Teksti: Sami Koivisto, toimittaja, draamaterapeutti, Helsinki. Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 2.1.2010. Kuva: tv.

Maailman uutisvuosi ja vuosikymmen saivat viimeisenä päivänään silauksen, joka riipaisee suomalaista sydänalaa ja jättää sielun ja mielen tyhjäksi, kylmäksi. Miksi taas, miksi meillä?

Monissa maissa pohditaan, miksi Suomessa, jossa tilastojen mukaan eletään lintukodossa ja ollaan onnellisia, ammutaan toistuvasti ja sattumanvaraisesti ihmisiä. Niinpä Espoon ammuskelukin ehti muun muassa BBC:n uutiskärkeen heti, vaikkei kuolonuhreista ollut vielä tuossa vaiheessa tietoa.

Imagonrakennustyöryhmille riittää tekemistä. Mikä saisi aikaan muutoksen sisältä päin?

Muutama viikko sitten OECD julkaisi tilaston, jossa vertaillaan järjestön 30 maan terveydenhuoltojärjestelmiä. Suomi menestyi usein erinomaisesti. Parjattu vanhushuoltommekin on kansainvälisen vertailun mukaan hyvällä mallilla.

Sen sijaan mielenterveysasioiden hoitamista vertailevassa tilastossa maamme sijoittui viimeiseksi. Se kertoo piittaamattomuudesta. Suomella ei pitäisi olla varaa jatkaa kulttuuria, jossa mielenterveyden ongelmiin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti.

Aseluparajoitusten tiukentamista on jatkettava, mutta yhtä tärkeää on jatkaa keskustelua erityisesti suomalaisten miesten – olivatpa he syntyperäisiä tai maahanmuuttajia – mielenterveydestä. Monikulttuuristuvassa maailmassa on vaarallista ajatella, että ongelmia olisi vain väestöryhmillä, joihin ei itse kuulu.

Pelkät yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja niihin syydetty raha eivät ongelmiamme ratkaise. Päihdekulttuurimme ja sisukkaan, mutta moniin läntisiin yhteiskuntiin verrattuna mykän ja militaristisen makuinen suomalaisen miehen malli on viimeinkin voitava aidosti kyseenalaistaa, jotta heräämme entistä paremmin huomaamaan ongelmat lähellämme.

Pojalle ja miehelle on löydettävä uusi, luonteva olemisen malli. Ongelmiin on lähdettävä hakemaan ratkaisua avaamalla suu puhumista, ei murheen nielemistä varten.

On rakennettava keskinäisen välittämisen yhteiskuntaa. Siellä miehenkin väsymys sallitaan ja miehen mallia ei enää etsitä yksiarvoisista, ulkoisista suoritteista. Muutoksesta tulee palkita niin, että pehmeydestä, avoimuudesta ja hyvästä tahdosta tulee aidosti suomalaista miehekkyyttä.

Suomalaiset sankarilaukaukset ammuttiin noin 70 vuotta sitten. Nyt eksyneitä yhden miehen sotia käydään kodeissa, kouluissa ja kauppakeskuksissa. Aseiden käytön opettamisen kaveriksi tarvitaan tahtoa opettaa ja halua oppia puhumaan vaikeista asioista: rakastamisesta, terveydestä tai rahasta.

Naiset ja toiset miehet, puhukaa ja rakastakaa meidät miehet pehmeiksi, joita oikeasti olemme. Älkää rohkaisko meitä näyttelemään virtuaalisankareita.