Teksti: Saila Saaristo
Kuvat: Timo Virtala

Pelkällä poliitikkojen lobbauksella ei Tiibetin ja uiguurien asialle tule edistystä, korosti muun muassa Dalai Laman Pohjois-Euroopan edustaja Aasia-Eurooppa Kansalaisfoorumin järjestämässä seminaarissa. Aika on käymässä vähiin ja jotain konkreettista on tapahduttava ennen nykyisen Dalai Laman kuolemaa.

Seminaariin oli saatu laaja joukko puhujia: paikalla olivat muun muassa Suomen Maan Ystävien vesi-aktivisti Olli-Pekka Haavisto, Oslon yliopiston rauhantutkija Tashi Nyima sekä Dalai Laman Pohjois-Euroopan edustaja ja Lontoon Tiibetin-toimiston päämies Thubten Samdup. Tiibetiläisjohtaja, kansanvälisten asioiden pääsihteeri ja Dalai Laman läheinen työtoveri Thubten Samphel Dharamsalassa sijaisevasta Tiibetin Keskushallinnosta ei päässyt paikalle. Suomen Delhissä sijaitsevan suurlähetystö ilmoitti nimittäin, että he eivät myönnä Samphelille viisumia, koska eivät tunnusta lailliseksi Intian hallituksen hänelle myöntämää matkustusasiakirjaa. Näin siitä huolimatta, että Samphel on tänä vuonna vieraillut saman asiakirjan turvin Iso-Britanniassa ja Sveitsissä ja Dalai Lama on käynyt Suomessa kolme kertaa Intian hallituksen myöntämällä asiakirjalla.

Kiinan länsiosien, Tiibetin ja Xinjiangin, politiikkaa esiteltiin seminaarissa monista eri näkökulmista. Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan vakavasti Kiinan vesitilanteeseen, jos jäätiköt, joista tulee jopa 90 prosenttia tärkeiden jokien vesistä, sulavat pois. Haaviston mukaan Kiinan makean veden ekosysteemi on käytännössä tuhottu 50 vuoden projektin jälkeen, jossa on muutettu aavikoita laidunmaiksi kastelujärjestelmien avulla.

Nyima kuvaili Kiinan nomadikansojen ahdinkoa: uudelleenasutusprojekteilla Kiinan hallitus on puolipakolla houkutellut paimentolaisia asumaan kyliin, luvaten heille uusia työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa sekä tehden karjan laiduntamisen laittomaksi ilman erityisestä lupaa. Koulut ja sairaalat ovatkin lähempänä kylissä asuvia entisiä paimentolaisia, mutta työtä heille ei ole tarjolla. Tästä syystä heiltä puuttuu nyt päivittäinen leipä ja voi, kun aikaisemmin he hankkivat elantonsa karjastaan. Koulut ja terveyskeskukset eivät myöskään ole heille ilmaisia. Tästä syystä niistä ei rahattomille paimentolaisille ole juurikaan hyötyä.

Kiina on tuominnut monet uiguurien separatistijärjestöt terroristijärjestöiksi ja sekä Yhdysvallat että Yhdistyneet Kansakunnat ovat ottaneet ne kritiikittä omille terroristilistoilleen, valitti Enver Tohti, brittiläisen uiguuriyhdistyksen puheenjohtaja. Heidät on leimattu myös Bin Ladenin tukijoiksi, vaikka Kiinan keskushallinto itse tuki talebaneja miljoonalla US dollarilla vuonna 1994. Tohtin mukaan uiguurit ovat joutuneet silmätikuksi vain, koska asuvat öljyrikkaalla alueella.

Kiinan strategia monella alueella, niin kuin esimerkiksi Taiwanissa ja Hong Kongissa, on ollut suorastaan nerokas, huomautti Makako Igekami Tukholman yliopiston Tyynenmeren Aasian tutkimuskeskuksesta. Ensin alue sidotaan Kiinaan taloudellisesti niin tiukasti, ettei enää edes tarvitse käyttää voimaa myöhemmin poliittisen hallinnan saavuttamiseksi – vain pieni uhkakin siitä riittää hiljentämään kritiikin. Igekamista ongelman ydin ei ole erilaisissa etnisissa ryhmissä, vaan Pekingiin keskittyvässä hallinnon riistojärjestelmässä.

Samdupin puheenvuoro oli seminaarin vaikuttavin. Hän kertoi omasta pettymyksestään taistelussa Tiibetin hyväksi Kanadassa, joka oli hänen kotimaansa 30 vuoden ajan. Tiibetin puolesta toimiva järjestö oli vuonna 2004 onnistunut poliittisessa lobbauksessaan niin hyvin, että 180 Kanadan parlamentin jäsentä 308:sta oli allekirjoittanut vetoomuksen, jossa pyydettiin pääministeriä Jean Chrétieniä sovittelijaksi Kiinan ja Tiibetin välille. Pääministeri suostuikin tapaamaan Dalai Laman, joka ei kuitenkaan vaatinut pääministeriltä mitään toimintaa, vaan kiitti tätä, koska monen tiibetiläisen on onnistunut rakentaa onnellinen elämä Kanadassa. Samdupin mukaan pääministeri oli tästä suunnattoman huojentunut ja jätti omaan arvoonsa parlamentin enemmistön vetoomuksen.

Tämä sai Samdupin käsittämään, että pelkällä lobbauksella ei tulla edistymään, koska millään hallituksella ainakaan seuraaviin 20 vuoteen ei tule olemaan poliittista halua asettua Kiinaa vastaan. Vastaus tulee aina olemaan sama: ”odottakaa vähän, meidän pitää ensin tehdä bisnestä.” Tämä antaa Samdupista väärän viestin tiibetiläisille ja muille, jotka ovat uskoneet Dalai Laman väkivallattomaan tiehen; näin saadaan ihmiset vähitellen uskomaan, että ilman väkivaltaa ei saavuteta mitään. Hän uskoo, että kun Dalai Lama ei aikanaan enää ole keskuudessamme, tiibetiläiset tulevat yksinkertaisesti hulluksi. Siksi olisikin valtavan tärkeää miettiä, mitä voimme tehdä ennen kuin tämä tapahtuu.

Seminaarin suurin anti olivatkin toimintaehdotukset. Samdup on viime vuosina panostanut keskusteluyhteyden saamiseksi kiinalaisiin. Hän on keskustellut chatissa kiinalaisten ja Kiinassa syntyneiden tiibetiläisten nuorten kanssa, tutustuen heihin ensiksi ja luottamuksen saavutettuaan hän on lähestynyt kiihkottomasti myös Tiibetin kysymystä. Aukot nuorten tietämyksessä ovat olleet valtavat: Kiinan propagandakoneisto on todella onnistunut esimerkiksi leimaamaan Dalai Laman separatistiksi. Samdupin lähettäessä nuorille informaatiota vastaus on ollut aina sama: ”Mutta emme me tästä tietäneet!” Siksi Samdup kannustaa kiinalaisten kanssa keskustelemiseen. Jo Helsingin yliopistossa on valtava määrä kiinalaisia vaihto-oppilaista. He ovat tulevaisuuden päättäjiä, Samdup muistuttaa.

Masako Ikegami, professori ja Center for Pacific Asia Studies -toimiston johtaja Tukholman yliopistosta.

Ikegami uskoi, että Pekingin hallinnon legitiimisyys on murentumassa vallan väärinkäytön takia ja siksi pitäisi painostaa Kiinan poliittisen järjestelmän muuttamiseksi. Koulutus puolestaan muokkaa maailmankuvaa, ja koska kaikki opetus kouluissa on Kiina-keskeistä, nuoret kadottavat yhteyden kulttuuriinsa. Kansalaisjärjestöillä voisi olla suuri rooli paikallisen tietämyksen lisäämiseksi, Nyima painotti: näin he saisivat enemmän työkaluja itsensä puolustamiseksi.

Europarlamentaarikko Heidi Hautala kokosi seminaarin annin lopuksi yhteen. Meidän täytyy löytää tapoja avata Kiinan valtaa väärinkäyttävää poliittista järjestelmää avaten sitä yleisölle. Hän uskoo, että Kiinan hallituskin alkaa vähitellen käsittämään tämän. Pelkkä ihmisoikeusdiskurssi ei enää riitä autoritaaristen hallistusten kanssa, ja siksi Hautalan mukaan pitäisi siirtyä käyttämään myös kauppapoliittista painostusta.

Kaikille avoin seminaari Kuopion kaupunginkirjaston kokoussalissa lauantaina 12.9.2009 klo 11

11 Timo Virtala: Gandhi ja gandhilaiset menetelmät Suomessa
11.30 Ko Ko Thett: Burmese Culture
12 Miika Pölkki: Japanilaisen kirjallisuuden kotouttaminen suomalaisena itäisyyden muotona

12.30 tauko

13 Jarmo Saarti: Kiinan uskonnollis-filosofisten teosten suomennokset
13.30 Katriina Kajannes: Lassi Nummi ja Kiina

Järjestäjät: Suomen sana ry, Lassi Nummen seura ry, Keski-Suomen kulttuuriyhdistys ry ja Kuopion kaupunginkirjasto

Vapaa pääsy – tervetuloa!

Tiedustelut: Katriina Kajannes puh. 050-4303451

Seminaarin teema: Mitä mahdollisuuksia julkisella vallalla on vaikuttaa kotien ja koulujen rauhaan ja toisaalta, miten kotien rauha voi vaikuttaa julkiseen rauhaan?

Lea Pulkkinen, professori, Jyväskylä

YHTEISÖLLISYYS JA RAUHANTAHTO

Yksilön aggressiivisuus ja sota

Mitä psykologialla on tekemistä sodan ja maailmanrauhan kanssa kanssa? Osallistuin muutama vuosi sitten sotaa vastustavan tutkijayhteisön, Pugwashin, konferenssiin tieteestä ja maailmantilanteesta. Yhteiseksi teemaksi oli valittu Sodan syiden poistaminen. Aihetta käsiteltiin kuudessa työryhmässä, jotka pohtivat ihmisen aggressiivisuuden yhteyttä sotien syntyyn, sotainstituution poliittisia ja taloudellisia näkökohtia, uskontoa ja etnisyyttä, köyhyyttä, ympäristöongelmia ja tieteen väärinkäyttöä. Valtaosa pugwashilaisista tiedemiehistä ja -naisista on perinteisesti luonnontieteiden, varsinkin fysiikan edustajia, mutta mukana on myös valtio- ja yhteiskuntatieteilijöitä. Olin kokouksessa ainoa psykologian tutkija.

Tiivistäen voisi sanoa, että sota sisältää monenlaisia instituutioita, kuten sotateollisuuden työpaikkoineen. Instituutioiden toiminnalla ovat omat lainmukaisuutensa, ja niiden johtajat ovat avainasemassa konfliktien käsittelyssä ja sotaa koskevissa päätöksissä. Tavallisten ihmisen aggressiivisuus selittää sotivien osapuolten konflikteja sitä vähemmän, mitä kauempana henkilö on sotainstituutiosta. Sota vaatii ihmisiltä pikemminkin tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta annettujen käskyjen noudattamiseen. Sota luonnollisesti myös provosoi aggressiivisuutta: tapa tai tule tapetuksi.

Usein esitettyä väitettä, että sota johtuu ihmisluonnosta, on tiedemiesten ja -naisten toimesta laajasti vastustettu allekirjoittamalla Unescon 1989 hyväksymä Seville Statement on Violence. Se kumoaa väitteitä sodan välttämättömyydestä yksilön aggressiivisuuden perusteella. Sota ei ole yksilötason vaan yhteisötason ilmiö. Sotien vähentämiseksi on edettävä sotia ylläpitäviä instituutioita purkamalla ja ristiriitojen rauhanomaisia ratkaisuja edistäviä instituutioita rakentamalla. Siihen tähtäävät mm. valtioiden lainsäädäntö, YK ja EU. Myös kasvattamalla ihmisiä ja ryhmiä yhteistyökykyisiksi ja rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja hallitseviksi voidaan edistää demokraattista vallankäyttöä ja arvomaailmaa, joka painottaa rauhanomaisia konfliktinratkaisukeinoja ja sellaisten johtajien valintaa, jotka eivät vie kansakuntaansa sotaan. Tätä kautta me kaikki voimme yksilöinä edistää rauhanomaista toimintaa.

Pugwashin saatua Nobelin rauhanpalkinnon v. 1995 USA:n Opiskelija Pugwash käynnisti liikkeen opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden keskuudessa. Liike kokoaa allekirjoituksia vakuutukseen:

“Lupaan toimia paremman maailman puolesta, missä tiedettä ja teknologiaa käytetään hyväksi sosiaalisesti vastuuntuntoisella tavalla. En käytä koulutustani mihinkään sellaiseen tarkoitukseen, joka vahingoittaa ihmisiä tai ympäristöä. Koko urani ajan tulen ottamaan huomioon työhöni liittyvät eettiset kysymykset, ennen kuin ryhdyn toimintaan. Vaikka minuun kohdistetut vaatimukset voivat olla suuria, allekirjoitan tämän vakuutuksen, koska tunnistan, että yksilöllinen vastuunotto on ensimmäinen askel tiellä rauhaan.”

Yksilöllinen vastuunotto ja yhteisöllisyys

Suomen kieli on ilmaisujen puolesta rikasta. Kantasanasta yksi on erkautunut kaksi erilaista johdannaisten joukkoa. Ensinnäkin yksin, yksinään, yksityisyys, yksilö. Kysymys on silloin muista erossa olemisesta, vain jollekin henkilölle, ei julkiselle yhdyskunnalle kuuluvasta. Tätä kantaa edustaa yksilöllinen vastuunotto ja kasvaminen yksilönä rauhanomaisuutta arvostavaksi.

Toinen johdannaisten joukko tulee yksi sanan inessiivimuodosta ’yhdessä’. Sen johdannaisia ovat mm. yhteinen ja yhteisö. Yhteisöllä on yhteisiä tehtäviä ja päämääriä hyvin monenlaiselta perustalta, ajatelkaamme vaikkapa perhettä, koulua, kirkkoa, kansakuntaa. Yhteisö ei ole sama kuin yhdistys, joka on muodollisesti organisoitu. Yhdistyksessä voi olla yhteisöllisyyttä tai ei. Yhteisöllisyyden kokemiseksi yksilön tunteet ovat tärkeitä: yksilön täytyy tuntea, että hän kuuluu yhteisöön, hänen tulee voida tuntea itsensä tarpeelliseksi, hyväksytyksi ja
arvokkaaksi. Yhteisyyden tunteen vastavoimia ovat eristyminen, syrjäyttäminen, ennakkoluuloisuus.

Yhteisöllisyyden kehittymiseen tarvitaan ihmisten läsnäoloa, vuorovaikutusta, yhteistä aikaa ja paikkaa, yhteisiä rutiineja, pysyvyyttä, perinteitä, kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista.Viime vuosina yhteisöllisyydestä on puhuttu
sellaisen käsitteen alla kuin sosiaalinen pääoma. On havaittu, että ihmisillä tai yhteiskunnalla on ensinnäkin taloudellista pääomaa, toiseksi inhimillistä pääomaa eli osaamista ja kolmanneksi sosiaalista pääomaa, jota luonnehtivat verkostoituminen, keskinäinen luottamus ja yhteiset käyttäytymisnormit. Olen soveltanut tätä lasten
kehitykseen väittämällä, että lapsi saa kotoaan perinnöksi sosiaalisen alkupääoman eli (1) suhteet perheeseen, sukuun ja naapurustoon, (2) perusturvallisuuden ja (3) ymmärryksen normeista, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Lasten sosiaaliset taidot kehittyvät kodin sosiaalisissa verkostoissa ja siten kodin sosiaalinen pääoma edistää
lapsen omien verkostojen muodostumista päivähoidossa, toveripiirissä ja koulussa. Koulutulokkaat eivät eroa vain siinä suhteessa, miten varakkaita tai miten koulutettuja heidän vanhempansa ovat, vaan myös siinä suhteessa, millaisen sosiaalisen alkupääoman koti on lapselle antanut. Toisilla lapsilla on monia huolehtivia aikuisia,
hyvä perusluottamus ja käsitys käyttäytymistä ohjaavista normeista, toiset ovat jääneet vaille aikuisten huolenpitoa, kokevat turvattomuutta ja aiheuttavat mm. aggressiivisella käyttäytymisellään ympäristölle ongelmia.

Olen ollut huolissani perheiden sosiaalisen pääoman vähenemisestä ja lasten yhteisöllisten kokemusten niukkuudesta. Unicefin tekemässä 21:n OECD- maan vertailussa, Suomi, joka lasten taloudellisen, terveydellisen ja koulutuksellisen hyvinvoinnin osalta oli sijaluvuilla 3-4, oli perheyhteyden ja toveripiirin yhteenkuuluvuuden osalta vasta sijaluvulla 17. Jotakin on huonosti, jos yhteisöllisyyden kokemus on näin vähäistä. Sehän näkyy myös siinä, että suomalaiset 14-vuotiaat oppilaat pitävät koulusta vähemmän kuin muiden OECD-maiden oppilaat. Näitä tuloksia on vähätelty samalla, kun PISA-tutkimuksen koulumenestystä koskevat tulokset on otettu todesta.

Perheyhteyden heikkoutta ilmentää se, että Suomessa vanhemmat syövät 11-15 -vuotiaiden lastensa kanssa vähemmän yhteisiä aterioita viikossa kuin muissa OECD-maissa. Ateriat synnyttävät perheyhteyttä, antavat mahdollisuuden vastuukasvatukseen ja välittävät kulttuurin ruokailu- ym. perinteitä. On todettu myös, että yhteiset ateriat edistävät lapsen kielen kehitystä ja koulumenestystä ja vähentävät masennusta ja päihteiden käyttöä.

Mitä on tehtävissä perheen yhteisöllisyyden lisäämiseksi? Miksi Suomessa on Euroopan korkeimpiin kuuluvat avioeroluvut? Miten puolisoiden yhteisiä arvoja ja tavoitteita voisi vahvistaa? Millaista tukea perheiltä puuttuu? Mitä apua olisi tiedollisesta valmentautumisesta parisuhteeseen, vastuuseen ja lasten kasvun ja hyvinvoinnin tukemiseen? Nämä ovat kysymyksiä, joista pitäisi keskustella.

Yhteiskunnan ylläpitämä koulu tarjoaa lapsille sekä inhimillistä pääomaa eli tietoja että sosiaalista pääomaa eli ihmissuhteita. Koulun merkitys voi olla erittäin suuri molempien, siis tietojen ja ihmissuhteiden kannalta erityisesti sellaisille lapsille, joiden kotitausta on heikko. Koulu voi suojata kehitysriskeiltä. Mutta millä ehdoilla?

Taiteen eri muodot antavat tilaa lapsen ja aikuisen luovalle minuudelle. Kuva: tv.

Miten koulun yhteisöllisyyttä voisi lisätä? Eheytettyä koulupäivää koskeva tutkimuksemme vuosina 2002-2005 osoitti, että koulupäivän rakennetta voidaan kehittää yhteisöllisyyttä tukevaksi siten, että oppituntien lisäksi koulussa on tarjolla valvottua leikkiä ja vapaa-ajan viettoa sekä harrastusryhmiä (Pulkkinen & Launonen, Eheytetty koulupäivä. Edita, 2005). Tutkimus osoitti eri osapuolten saaneen myönteisiä kokemuksia kokeilusta. Osallistuminen aamu- ja iltapäivätoimintaan kolmen vuoden ajan oli yhteydessä alaluokkalaisten vähempään ahdistuneisuuteen ja masentuneisuuteen. Aikuissuhteet, turvallisuus ja toveriryhmät ilmeisesti vaikuttivat tähän tulokseen.

Eri harrastuslajeista totesimme luokilla 3-6, että taideharrastuksilla, erityisesti musiikkiharrastuksilla, oli oppilaisiin myönteinen vaikutus. Käytösongelmia, kuten aggressiivisuutta ja koulukiusaamista, sekä ahdistuneisuutta oli vähemmän ja sosiaalisesti suotavaa käyttäytymistä eli ristiriitojen rakentavaa ratkaisua enemmän. Myös koulumenestys parani ja työskentelytaidot, kuten pitkäjänteisyys, paranivat.

Varsinkin yhteisessä musisoinnissa syntyy yhteisiä tavoitteita ja yhteisöllisyyttä. Myös aikuisilla on todettu, että aktiiviset kuorolaiset elävät pitempään kuin muut. Yhdeksi selityksesi on esitetty minäkeskeisten tavoitteiden
sopeuttamista yhteisiin tavoitteisiin. Kuorolainen ei saa laulaa sooloa – ääni ei saa erottua, vaikka kaunis ääni voi värittää tai kirkastaa stemmaa. Taiteen eri muodot antavat tilaa lapsen ja aikuisen luovalle minuudelle. Koulussa tämä olisi hyvin tärkeä vastapaino tiedollista vastaanottamista sisältävälle opiskelulle. Silloin yhdessä tekeminen voisi onnistua paremmin kuin perinteisessä opiskelussa.

Yhteinen tavoite, kuten juhlan järjestäminen kotona, päivähoidossa tai koulussa erilaisine rooleineen ja tehtävineen, antaa mahdollisuuksia kehittää erilaisia taipumuksia yhteiseksi hyväksi. Silloin kokonaisuus on aina enemmän kuin erilliset yksilösuoritukset. Yhteisiä tavoitteita voi syntyä myös oppimisesta, jos opiskelu
järjestetään yhteisesti esimerkiksi pöytäkunnittain. Oppimisen ilmapiiri voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, pyritäänkö toiminnassa yhteisöllisyyteen vai korostetaanko yksilösuorituksia ja keskinäistä kilpailua.

Yhteisöllisyyden varjopuolia ja niiden välttäminen

Yhteisöllisyydessä voi olla myös varjopuolensa. Ensiksikin myös rikolliset voivat tarvita yhteisöllisyyttä vaikkapa salakuljetuksen eri vaiheisiin. Yhteisöllisen toiminnan taustalla olevat arvot määräävät toiminnan laadun. Toiseksi,
ryhmän, esimerkiksi eliittikoulun vahva yhteisöllisyys ja erottautuminen muista voi johtaa ’hyvä veli’ –verkostojen muodostumiseen, jolloin yhteiskunnallisia asemia ja etuisuuksia jaetaan lähipiirin kesken. Kolmanneksi ryhmän vahva yhteisöllisyys voi johtaa ristiriitoihin toisten, ns. ulkoryhmien kanssa. Tämä on vaarana, jos ryhmän yhteisiä tavoitteita, sisäistä samanlaisuutta, normeja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta korostetaan propagandalla ja erilaisin symbolein ulkoryhmän erilaisuutta painottaen.

Ryhmän johtaja voi manipuloida ryhmän ilmapiiriä ja lietsoa aggressiivisuutta ulkoryhmiä kohtaan. Ihmiset ovat alttiita puolustamaan omaan ryhmään kuuluvia. Se voi johtaa hyökkäykseen, koska hyökkäystä saatetaan pitää parhaana puolustuksena.

On hyvä, jos ihmisillä on vahvoja ja heikkoja sidoksia moniin ryhmiin ja yhteisiä tavoitteita niin kanssa, kuten esimerkiksi halu toimia ympäristöongelmia vastaan. Vaikka jotkut ihmiset voivat kehittää korkeita eettisiä ja moraalisia arvoja ja kokea yhteisyyden tunnetta kaikkeen olevaiseen, ristiriidat ryhmien välillä ovat todennäköisiä. Kriittisiä kysymyksiä ovat silloin: (1) kuinka ristiriitoja käsitellään rakentavalla tavalla, (2) kuinka lisätä moraalista tietoisuutta omasta käyttäytymisestä ja ehkäistä altiutta sellaisten normien ja arvojen omaksumiseen, jotka johtavat aggressiivisuuteen ja väkivaltaan, ja (3) kuinka vahvistaa näkemystä ihmiskunnan yhteisistä tavoitteista.

Kaikkien näiden kysymysten kohtaamiseen lapsia valmistavat hyvän kodin välittämät arvostukset, huolenpito ja vanhempien oman käyttäytymisen esimerkki. Lasten ja nuorten aggressiivisuuden ja destruktiivisuuden taustalla on
kotien ongelmia, väkivaltaisuutta, päihteitä, laiminlyöntiä. Yhteiskunta voisi vahvistaa vanhemmuutta, ei vain taloudellisesti vaan myös vanhemmuuteen liittyvän inhimillisen pääoman eli tiedon ja kasvatusosaamisen kautta. Jälkimmäistä mahdollisuutta on laiminlyöty tietoa arvostavassa yhteiskunnassamme.

Elämäntapamme ohjaa juoksemaan kilpailuyhteiskunnan palkkioiden perässä ja korostaa aggressiivista selviytymistä. Median sisäinen kilpailu tuo jo lasten silmien eteen raaistavia ja pirstovia malleja. Tämän kaiken keskellä jää kysymään, näkyykö suomalaisten korkea koulutustaso ihmisten sosiaalisessa sivistyneisyydessä.
Kulttuurin ja koko yhteiskunnan kannalta on ratkaisevaa, mitä kasvatuksessa ja koulutuksessa tapahtuu, asettavatko ne ihmisyyden kehitystarpeen yhteiskunnallisen kehityksen pohjaksi ja tukevatko ne Nobelin rauhanpalkinnon saaneen presidentti Ahtisaaren korostaman rauhantahdon kehitystä ihmiskunnan ristiriitojen ratkaisussa.

Tapahtuma: Seminaari kotirauhasta, koulurauhasta ja maailmanrauhasta
Aika: Lauantaina 8.8.2009 klo 14.00 – 16.00
Paikka: Palvelutalo Esplanad, Kuningattarenkatu 7
Liput: Vapaa pääsy
Kieli: Suomi

Loviisan rauhanfoorumin seminaarissa keskustellaan lauantaina kasvatuksesta, arvoista, yhteisöllisyydestä, koulujen arjesta ja opetussuunnitelmien sisällöstä.

Ensimmäisen alustuspuheenvuoron pitää professori Lea Pulkkinen, jonka kansainvälistä mainetta saaneessa pitkittäistutkimuksessa seurattiin samojen ihmisten kehitystä kahdeksanvuotiaasta lapsesta aina aikuisuuteen ja tutkittavien lapsiin saakka. Pulkkisen alustuksen otsikko on ”Yhteisöllisyys – mitä se on ja mitä se merkitsee?”

Toisen alustuspuheenvuoron pitää UNESCO:n kasvatusosaston osastopäällikkönä Pariisissa 1986 – 2001 toiminut Kaisa Savolainen, jonka alustuksen otsikko kuuluu ”Rauha, UNESCO ja kasvatus.” Nykyisin Savolainen valmistelee väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle.

Kommenttipuheenvuorot pitää Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtaja Aarni Tuominen, joka työskentelee Työväen Akatemian vararehtorina ja TM Jani Lassila, jolla on työkokemusta nuorisotyön parista muun muassa työpajaohjaajana Hyvinkäällä. Kolmantena kommenttipuheenvuoron pitäjänä on Kirkkohallituksen Väkivallasta sovintoon -hankkeen projektisihteeri Kati Jääskeläinen. Mainittu hanke on osa Kirkkojen maailmanneuvoston väkivallan vastaista vuosikymmentä 2001-2010.

Edellä mainituilta asiantuntijoilta halutaan kysyä, minkälaisia kokemuksia heillä on rauhankasvatuksesta: mitkä metodit heidän kokemuksen mukaan toimivat, ja mitkä eivät. Mitä konkreettista he toivovat päättäjien tekevän rauhankasvatuksen aseman parantamiseksi kouluissa? Entä mikä kotikasvatuksessa on olennaisinta, miten kasvattaa kanssaihmisiä kunnioittavia lapsia?

Seminaarin puheenjohtajan toimii Loviisan rauhanfoorumin neuvottelukunnan puheenjohtaja, suurlähettiläs Ilari Rantakari. Tervetuloa kuuntelemaan ja osallistumaan keskusteluun!

Tämän päivän Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla oli erinomainen kirjoitus liittyen ensi viikolla alkavan Loviisan rauhanfoorumin teemaan. Minkälaisia arvoja yhteiskunnassamme on, miten ne vaikuttavat meihin ja miten me voimme vaikuttaa niihin?

Jutun kirjoittaja Ville Sarkamo toimii Jyväskylän yliopistossa yliassistenttina ja valmistelee väitöskirjaa 1600-1700-lukujen vaihteen ruotsalais-suomalaisesta miehisestä soturikulttuurista. Ohessa kirjoitus kokonaisuudessaan.

Väkivallantekojen taustalla on soturiarvoja ihannoiva kulttuuri

Miehistä väkivaltaa, sotaa ja aseita ihannoiva kulttuuri voi nyky-Suomessa hyvin. Sodan tutkijan John Keeganin mukaan soturikulttuuri elää jokaisessa kulttuurissa jossain muodossa – välillä näkyvämpänä, välillä piilevämpänä.

Suomessa otsikoihin ovat viime vuosina nousseet äärimmäiset väkivallanteot, kuten kouluampumatapaukset, väkijoukkoon ammuskelut, perhesurmat ja katuväkivalta.

Tapausten jälkeen väkivaltaisuuden syitä on etsitty väkivallantekijöiden mielenterveysongelmista sekä yhteiskunnan rakenteista ja välineistä, kuten aselaeista ja internetistä.

Ongelmana on, että emme näe pahaa itsessämme vaan kuvittelemme sen tulevan ulkoa. Keskustelussa ei ole juuri tarkasteltu kulttuurista arvopohjaa tai tekijöiden motiiveja. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, miksi tällaisia tekoja tapahtuu eritoten Suomessa ja minkälaisesta kulttuurisesta taustasta teot kumpuavat.

Traagiset tapaukset heijastavat äärimmäisellä tavalla suomalaisten miesten sielunmaisemaa, joka on ikiaikaisen miehisen soturikulttuurin arvojen mukainen.

Tässä kulttuurissa yhteisön arvostus lunastetaan fyysisillä teoilla ja ruumiin uhraamisella. Elämän keskipisteenä on miehinen kunnia, jota on varjeltava kaikissa olosuhteissa. Kyllä mies kivun kestää muttei häpeää, todetaan suomalaisessa sananlaskussa.

Sotaisa arvomaailma on saanut Suomessa tukevan jalansijan. Esimerkiksi kirjakaupat mainostavat isänpäivälahjaksi lähinnä sotakirjoja.

Sotaisuuden ihannointi ilmenee myös sotaelokuvien suurena suosiona sekä pahoinpitelyjen, miestappojen ja itsemurhien suurena määränä. Miehiseen soturikulttuuriin on läpi historian kuulunut myös voimakas alkoholinkäyttö.

Myös Puolustusvoimain komentajan amiraali Juhani Kaskealan luonnehdinta viime vuoden sotatieteiden päivillä oli mielenkiintoinen. Kaskeala kuvaili kansainvälisille vieraille suomalaiset soturikansaksi.

Arvomaailman taustalla ovat myös toisen maailmansodan aiheuttamat sotatraumat ja niiden periytyminen isältä pojalle. Tämä on osoitettu esimerkiksi Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin tutkimusprojektissa, jossa tarkasteltiin rauhaan palaamisen ongelmia.

Sotaisuutta ja erikoislaatuisuutta korostetaan liittämällä väkivaltaisuuteen myönteisiä mielikuvia. Urhoollisuus ja sankaruus liitetäänkin ensi sijassa aina sotilaisiin.

Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.

Uusisänmaallisuus, tappamisfantasioiden avoin, joskin leikkimielinen, jakaminen kaveripiirissä sekä fyysinen uho ovat suomalaisille nuorille miehille arkielämää.

Nuorten miesten keskinäisen väkivallan uhka on viikonloppuiltaisin helposti aistittavissa. Esimerkiksi ravintolan ulkopuolella voi nähdä useita samaan aikaan käynnissä olevia toisistaan täysin riippumattomia tappeluja.

Äärimmäisen väkivallan tekijät ovat omaksuneet ajatusmaailman, jossa on arvoja ja ihanteita, mutta ne ovat sairaalloisia ja äärimmäisiä.

Jos miehinen soturikulttuuri on äärimmäisen väkivallan tekijöiden arvoympäristö, mitkä ovat väkivallantekijöiden motiivit? Ihmisviha, järjettömyys ja sairas mieli tuskin riittävät motiiveiksi äärimmäisiin tekoihin.

Soturikulttuurin ydinajatus esiintyy jo Homeroksen Iliaassa: pitkän ja rauhallisen unohduksiin vaipumiseen johtavan elämän sijaan voi elää kiihkeästi ja lyhyesti soturin elämää ja saavuttaa kuolemattoman nimen.

Tämä on aina kiehtonut elämässään epäonnistuneita nuoria. Epäonnistumisesta tunnettu häpeä on kertaheitolla korvattavissa voimakkaalla, monesti oman hengen vievällä teolla. Pelkuruuteen syyllistyneet sotilaatkin ovat kautta aikojen saaneet mahdollisuuden miehisen kunniansa palauttamiseen.

Väkivallantekijöillä ei ole voimia tai kykyjä ratkaista ongelmiaan ja kovalla työllä saavuttaa tunnustettua paikkaa yhteiskunnassa. Teoillaan he pyrkivät varmistamaan sen, ettei heidän nimensä jää unohduksiin.

Väkivallantekijöille ei ole tärkeää, saavatko he nimeä sankareina tai pahantekijöinä. Pääasia on, että he jättävät jälkeensä jäljen, jollaista he pitkään ja rauhallisesti elämällä eivät ikinä voisi saavuttaa.

Väkivallantekojen sarjan katkaisemiseksi on ehdotettu muun muassa aselakien tiukentamista, psykiatrian resurssien lisäämistä sekä luokattomista oppilaitoksista luopumista.

Lisäksi yhteiskunnassamme on avoimesti tunnustettava, että Suomessa elää voimakas miehisiä soturiarvoja ihannoiva kulttuuri.

Se on otollinen kasvualusta äärimmäisille väkivallanteoille aikakautena, jona yhä useampi syrjäytyy ja julkisuuteen pääsyä pidetään oikotienä onneen ja menestykseen.

VILLE SARKAMO

Tapahtuma: Paneelikeskustelu
Aika: Lauantaina 8.8.2009 klo 14 – 16
Paikka: Palvelutalo Esplanad, Kuningattarenkatu 7
Kieli: suomi

Psykologian professori Lea Pulkkisen mukaan jälkikasvu viettää liian monta vuorokauden tuntia päivähoidossa, mikä lisää lasten aggressiivisuutta. Hänen mielestään koulussa pitäisi opettaa myös vuorovaikutustaitoja.

Psykologian professori Lea Pulkkiselle Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tulivat yllätyksenä. ”Olihan niitä muualla ollut, mutta en uskonut että niitä tapahtuisi Suomessa. Olin yllättynyt ja pettynyt suomalaiseen kulttuuriin”, Pulkkinen muistelee.

Pulkkisen vuodesta 1968 jatkuneessa pitkittäistutkimuksessa on seurattu persoonallisuutta ja ihmisen kehitystä kahdeksanvuotiaista aikuisuuteen saakka. Myöhemmin myös kohderyhmän lapset ovat osallistuneet tutkimukseen.

”Jo 1960-luvulla sain selkeän tutkimustuloksen, jonka mukaan kokopäivähoidossa olevat lapset ovat osapäivähoidossa olevia lapsia aggressiivisempia”, Pulkkinen toteaa. Hän pitää sekä pitkiä päivähoitopäiviä liian suurissa lapsiryhmissä sekä liian niukkaa ja vaihtuvaa henkilöstöä osasyynä lasten aggressiivisuuteen.

Oltuaan päivän hälisevässä päivähoitoryhmässä lapsen stressihormonitaso on koholla. Päivän jälkeen vanhempien pitäisi antaa lapselle rauhallista yhdessäoloa, tai stressihormonitaso ei välttämättä palaudu normaaliksi ennen seuraavaa aamua.

”Jatkuvasti koholla oleva stressihormonitaso ilmenee lisääntyneenä aggressiivisuutena”, Pulkkinen jatkaa.

Kouluissa puolestaan vallitsee ”yksintekemisen eetos” niin opettajien kuin oppilaiden toiminnassa. Se on hänen mielestään yhteydessä siihen, että kouluistamme puuttuu yhteisöllisyyttä ja että niissä vallitsee kova kilpailukeskeisyys. Pulkkisen mielestä kouluissa tulisi tukea yhdessä tekemistä oppimisessa ja luovassa ilmaisussa.

”Vuorovaikutuksen opettaminen ei tunnu kuuluvan opettajan tehtävään, vaikka se tavoitteissa mainitaankin. Kuka kasvattaa lapsen yhteiskunnan jäseneksi?” Pulkkinen napauttaa.

Suomalainen perhe voi pahoin

Pulkkinen löytää riskitekijöitä nuorten aggressiivisuuteen myös suomalaisista perheistä. Hän viittaa vuonna 2007 tehtyyn Unicefin tutkimukseen rikkaiden maiden lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Tutkimuksessa vertailtiin 21 maata 40 indeksissä, jotka ryhmiteltiin kuuten kriteeriin. Tutkimuksen kohderyhmä koostui 11-15 -vuotiaista.

”Taloudellisen hyvinvoinnin, koulutuksen ja terveyden kriteereissä Suomi sijoittui kolmanneksi tai neljänneksi”, Pulkkinen sanoo. Sen sijaan kodin ja tovereiden tarjoamaa yhteisöllisyyttä koskevissa kriteereissä Suomi oli sijalla 17, riskikäyttäytymisen – kuten alkoholin käytön – vähäisyydessä sijalla seitsemän ja subjektiivisessa hyvinvointikokemuksissa sijalla 11.

”Suomalainen perhe ei voi hyvin. Tutkimustulokset heijastavat korkeita avioerolukuja ja sitä, että suomalaiset vanhemmat käyttävät vähän aikaa yli kymmenvuotiaiden lastensa kanssa juttelemiseen. Vanhemmat kohtaavat varhaisnuorensa yhteisessä päivällispöydässä harvemmin kuin muissa OECD-maissa”, Pulkkinen toteaa.

Hänen mukaansa aggressiivisuuden vaihtelusta puolet selittyy geneettisellä perustalla. Toinen puoli heijastelee kasvatusta ja ympäristöä.

”Näkyy lapsen käytöksessä, jos kotona huudetaan, rähjätään ja lyödään tai muuten laiminlyödään lapsen tarpeita”, Pulkkinen toteaa.

”Tilaisuus tekee varkaan”

Jokelan ja Kauhajoen surmista uutisoidessaan tiedotusvälineet ovat hanakasti tuoneet esille surmaajan taipumukset pelata väkivaltaisia videopelejä tai kuunnella raskasta musiikkia. Onko naapurin hevari tikittävä aikapommi?

”Kyllä musiikilla voi vahvistaa yhteisön toimintatapoja, aivan kuten sanoillakin”, Pulkkinen toteaa.

”Tutkimuksiemme mukaan ihmiset, joilla esiintyy aggressiivista käytöstä hakeutuvat väkivaltaviihteen pariin. Tämä synnyttää [ihmisessä] ahdistusta, joka voi kasautua. Kysymys ei ole pelkästään mallien saamisesta, vaan siitä millainen uhkakuva ympäristöstä syntyy”, Pulkkinen kertoo.

Professorin mielestä aseiden näkeminen ja niiden saatavuus ovat ulkoinen tekijä, joka heikentää yksilön omaa kontrollia. ”Tilaisuus tekee varkaan.”

Pulkkinen toteaa, että mediaväkivaltaa puolustavat ne, joiden omat asiat ovat kunnossa ja jotka hakevat väkivallasta vaihtelua ja viihdettä. Heidän riskinsä väkivaltaisten mallien jäljittelemiseen on vähäinen. Hän painottaa, että riskiryhmille väkivaltaviihteen kuluttaminen on lisäriski.

Lapsena opitut taidot kantavat läpi elämän

Koulun alkuun mennessä opitut ristiriitojen ratkaisutaidot kantavat pitkälle myöhempään elämään.

”Tutkimuksessamme seurasimme toiselta luokalta lähtien sitä, kuinka lapset omaksuvat sosiaalisen yhdessäolon periaatteita ja käyttäytymistä. Näiden taitojen oppiminen ennustaa pidempää koulutusta sosiaaliluokasta riippumatta, korkeampaa ammattiasemaa, pysyvämpiä työsuhteita sekä sosiaalista selviytymistä”, Pulkkinen kertoo.

Tästä huolimatta hän painottaa, että kommunikaatiotaitoja ei ole koskaan liian myöhäistä oppia.

”Ihmiset joutuvat työelämässäänkin voimakkaasti säätelemään itseään. Toki vuorovaikutustaitojen oppiminen aikuisiällä voi olla vaikeaa, muttei se mahdotonta ole”, hän toteaa.

TOPI KANNIAINEN

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer -toimittaja ja Pax-verkkolehden päätoimittaja. Kirjoitus on alun perin julkaistu Pax-verkkolehden vuoden 2009 paperisessa kesänumerossa. Lehteen pääsee tutustumaan klikkaamalla alla olevaa logoa. Lea Pulkkinen on toinen lauantain seminaarin alustajista. Kuva: tv.