Lapinjärvi
Tickets: Free entry
Language: English

My name is Roni and on Aug 2007 I joined the organization Combatants for Peace. Since then I have been an active member and this is My Personal Story.

I grew up in Jerusalem in the 70s, the years of the feeling of euphoria after the 6 day war. I was a youngster and like most of the youth my age, I joined a youth movement. The movement I joined is called Beitar, the movement of the Herut party, which later became the Likud party. I was a right-wing teen and participated in rallies, which supported the building of settlements, which had just started popping up on the hills of the West Bank, while the government shut its eyes.

During that time, my belief was based on the fact that we had just freed holy lands. By chance there was a group of people living there who claimed that they were a nation. A different solution had to be found for them in the Middle East, there are 22 other Arab countries to where they can go, the absolute justice was with us.

In 1975 I joined the IDF and served in an outpost in the Gaza strip. During my service, the Likud party came into power for the first time, and the feeling of my friends and I was that if we were stubborn enough, the Palestinians would give up and leave or accept our authority. We believed that there was no other way.

After I finished my army service I started working for the police in the Department for Minorities in Jerusalem. For the first time I actually had to deal with Palestinians. I learnt their language and customs and I remember how we used to play cat and mouse with the citizens of East Jerusalem. They would try and demonstrate their nationalism in any way possible. They would paint their cars with the flags’ colors and we would fight against any sign of nationalism with persistence and aggressiveness. Needless to say, raising of a Palestinian flag was a serious crime.

In 1983 I left the police forces, and joined the Israeli secret service (Shabak), where I served until 1994 in the occupied territories in different positions where their main aim was fighting terror.

If I look back on where I was then and where I am today, obviously it was a long process. I didn’t wake up one morning with a new political understanding. It was a process that started years ago, in its midst I found myself dealing with large cracks forming in the belief of the righteousness of my way, of my country and the gap widened until I couldn’t carry on wavering on both side. I chose a way that seemed more natural to me, one that promotes peace and equality.

The best way to describe the way in which change happened in me is to refer to a few points of reference in my past.

During the end of the 80s’ the first uprising (‘Intifada’) broke out. This was truly a national uprise and it even took the Palestinian organizations time to figure out what was happening, to come to sense with it and to control the masses. During the first weeks the real heroes were the masses. In many places on the West Bank and the Gaza Strip the masses marched fearlessly towards the IDF. For the first time I encountered youngsters and adults that picked their heads up, their eyes were sparkling and they were filled with pride and persistence, they believed that they were creating their country, that nothing could stop them. And as for myself, who I was working in the secret service, met not with terrorists (for those people it was obvious who is good and who is bad) but with a nation that was rebelling. Suddenly I caught myself, I who in my childhood had dreamed of the Jewish underground heroes, dreamed of their fight against the British occupation, they were prepared to sacrifice themselves to be freed from being an occupied nation, and suddenly I was on the other side of this equation, and this was the first fracture that started crumbling my belief. My duty was not an easy one even if I still believed, we are defending our country, and still there was a gap between the fact that you had to be evil to someone during your job, and then come home to peace and quiet, have a bath and hug your wife and kids. This gap is very difficult to deal with, but when you start doubting what you are actually doing, it becomes completely unbearable.

The second point I would like to address is the house where I grew up. I was born in Baqa neighborhood in Jerusalem (this is the Arab name of the neighborhood that is used until today). I grew up in an Arab house, which to me meant a house with high ceilings, nice tiled floors and thick walls. The fact that in the past Arabs lived there didn’t occur to me at all. In 1967 right after the 6 day war, when I was 10, a few Arabs knocked on our door, and they told us in broken English that they used to live in the house once, and they asked to see it. That was an embarrassing and strange situation, what do we do? And what to they want? I mean this house is obviously ours. Anyways we let them in, they looked around and left, and we haven’t heard from them since. I presume we weren’t very kind to them. This moment has been engraved in my memory ever since.

In 2006 I went with my mother to Romania to see where my roots were. In other words, where she ran away from after the Second World War. We went to the tiny remote village where she was born. It was a deserted village in northern part of the country and we looked for the house she used to live in. Today, obviously Romanians inhabit it since they are almost no Jews left in the area. We didn’t find the house, so we knocked on the door of a neighboring house. Someone opened and asked what we wanted? We explained and they were very unfriendly. Then I suddenly realized, this is an identical story to the one that happened in my childhood, with the original residents of the house I grew up in.

Both people, Palestinian and Israeli, are connected to each other through history, and our stories are so similar that it’s nearly impossible to understand. We, children of refugees from Europe, fulfilled our dream of a Jewish state, by making another nation into refugees. We, who have been a driven minority for our entire history, are ruling another nation today. The fact that our only way of ruling them is oppressing them, on the one hand and preventing them any ability nationalism or equality on the other. How come we have changed our skin and in what manner are we managing to justify it to ourselves?

This story doesn’t have good guys or bad ones, just stories that intertwine with each other.

The third point of my story concerns the time I lived abroad. During the years 2000-2007 I lived abroad and it enabled me to get a different perspective on the life in the Middle East. I found out that there are more nations that have fought one another in this world but have found peaceful ways to live together and look forward to a better future. In 2007, at a time close to my return, I saw a video clip of an opening of a sewage pipe near the settlement Efrat. In order to do so they had to uproot an olive grove of a neighboring Arab village. The inhabitants of the village appealed to the supreme court of justice but lost the case, the video showed the picture of the exact moment that the trucks entered the grove. I saw in this video two scenarios that in my opinion closed the picture of the transformation I had been going through during the last few years. The first was a picture of the Palestinian farmers standing helpless and crying, but what caught my heart was the fact that on their side were young Israelis that were hugging them and crying together with them. I didn’t know this type of solidarity. A second picture that was engraved in my head was of the soldiers that were guarding the bulldozers, walking beside them with clubs in their hands, feeling like kings. My son was supposed to go into the army the following year and the thought of it shocked me.

It took me a while until I was able to tell this story. It took me time until I was able to explain to myself what was happening here. I am sure in the justice of our way, I know that I belong to minority here in Israel, but we are determined. You cannot rule another nation for a long period of time and there is no way to lead a humanitarian occupation. There is no way to be evil to others with out letting this evil penetrate into our lives.

I feel that we are the true bearers of the spirit of Judaism, which means that one needs to acknowledge the right of another even if they aren’t Jewish. The Israeli policy in the occupied territories has been established and based on controlling, stealing and politically oppressing another nation. The magic word for it is “security” but all these aren’t phrases of Judaism and what my country signifies at the moment towards the Palestinian people and to a big part of the world is the ugliest side of humanity.

I am not sure how most of the citizens in this country ignore the situation, and this includes some of my friends and family. How could they be more worried about the starving animals in the zoo in Gaza during the war, than the hundreds of children that were killed by us during the war? We are carrying with us the slogans of laws and security for nothing and on the West Bank, we signify the exact opposite to Judaism and Zionism.

As I understand this reality, neither side (Israeli or Palestinian) will give up; we won’t go back to Europe and they won’t leave the area. We don’t have the ability to control another nation which is half of our size, it is just not possible. Not by force, not by financial succession and not in any other manner. And there is no way that one can hold a democratic government when under its occupation you have millions of people that don’t have equal rights. The same way that in South Africa you couldn’t have a democratic government while there was apartheid.

Controlling by force doesn’t just harm the occupied nation but the occupier as well. The violence penetrates back to us as our economy can’t strive for ever, and all the values that we were educated on are trampled over in the occupied territories. We need to free ourselves from the occupation maybe even more than the Palestinians need to free themselves. We cannot be the “only enlightened democracy in the Middle East”, when people of a village that is only 10 minutes from where I live are prevented minimal human rights by my own country, just because of their origin.

Assessments of different struggles in the world always show that it ends in negotiation and some compromise.

Dezmand Tutu said “ A man is a man when he approves of others as human beings” and old Hillel said “What is hateful to you, do not do to your fellow: this is the whole Torah; the rest is the explanation; go and learn” .

Some times people say that I have gentle soul (we call it ‘Yefe Nefesh’ in Hebrew), even though this statement has become a derogatory statement to say that leftists are ‘Arab lovers’. I am actually proud of this term, exactly in the same manner that I see myself as an Israeli patriot.

Tapahtuma: Combatants for Peace sivarikeskuksella
Aika: 5.8.2010 klo 10.15 – 11.45
Paikka: Lapinjärven koulutuskeskus, Sikala -luentosali, Latokartanontie 97, Lapinjärvi
Liput: Vapaa pääsy
Kieli: Englanti

I started my struggle when I was twelve years old. I was fighting the Israeli army and I was arrested at the age of fourteen. I spent ten and a half years in Israeli jail and they closed my room in my family home, In this time I read and studied Hebrew, English, history, and about other conflicts and their resolution. Ideologically and practically we should find solutions for the conflict. I no longer support a miliatary solution.

Why I want peace: I want peace because it is our nature as human beings. In 2003 I met regular Israelis (not soldiers or prison guards) for the first time on a mission in Antartica. Then I decided to continue my activity together with Israeli peace activists and to struggle together for a good life. In 2005 I became a co-founder of Combatants for Peace, combatants in the past, peacemakers in the present. In 2007 I became the Palestinian coordinator for this organization. I do activities and summer activities for youth. I think it’s easier to change the new generation.

Tapahtuma: Jerusalem – rauhan kaupunki?
Aika: Lauantaina 7.8.2010 klo 14.00 – 16.00
Paikka: Kino Marilyn, Kuningattarenk 17, Loviisa.
Liput: Vapaa pääsy
Kieli: Englanti ja suomi

Julkaistu 24.7.2010 Klo 15:03, julkiasija: Kirkon tiedotuskeskus. (Hae uutistuottajan muut uutiset)

Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispa, TT Munib Younan valittiin Luterilaisen maailmanliiton presidentiksi järjestön 11. yleiskokouksessa Stuttgartissa 24.7. 2010. Younan oli ainoa ehdokas maailmanliiton presidentiksi.

Munib Younan on syntynyt Jerusalemissa vuonna 1950. Hän on opiskellut teologian maisteriksi Helsingin yliopistossa ja puhuu myös suomea. Vuodesta 1998 lähtien hän on toiminut Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispana.

Esittelypuheenvuorossaan hän kertoi lapsuudestaan pakolaisperheen lapsena Jerusalemissa.

”Kirkon koulun kaakao toi minut luterilaisuuteen. Luterilaisuudessa ristin teologiamme mahdollistaa työmme olla välittäjänä vaikeuksissa olevassa maailmassa ja siellä missä rakkautta tarvitaan.”

Luterilaisen maailmanliiton presidenttinä tärkeimmäksi hän näkee vaalia maalimanliiton yhtenäisyyttä, sovinnon prosesseja ja diakoniaa.

Hän piti tärkeänä LML:n roolia uskontojen välisessä dialogissa varsinkin juutalaisten ja muslimien välillä. Younan pitää kirkkoa profeetallisena välineenä vastustaa antisemitismiä ja islamofobiaa.

Piispa Younan on edistänyt rauhaa ja uskontojen välistä yhteyttä järjestämällä juutalaisten, kristittyjen ja muslimijohtajien kanssa yhteisiä tapaamisia. Vuonna 2001 hän sai Suomen kristillisen rauhanliikkeen palkinnon ja vuonna 2005 Betlehemin tähti -palkinnon presidentti Mahmoud Abbasilta.

Younan on julkaissut Sovinnon toivossa-kirjan, jossa hän etsii rauhanomaisia ratkaisuja Lähi-idän poliittis-uskonnollisiin ongelmiin.

Äänestyksessä hän sai 300 ääntä, 23 vastaan ja 37 tyhjää. Ääniä annettiin yhteensä 360. Hän seuraa tehtävässä Amerikan evankelisluterilaisen kirkon johtavaa piispa Mark S. Hansonia, joka on toiminut presidenttinä vuodesta 2003.

Suomen Lähetysseura toimii yhteistyössä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon kanssa. Kirkko toimii Jordaniassa, Länsirannalla ja Jerusalemissa. Younanin johtama arabiankielinen kirkko on ainoa luterilainen kirkko Lähi-idässä. Kirkon työn avainalueita ovat seurakunta- ja diakoniatyö sekä koulutyö. (KT/Iiris Kivimäki, Paula Laajalahti)

Tapahtuma: Toivon siemeniä, pelon siemeniä – 40 vuotta miehitystä palestiinalaisalueilla -valokuvanäyttely
Aika: Avajaiset ma 2.8.2010, näyttely avoinna 2.8. – 2.9.2010 ma – to 11 – 19 ja pe 10 – 15.
Paikka: Loviisan pääkirjasto, Kuningattarenkatu 24.
Liput: Vapaa pääsy

Toivon siemeniä, pelon siemeniä -valokuvanäyttely vie meidät kuvamatkalle Israeliin ja palestiinalaisalueille, missä miehityksen todellisuus on ollut läsnä yli 40 vuotta. Ihmiset elävät arkeaan, vaikka rauhaan ja sovintoon on vielä matkaa. Väkivallan ja sodan pelko sekä huoli tulevaisuudesta ovat alati läsnä, mutta olisiko miehityksen keskeltä vielä löydettävissä myös toivon siemen?

Silminnäkijöinämme alueella ovat olleet suomalaiset kuvaajat Carina Appel, Åsa Edström, Maria Halava, Laura Junka, Sami Kero, Petteri Kokkonen, Tapio Kujala, Heidi Kumpulainen, Nina Loimi, Mikko Louhivuori, Kirsti Palonen, Leena Saraste, Outi Vasko ja Rauli Virtanen. Kuvia näyttelyyn ovat antaneet myös YK-järjestöt UNEP (United Nations Environment Programme) ja UNRWA (United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East).

Näyttely on toteutettu Kirkon Ulkomaanavun, Amnesty Internationalin Suomen osaston ja Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n yhteistyönä. Kirkon Ulkomaanapu on saanut näyttelyn toteuttamiseen ulkoasiainministeriön tiedotustukea. Loviisassa näyttelystä nähdään supistettu versio Kirkkohallituksen Väkivallasta sovintoon -hankkeen toteuttamana, laajempi versio nähtävillä Eapin sivuilla.

Liri Mizrahi ja Bassam Araminin kiertävät kertomassa sovinnon mahdollisuudesta.

Tapahtuma: Jerusalem – rauhan kaupunki?
Aika: Lauantaina 7.8.2010 klo 14.00 – 16.00
Paikka: Kino Marilyn, Kuningattarenk 17, Loviisa.
Liput: Vapaa pääsy
Kieli: Englanti ja suomi

Loviisan rauhanfoorumin seminaarissa Jerusalem – rauhan kaupunki? pohditaan millä keinoilla on mahdollista saavuttaa rauha Lähi-Itään. Keskustelemassa mm. Suomessa aikoinaan teologiaa opiskellut, nykyisin Jordaninan ja Pyhän maan piispana toimiva Munib Younan sekä israelilais-palestiinalaisen Combatants for Peace (CfP) -kansalaisjärjestön edustajia. Puheenjohtajana toimii suurlähettiläs Ilari Rantakari. Alla oleva, CfP:n edellisen suomenvierailun jälkeen kirjoitettu kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Stadin Ruusu -lehdessä.

Ensimmäisen kerran Bassam Aramin ­lähti mukaan israelilaissotilaiden ärsyttämiseen ollessaan kolmetoistavuotias. ”Lapsen on helppo lähteä mukaan,” hän kertoo. ”Sitä menee vain joukon mukana. En tiennyt mitään politiikasta. En tiennyt miksi israelilaissotilaat olivat kaupungissamme ja miksi he ärsyyntyivät heilutellessamme tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua.” Bassiam varttui ja kivet vaihtuivat kranaateiksi. ”Ei me kehenkään osuttu. Se oli sellaista sähellystä, kranaatit lensivät minne sattuu. Emme osanneet käyttää niitä aseita.”

Seitsemäntoistavuotiaana hänet tuomittiin israelilaiseen vankilaan. Seitsemän vuoden ajan hänen elämänsä oli täynnä mielivaltaisia rajoituksia, tylsyyttä, väkivaltaa ja nöyryytyksiä. Vankilasta vapauduttuaan jälkeen hän perusti perheen. Bassam kertoo elämäntarinaansa vakavana, mutta höystää kertomustaan huumorilla: ”Naimisiinmeno oli kuin toinen vankilatuomio. Lapsien saaminen oli kuin toinen miehitys.”

Vuosien prosessoinnin ja ennen kaikkea henkilökohtaisten tuttavuuksien ansiosta Bassam tuli siihen tulokseen, että puhuminen vaatii enemmän rohkeutta kuin viha ja väkivalta. Hän liittyi entisten israelilaissotilaiden ja entisten palestiinalaistaistelijoiden perustamaan Combatants for Peace -järjestöön ja alkoi kiertää Israelissa ja palestiinalaisalueilla kertomassa sovinnon mahdollisuudesta. ”Se on ainakin varmaa, että väkivallalla tätä konfliktia ei ratkaista.” Kahta vuotta myöhemmin hänen vakaumuksensa joutui kovaan kokeeseen kun israelilaissotilaat ampuivat hänen 10-vuotiaan tyttärensä. Bassam päätti jatkaa aloittamallaan vuoropuhelun tiellä.

Helsinkiin Bassam saapui Tampereen rauhantutkimuslaitoksen ja Anna Lindh -säätiön kutsumana yhdessä israelilaisen Liri Mizrahin kanssa. Heidän edustamansa Combatants for Peace -järjestö perustettiin vuonna 2005. Ensin se oli tarkoitettu vain entisille taistelijoille, sittemmin toiminta on laajentunut ja mukaan otetaan myös siviilejä. Heillä on satoja jäseniä ja tuhansia tukijoita. Combatants for Peace järjestää säännöllisiä tapaamisia, turistikierroksia miehitetyille alueille, oliivipuun istutuksia, mielenosoituksia ja teatteriesityksiä. Tavoitteena on aito ystävyys konfliktiosapuolten kesken.

Liri Mizrahi suoritti usean vuoden asepalveluksen kuten muutkin israelilaistytöt ja pojat. Hänen vanhempansa puhuivat usein suvaitsevaisuudesta ja korostivat palestiinalaisten oikeuksia. Kuitenkin käytännössä he elivät täysin eri maailmassa kuin palestiinalaiset. Mediassa ei käsitelty palestiinalaisalueiden köyhyysongelmaa eikä elämää ratkaisevasti rajoittavia liikkumisrajoituksista, niihin Liri tutustui vasta lukiessaan ulkomaisia lehtiä internetin kautta. Häntä alkoi ärsyttämää oma helppo elämä ja muodollinen suvaitsevaisuus, joka ei kuitenkaan johtanut millään muotoa tilanteen parantamiseen.

Liri kertoo ensimmäisestä Combatants for Peace -tapaamisestaan palestiinalaisalueiden puolella. ”Se oli aivan eri maailmansa. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä.” Sotaa leikkivä lapsi pysäytti heidän autonsa ja osoitti leikkipyssyllään Liriä kasvoihin. Asettaan laskematta lapsi toisti israelilaissotilaiden tiesuluilla käyttämät fraasit. ”Hän kysyi kuka olen ja minne olen menossa, pyysi näyttämään ajokortin ja passin ja niin edelleen. Vaikka se oli vain leikkiä, se auttoi minua ymmärtämään jotain palestiinalaisten arjesta.” Yhtenä suurimmista ongelmista Liri pitää israelilaisten mediapimentoa olematonta ja olematonta kanssakäymistä palestiinalaisten kanssa. Israelissa ei tiedetä millaista on palestiinalaisten arki.

”Vain anteeksianto ja kostonkierteen katkaiseminen voi pelastamaa israelilaiset ja palestiinalaiset lapset,” sanoo lapsensa konfliktissa menettänyt Bassam Aramin.

Teksti ja kuva: Timo Virtala.

Combatants for Peace Promotional Film
Uploaded by idanbarir. – Watch the latest news videos.

Eilen Taprin ja Anna Lindh Foundationin järjestämässä seminaarissa Helsingissä saimme kuulla oheisen Combatants for Peace -järjestön aktiiveja. Kyse on entisistä Israelin armeijan sotilaista ja palestiinalaisista taistelijoista, jotka ovat luopuneet aseista tultuaan vakuuttuneiksi, ettei alueelle voi saavuttaa pysyvää ratkaisua väkivallan avulla. Israelilaisen Liri Mizrahin ja palestiinalaisen Bassam Araminin elämäntarinat olivat koskettaa kuultavaa. Bassam oli vain kolmetoistavuotias lähtiessään ensimmäisen kerran mukaan israelilaissotilaiden ärsyttämiseen. Kivet vaihtuivat raketeiksi, niin että 17-vuotiaana hän joutui israelilaiseen vankilaan. Seitsemän vuoden vankilatuomion jälkeen hän perusti perheen. Henkilökohtaisten tuttavuuksien ja vuosien prosessoinnin jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että puhuminen vaatii enemmän rohkeutta kuin kivien heittely. Oltuaan kaksi vuotta Combatants for Peace -järjestssä isaelilaissotilaat ampuivat hänen 10-vuotiaan tyttärensä. Bassam koki vakaumuksensa olevan kovassa koetuksessa, mutta päätti jatkaa aloittamallaan vuoropuhelun tiellä.

Teksti (cc): Hannu Sokala / Taloussanomat
Kuva (pd): Rusty Stewart

Suomen armeija ja suomalaiset aseyhtiöt käyvät mittavaa kauppaa Israelin suurimpiin kuuluvien aseyhtiöiden kanssa. Israelin toimia arvostelevan ICAHD-järjestön mielestä asekauppa tarkoittaa, että Suomi tukee samalla Israelin tekemiä sotarikoksia.

Suomella on kaksi merkittävää kumppania Israelin aseteollisuudessa: Elbit Systems on maan suurin ja Rafael Advanced Systems kolmanneksi suurin asevalmistaja.

Rafael on Israelin puolustusministeriön omistama yhtiö, ja sillä on hyvin läheiset suhteet maan asevoimiin. Rafael valmistaa muun muassa panssaroituja ajoneuvoja ja Spike-ohjuksia.

Yhtiön arvellaan myös olevan mukana Israelin ydinaseohjelmassa, mutta arviota ei pystytä vahvistamaan, koska Israel ei suostu virallisesti vahvistamaan ydinaseiden olemassaoloa.

Rafaelilla on hyvät suhteet Suomeen. Puolustusministeriö hankki 2000-luvun alussa Rafaelin kehittämiä panssarintorjuntaohjuksia 37 miljoonalla eurolla saksalaiselta Rheinmetall-yhtiöltä. Nykyisin Rheinmetall toimii nimellä EuroSpike, ja Rafael omistaa siitä 20 prosenttia.

Suomi huollattaa ostamiaan ohjuksia Israelissa. Puolustusministeriön mukaan takana ovat kustannussyyt:

– Kotimainen (huolto)kyky on tärkeä, mutta on myös aivan normaalia, että puolustusvoimat voi joutua lähettämään laitteita valmistajateollisuuteen esimerkiksi korjattaviksi, ministeriön erityisasiantuntija Sanna Poutiainen sanoo.

Vastakaupoista hämmennystä

Rafael-ohjusten ostoon liittyi myös sopimus vastakaupoista, joiden yhtenä pontimena oli kehittää ohjusten huolto-osaamista Suomessa. Tamperelainen Insta Defsec -yhtiö toimitti vastakauppana optroniikkaa eli tekniikkaa, jolla parannetaan pimeänäkökykyä.

– Yhtiön optroniikkalaitteet päätyivät Puolaan, Italiaan ja Espanjaan toimitettuihin ohjuksiin, Insta Defsecin toimitusjohtaja Pertti Huusko sanoo.

Israelin toimia miehitetyillä palestiinalaisalueilla vastustavan ICAHD-järjestön Suomen-jaoston edustajat Bruno Jäntti ja Petter Nissinen pitävät vastakauppoja huomattavasti ongelmallisempina kuin Huusko.

Insta Defsecin toimituksiin liittyy nimittäin hämmentävä tilasto: ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan Suomi nousi Israelin toiseksi suurimmaksi ohjusteknologian toimittajaksi vastakauppojen seurauksena. Suurin oli Israelin perinteinen kumppani Yhdysvallat.

Puolustusministeriön mukaan Suomen korkean sijoituksen raportissa selittää se, että Suomi on myöntänyt tilapäisiä vientilupia Israeliin.

– Vastakauppavelvoitteiden myötä Suomesta on toimitettu komponentteja Israeliin, jossa ne kootaan osaksi suurempaa kokonaisuutta ja toimitetaan edelleen vastaavan ohjusjärjestelmän ostaneille käyttäjille EU-maihin. Tuotteet eivät jää Israeliin, erityisasiantuntija Poutiainen sanoo.

Mihin suomalaiset laitteet päätyvät?

Suomen ja Israelin vaiettu asekauppa -selvityksen tehneet Bruno Jäntti ja Petter Nissinen sanovat, että kukaan ei oikeasti tiedä, minne Suomesta viety tekniikka lopulta päätyy. Heidän mukaansa Suomi ei tee tarkistuksia, joissa selviäisi, päätyykö suomalainen tekniikka lopulta Israelin armeijan omaan käyttöön.

Puolustusministeriö ei suostu suoraan sanomaan, tarkistaako Suomi, mihin täältä viedyt laitteet lopulta menevät.

– Vientivalvonnan lähtökohta on, että tuotteiden loppukäyttö ja loppukäyttäjän luotettavuus varmennetaan aina ennen kuin vientilupa myönnetään. Mahdollisuus jälkikäteistarkastuksiin varataan, ja loppukäyttäjät sitoutuvat tähän loppukäyttäjätodistuksen allekirjoittaessaan, Sanna Poutiainen vastaa.

Suomen asevientiä tutkinut Jarmo Pykälä sanoo hiljattain julkaistussa selvityksessään Suomen ja Israelin asekauppa 1950–2009, että Suomi ei tee tarkistuksia valvoakseen, onko loppukäyttäjätodistuksia noudatettu.

– Suomen viranomaiset eivät ole varmoja, ovatko juuri ne suomalaiset panssarintorjuntaohjusten osat asennettu lupien mukaisella tavalla juuri niihin EU-maihin myytyihin ohjuksiin, vai esimerkiksi Israelin Libanonin- tai Gazan-sodissa käyttämiin ohjuksiin, hän kirjoittaa.

Elbitiltä kenttäradioita 17 miljoonalla

Tuoreimman suurkauppansa Suomi teki Israelin aseteollisuuden kanssa ilmeisesti viime elokuussa, kun armeija osti Elbtiltä kenttäradioita 17 miljoonan euron kaupalla. Kauppasopimus oli jatkoa jo vuosina 2000 ja 2002 tehdyille radiohankinnoille.

Elokuinen kauppa hoidettiin Suomessa kaikessa hiljaisuudessa, mutta Israelissa se oli uutinen.

– Me toivomme, että niin Suomi kuin Nato-maatkin tekevät uusia kauppasopimuksia ja vahvistavat edelleen asemaamme innovatiivisten radiojärjestelmien maailmanlaajuisena toimittajana, Elbitin toimitusjohtaja Bezhalel Machlis sanoi yhtiön tiedotteen mukaan.

Machlis sanoi kaupan osoittavan, että Suomi on ollut tyytyväinen aiemmin Elbitiltä tekemiinsä hankintoihin.

ICAHD Finlandin mielestä kauppa kertoo muustakin.

– Elbitin valmistamia aseita ja laitteistoja käytetään jatkuvasti ja harkitusti siviileihin kohdistetuissa iskuissa, Bruno Jäntti ja Petter Nissinen kirjoittavat selvityksessään.

Elbit on muun muassa toimittanut Israelin armeijalle laserohjattavia pommeja. Amnesty International löysi tällaisten pommien osia joka puolelta Gazaa – myös siviilikohteista – Israelin jouluna 2008 aloittaman sotilasoperaation jälkeen.

Elbit on myös valmistanut Israelille miehittämättömiä lentokoneita, joita on käytetty siviileihin kohdistuneissa hyökkäyksissä. Israel käytti siviilejä vastaan myös Rafaelin valmistamia Spike-ohjuksia.

Israelin hyökkäyksessä Gazaan kuoli Amnestyn mukaan yli 1 300 palestiinalaista. Kuolleiden joukossa oli yli kolmesataa lasta. Palestiinalaisryhmät puolestaan jatkoivat rakettien ampumista Israeliin ja surmasivat kolme siviiliä.

Amnestyn mukaan niin Israelin hyökkäys Gazaan kuin palestiinalaisten ampumat raketitkin täyttivät siviileihin kohdistuneina sotarikoksen tunnusmerkit.

Suomen puolustusministeriössä Elbitin kanssa tehtyä kauppaa ei pidetä ongelmallisena.

– Israelin puolustusteollisuudella on korkeatasoista osaamista. Tästä syystä hankintojen kilpailutustilanteessa voidaan päätyä israelilaista alkuperää oleviin tuotteisiin, ministeriön hallitusneuvos Jouko Tuloisela vastaa.

– Israeliin ei kohdistu YK:n, EU:n tai muun kansainvälisen organisaation asettamaa pakotetta, joka estäisi hankinnat Israelista, hän lisää.

Norja laittoi Elbitin sijoitusboikottiin

Norja ilmoitti viime vuonna, että maan valtava öljyrahasto vetää sijoituksensa Elbitistä vastalauseena yhtiön toimille.

– Me emme halua rahoittaa yrityksiä, jotka näin suoraan ovat mukana rikkomassa kansainvälisiä humanitaarisia lakeja, valtiovarainministeri Kristin Halvorsen sanoi.

Norjan hermostumisen syynä oli se, että Elbit osallistuu hankkeeseen, jossa Israel rakentaa valtavaa muuria Israelin ja Länsirannan väliin. Haagissa istuva kansainvälinen tuomioistuin on todennut muurin kansainvälisen lain vastaiseksi.

Norja ilmoitti sijoitusboikotistaan samoihin aikoihin, kun Suomi teki radiokaupan Elbitin kanssa. Norjan toimet eivät Suomea hätkäytä.

Puolustusministeriön mukaan Suomen asehankinnoilla ei “nähdä olevan linkkiä Norjan valtiovarainministeriön mahdollisten linjausten kanssa”.

ICAHD Finlandin Bruno Jäntti ja Petter Nissinen suosittavat Suomelle Norjan tietä ja liiketoimien lopettamista israelilaisten asevalmistajien kanssa.

– Suomen hallitukset, puolustusvoimat ja yksityisen sektorin aseyhtiöt puolustusministeriön luvalla ovat tietoisesti palkinneet Israelin uusilla asekaupoilla kerta toisensa jälkeen sen tekemistä sotarikoksista, he ihmettelevät.

Tekijänoikeustiedot

Hannu Sokala / Taloussanomat

Teksti on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen -lisensillä.

Event: Jerusalem – City of Peace? seminar
Time: Sat 7th Aug 2010 at 14 – 16
Place: Kino Marilyn, Kuningattarenk 17, Loviisa.
Tickets: Free entry
Language: English

Munib Younan, Bishop of Evangelical Lutheran Church in Palestine and Jordan, will be speaking in Loviisa Peace Forum Seminar 7th of Aug 2010. The seminar is going to be held in English. An other video clip of Younan speaking and following comments about him can be found from Religion & Ethics Newsweekly -pages: “Bishop Younan is a person of God and of peace. He needs and deserves the attention of the international community.” (Mary Anderson). “Bishop Munib Younan has been a tireless voice for peace with justice. He needs to be heard globally, especially by people in the U.S.” Said Ailabouni. “Bishop Younan speaks on behalf of the voiceless and the marginalized. An authentic Christian voice in the Middle East promoting values of the Kingdom.” (Rev. Dr. Eardley Mendis)