Event: Combatants for Peace visiting Lapinjärvi Educational Center
Time: 5th Aug 2010 at 10.15 – 11.45
Place: Lapinjärven koulutuskeskus, Lecture Hall “Sikala”, Latokartanontie 97, Lapinjärvi
Tickets: Free entry
Language: English

My name is Roni and on Aug 2007 I joined the organization Combatants for Peace. Since then I have been an active member and this is My Personal Story.

I grew up in Jerusalem in the 70s, the years of the feeling of euphoria after the 6 day war. I was a youngster and like most of the youth my age, I joined a youth movement. The movement I joined is called Beitar, the movement of the Herut party, which later became the Likud party. I was a right-wing teen and participated in rallies, which supported the building of settlements, which had just started popping up on the hills of the West Bank, while the government shut its eyes.

During that time, my belief was based on the fact that we had just freed holy lands. By chance there was a group of people living there who claimed that they were a nation. A different solution had to be found for them in the Middle East, there are 22 other Arab countries to where they can go, the absolute justice was with us.

In 1975 I joined the IDF and served in an outpost in the Gaza strip. During my service, the Likud party came into power for the first time, and the feeling of my friends and I was that if we were stubborn enough, the Palestinians would give up and leave or accept our authority. We believed that there was no other way.

After I finished my army service I started working for the police in the Department for Minorities in Jerusalem. For the first time I actually had to deal with Palestinians. I learnt their language and customs and I remember how we used to play cat and mouse with the citizens of East Jerusalem. They would try and demonstrate their nationalism in any way possible. They would paint their cars with the flags’ colors and we would fight against any sign of nationalism with persistence and aggressiveness. Needless to say, raising of a Palestinian flag was a serious crime.

In 1983 I left the police forces, and joined the Israeli secret service (Shabak), where I served until 1994 in the occupied territories in different positions where their main aim was fighting terror.

If I look back on where I was then and where I am today, obviously it was a long process. I didn’t wake up one morning with a new political understanding. It was a process that started years ago, in its midst I found myself dealing with large cracks forming in the belief of the righteousness of my way, of my country and the gap widened until I couldn’t carry on wavering on both side. I chose a way that seemed more natural to me, one that promotes peace and equality.

The best way to describe the way in which change happened in me is to refer to a few points of reference in my past.

During the end of the 80s’ the first uprising (‘Intifada’) broke out. This was truly a national uprise and it even took the Palestinian organizations time to figure out what was happening, to come to sense with it and to control the masses. During the first weeks the real heroes were the masses. In many places on the West Bank and the Gaza Strip the masses marched fearlessly towards the IDF. For the first time I encountered youngsters and adults that picked their heads up, their eyes were sparkling and they were filled with pride and persistence, they believed that they were creating their country, that nothing could stop them. And as for myself, who I was working in the secret service, met not with terrorists (for those people it was obvious who is good and who is bad) but with a nation that was rebelling. Suddenly I caught myself, I who in my childhood had dreamed of the Jewish underground heroes, dreamed of their fight against the British occupation, they were prepared to sacrifice themselves to be freed from being an occupied nation, and suddenly I was on the other side of this equation, and this was the first fracture that started crumbling my belief. My duty was not an easy one even if I still believed, we are defending our country, and still there was a gap between the fact that you had to be evil to someone during your job, and then come home to peace and quiet, have a bath and hug your wife and kids. This gap is very difficult to deal with, but when you start doubting what you are actually doing, it becomes completely unbearable.

The second point I would like to address is the house where I grew up. I was born in Baqa neighborhood in Jerusalem (this is the Arab name of the neighborhood that is used until today). I grew up in an Arab house, which to me meant a house with high ceilings, nice tiled floors and thick walls. The fact that in the past Arabs lived there didn’t occur to me at all. In 1967 right after the 6 day war, when I was 10, a few Arabs knocked on our door, and they told us in broken English that they used to live in the house once, and they asked to see it. That was an embarrassing and strange situation, what do we do? And what to they want? I mean this house is obviously ours. Anyways we let them in, they looked around and left, and we haven’t heard from them since. I presume we weren’t very kind to them. This moment has been engraved in my memory ever since.

In 2006 I went with my mother to Romania to see where my roots were. In other words, where she ran away from after the Second World War. We went to the tiny remote village where she was born. It was a deserted village in northern part of the country and we looked for the house she used to live in. Today, obviously Romanians inhabit it since they are almost no Jews left in the area. We didn’t find the house, so we knocked on the door of a neighboring house. Someone opened and asked what we wanted? We explained and they were very unfriendly. Then I suddenly realized, this is an identical story to the one that happened in my childhood, with the original residents of the house I grew up in.

Both people, Palestinian and Israeli, are connected to each other through history, and our stories are so similar that it’s nearly impossible to understand. We, children of refugees from Europe, fulfilled our dream of a Jewish state, by making another nation into refugees. We, who have been a driven minority for our entire history, are ruling another nation today. The fact that our only way of ruling them is oppressing them, on the one hand and preventing them any ability nationalism or equality on the other. How come we have changed our skin and in what manner are we managing to justify it to ourselves?

This story doesn’t have good guys or bad ones, just stories that intertwine with each other.

The third point of my story concerns the time I lived abroad. During the years 2000-2007 I lived abroad and it enabled me to get a different perspective on the life in the Middle East. I found out that there are more nations that have fought one another in this world but have found peaceful ways to live together and look forward to a better future. In 2007, at a time close to my return, I saw a video clip of an opening of a sewage pipe near the settlement Efrat. In order to do so they had to uproot an olive grove of a neighboring Arab village. The inhabitants of the village appealed to the supreme court of justice but lost the case, the video showed the picture of the exact moment that the trucks entered the grove. I saw in this video two scenarios that in my opinion closed the picture of the transformation I had been going through during the last few years. The first was a picture of the Palestinian farmers standing helpless and crying, but what caught my heart was the fact that on their side were young Israelis that were hugging them and crying together with them. I didn’t know this type of solidarity. A second picture that was engraved in my head was of the soldiers that were guarding the bulldozers, walking beside them with clubs in their hands, feeling like kings. My son was supposed to go into the army the following year and the thought of it shocked me.

It took me a while until I was able to tell this story. It took me time until I was able to explain to myself what was happening here. I am sure in the justice of our way, I know that I belong to minority here in Israel, but we are determined. You cannot rule another nation for a long period of time and there is no way to lead a humanitarian occupation. There is no way to be evil to others with out letting this evil penetrate into our lives.

I feel that we are the true bearers of the spirit of Judaism, which means that one needs to acknowledge the right of another even if they aren’t Jewish. The Israeli policy in the occupied territories has been established and based on controlling, stealing and politically oppressing another nation. The magic word for it is “security” but all these aren’t phrases of Judaism and what my country signifies at the moment towards the Palestinian people and to a big part of the world is the ugliest side of humanity.

I am not sure how most of the citizens in this country ignore the situation, and this includes some of my friends and family. How could they be more worried about the starving animals in the zoo in Gaza during the war, than the hundreds of children that were killed by us during the war? We are carrying with us the slogans of laws and security for nothing and on the West Bank, we signify the exact opposite to Judaism and Zionism.

As I understand this reality, neither side (Israeli or Palestinian) will give up; we won’t go back to Europe and they won’t leave the area. We don’t have the ability to control another nation which is half of our size, it is just not possible. Not by force, not by financial succession and not in any other manner. And there is no way that one can hold a democratic government when under its occupation you have millions of people that don’t have equal rights. The same way that in South Africa you couldn’t have a democratic government while there was apartheid.

Controlling by force doesn’t just harm the occupied nation but the occupier as well. The violence penetrates back to us as our economy can’t strive for ever, and all the values that we were educated on are trampled over in the occupied territories. We need to free ourselves from the occupation maybe even more than the Palestinians need to free themselves. We cannot be the “only enlightened democracy in the Middle East”, when people of a village that is only 10 minutes from where I live are prevented minimal human rights by my own country, just because of their origin.

Assessments of different struggles in the world always show that it ends in negotiation and some compromise.

Dezmand Tutu said “ A man is a man when he approves of others as human beings” and old Hillel said “What is hateful to you, do not do to your fellow: this is the whole Torah; the rest is the explanation; go and learn” .

Some times people say that I have gentle soul (we call it ‘Yefe Nefesh’ in Hebrew), even though this statement has become a derogatory statement to say that leftists are ‘Arab lovers’. I am actually proud of this term, exactly in the same manner that I see myself as an Israeli patriot.

Jugoslavian presidentti Josip Broz eli Tito ja Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt sytyttävät tupakat Helsingin Etyk-kokouksessa 35-vuotta sitten. Kuva on OSCE Magazinestä vuodelta 2005.

Johan Galtungin kolumni “Liittoutumattomuuden ylistys” julkaistaan
osoitteessa www.saferglobe.fi torstaina 01.04.2010 kello 12:00 sekä
samana päivänä ilmestyvässä Kansan Uutiset Viikkolehdessä.

Johan Galtung kysyy, onko olemassa muita vaihtoehtoja kuin olla
Yhdysvaltojen puolella tai sitä vastaan? Hänen mukaansa kylmä sota ja
silloiset viisi eurooppalaista liittoutumatonta maata ovat esimerkkinä
kolmannesta vaihtoehdosta. Galtung korostaa Suomen tehneen ihmeen
synnyttäessään ETYJ:in. Tämä kolmas vaihtoehto, ei vastaan eikä puolesta,
oli hänen mukaansa keskeinen tekijä kylmän sodan päättymiselle. Galtungin
mukaan Suomi pyysi jälkeenpäin turhaan anteeksi rooliaan ja käänsi
selkänsä Kekkoselle, kun se olisi voinut rohkeasti korostaa omaa rooliaan
siltojen rakentajana. Galtung ennustaa Yhdysvaltojen nykyisen hegemonian
murtuvan pian ja kysyy mitä sen jälkeen tapahtuu? Hän etsii
liittoutumattomuudesta ja suomalaisesta ihmeestä nykyisen vallitsevan
maailmanpolitiikan haastavaa vaihtoehtoa.

Galtungin kirjoitus juhlistaa Rauhan ja turvallisuuden tutkimusverkosto
SaferGlobe Finlandin internet-sivujen julkaisua ja aloittaa näin uuden
Horisontin takana -kirjoitussarjan. Se on kolumnipalsta, jossa etsitään
luovia ja ennakkoluulottomia ajatuksia maailman turvallisuuden ja
rauhanomaisen kehityksen edistämiseksi. Tarkoituksena on antaa vapaata
tilaa ennen julkaisemattomille keskustelupuheenvuoroille.

SaferGlobe Finlandin tutkimuskoordinaattori Jarmo Pykälä korostaa, että
tarvitsemme rohkeita ja epärealistisia avauksia, koska ilman niitä maailma
ei voi muuttua. “Varsinkin turvallisuuspolitiikassa uudet ideat ja tavat
ajatella tyrmätään usein aluksi epärealistisina. Aikoinaan esimerkiksi
ajatusta lännen ja idän välisestä yhteistyöstä pidettiin mahdottomana,
mutta lopulta se toteutui ETYJ:in muodossa”. Pykälä huomauttaa, että
ajatukset on ensiksi lausuttava ääneen ja niiden on myös saatava
julkisuudessa tilaa, jotta niistä voi tulla realistinen vaihtoehto.
“Muistellaan vaikka Punaisen Ristin perustajaa Henry Dunantia tai Martin
Luther King Jr:ää. Heillä molemmilla oli horisontin takana oleva unelma”.

Johan Galtung (s. 1930) on norjalainen matemaatikko ja sosiologi, joka
tunnetaan rauhan- ja konfliktintutkimuksen perustajana. Hän perusti Oslon
Rauhantutkimusinstituutin PRIO:n ja toimi sen johtajana vuosina 1959-1969.
Parhaiten hänet tunnetaan rakenteellisen väkivallan, negatiivisen ja
positiivisen rauhan sekä rauhanjournalismin käsitteiden luojana. Hän on
saanut kunniatohtorin arvonimen kaikilla mantereilla. Hän ei ole vain
tutkija, vaan myös aktiivinen toimija, joka on vaikuttanut voimakkaasti
globaaliin rauhanliikkeeseen. Hän on osallistunut yli 40:n konfliktin
sovitteluun. Tällä hetkellä hän johtaa perustamaansa rauhan ja
kehitystyönverkostoa TRANSCENDia. Hänen palkittu omaelämänkertansa
Rauhan tiellä on julkaistu suomeksi (Tammi, 2003).

SaferGlobe Finland on rauhan ja turvallisuuden tutkimusverkosto. Sen
tarkoituksena on edistää inhimilliseen turvallisuuteen perustuvaa
turvallisuuspolitiikkaa, mikä tarkoittaa kansainvälisten asioiden
tuntemusta, ristiriitojen rauhanomaista ratkaisua, aseiden riisuntaa
ja luottamuksen edistämistä.

LISÄTIETOJA
TRANSCEND (www.transcend.org)

SaferGlobe Finland
Puhelin: 046 586 6973
Fax: 09 147 297
S-posti: toimisto@saferglobe.fi
www.saferglobe.fi

Teksti: Pekka Haavisto
Kuva (cc): Cavin

Eiliset terrori-iskut Moskovassa Park Kulturyn ja Lubjankan metroasemilla ovat järkyttäneet kaikkialla. Kuolleita metromatkustajia 39, loukkaantuneita 70. Niin kuin missä muussa kaupungissa tahansa, iskut tuovat tavallisille kaupunkilaisille huolen arjen turvallisuudesta. Maailman sympatiat ovat uhrien ja heidän perheidensä puolella.

Jos iskujen tekijät ovat tavoitelleet sympatiaa omille poliittisille tavoitteilleen, siinä he varmasti ovat epäonnistuneet. Todennäköisin seuraus on turvatoimien kiristyminen sekä mahdolliset kostoiskut Venäjän levottomille alueille Pohjois-Kaukasiassa – Dagestanissa, Ingushiassa ja Tshetseniassa.

Luin joululomalla toimittaja Anna-Lena Laurénin kiinnostavaa kirjaa ”I bergen finns inga herrar – om Kaukasien och dess folk”. Laurén tavoittaa hyvin nykyiset tunnelmat Kaukasiassa. Moscow Times –lehti kuvaa myös hyvin analyysissaan, millaisia voimia Moskovan terroritekojen takana todennäköisesti on ollut.

Iskut New Yorkissa, Washingtonissa, Madridissa, Tel Avivissa, Jerusalemissa, Lontoossa tai Moskovassa eivät koskaan ole tuoneet tekijöilleen sympatiaa tai edistäneet tekijöidensä poliittisia tarkoitusperiä. Ne ovat vain tuoneet sympatiaa iskujen siviiliuhreille, ja vähentäneet iskujen tekijöiden mahdollisuuksia ajaa poliittista asiaansa.

Teksti: Markku Saksa
Kuvat: Timo Virtala

1950-luvulle saakka maailman ihmiset kuluttivat vain sen minkä he tuottivat. Ihmiskunta eli samalla periaatteella kuin tavalliset kansalaiset, jotka eivät osta ruokaa, tavaraa ja huvituksia enempää kuin heillä on varaa.

Jos maailma hukkuu nyt paskaan öhöm…saasteisiin, ja jos maailman viljelysmaa paahtuu karrelle kuin aamuinen paahtoleipä kasvihuonekaasujen vuoksi, me tiedämme ketkä ovat vastuussa. Sodan jälkeiset sukupolvet, siis sinä ja minä!

Sodan jälkeen alkoi uudenaikaisen talouden voittokulku. Sen ansiosta maailmantalous kaksinkertaistui useita kertoja peräkkäin, kunnes siitä tuli kahdeksan kertaa suurempi. Ranskalaiset puhuvat noista ajoista kolmena kultaisena vuosikymmenenä “Trente Glorieuses” (1945–1975). Ilmaisu on levinnyt myös englanninkielisen maailmaan, mutta vanha ja viisas amerikkalainen ympäristöguru Lester R. Brown analysoi noita ripeän talouskasvun vuosia synkästi: silloin ihmiskunta keksi keinot kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat.

Sodan jälkeinen aika on lyhyt välähdys

Ihmiskunnan pitkässä historiassa toisen maailmansodan jälkeinen aika on vain lyhyt välähdys. Silti me olemme saaneet aikaan suurimman muutoksen koko miljoonia vuosia kestäneen ihmisapinan maallisella vaelluksella.

Me keksimme kulutusyhteiskunnan ja poltamme huoletta viimeisiä nuotiopuita komealla kokolla naisten vertaillessa Pradan laukkujaan ja miesten puhuessa auton moottoreista ja väännöstä. Pakkanen paukkuu ympärillä, mutta nuotion lämmössä laulu raikaa, Trink, Trink, Brüderlein Trink.

Ihminen tuli kallioluolista ensin viljaville pelloille, sitten kaupunkien sivistykseen, ylipistoihin ja teattereihin, oppi tietotekniikkaa, solubiologiaa ja avaruustiedettä, mutta ennen kaikkea kuluttamista. Sodan jälkeisen länsimaisen ihmisen suurin saavutus oli kulutusyhteiskunta. Sen korkein aste saavutettiin Yhdysvalloissa, joka kuluttaa ja teettää tavarat muilla velaksi.

Brown kertoo Yhdysvaltain tiedeakatemian vuonna 2002 julkaisemasta tutkimuksesta, että ihmisen ahneus ja kulutuksenhalu ylitti ensimmäisen kerran maailman luonnonvarojen uusiutumiskyvyn vuoden 1980 paikkeilla ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Nyt syömme jo kuormasta kolmanneksen.

Brown lainaa toisen ympäristöasioiden mietiskelijän Paul Hawkenin ajatusta: me varastamme voimavaroja tulevaisuudelta ja kulutamme ne nyt, ja me kutsumme sitä kansantuloksi.

Brown perusti vuonna 1974 Worldwatch Instituten, joka julkaisee maailman tilaa arvioivia raportteja. Hän kirjoittaa edelleen Worldwatchille, mutta on perustanut Washingtoniin oman pienen Earth Policy Instituten, joka ideoi kestävän kehityksen ratkaisuja. Brown on julkaissut viitisenkymmentä kirjaa, joita on käännetty 40 eri kielelle, muiden muassa suomeksi. Hienoa Brownissa on, että hän uskoo ettei peliä ole vielä menetetty.

Brown luettelee uudessa kirjassaan suuren määrän kolkkoja seikkoja. Tässä on muutama poiminta.

Kun pohjavesi loppuu ruokakupla puhkeaa

Lähes kaikkialla maailmassa pumpataan pohjavesialtaista aivan liikaa vettä, minkä vuoksi maailmassa tuntuu olevan nyt enemmän kasteluvettä maatalouden tarpeisiin kuin ennen. Se luo valheellisen kuvan, että hyvin menee, koska sadot kasvavat. Brown sanoo, että nykyinen ruuan suuri tuotanto perustuu kuplaan, joka puhkeaa silloin, kun pohjavesi alkaa ehtyä. Noin 400 miljoonaa ihmistä eli jokseenkin Euroopan unionin suuruista väkimäärää ruokitaan sillä, että tankista vain pumpataan vettä eikä mistään tule lisää. Kohta veden tulo loppuu, kun pumppu korahtaa ensin ja pihahtaa sitten.

Jäätiköiden sulaminen vahvistaa samaa valheellista kuvaa. Nyt jokiin ja kastelukanaviin virtaa enemmän vettä, mutta jossakin vaiheessa, kun pienemmät jäätiköt ovat sulaneet ja suuremmat jäätiköt sulavat hitaammin, kasteluveden määrä vähenee. Silloin ruuan tuotanto käy vaikeammaksi ja ehkä loppuu joillakin alueilla kokonaan.

Valtamerien kalaesiintymistä kolme neljännestä on kalastettu loppuun eli merestä on nostettu kalaa nopeammin kuin kalakannat ovat ehtineet kasvaa. Kalan hinta ei ole noussut pilviin ja tuoretta kalaa on edelleen tarjolla Tokiosta, Amsterdamiin ja Lontooseen, mutta syynä on kalastustekniikan tehostuminen eikä se, että maailman meret kestäisivät ylikalastusta. Hienon tekniikan avulla valtameret voidaan siivilöidä niin tehokkaasti, että yksittäinen suuri kalaparvi voidaan käydä hakemassa pois keskeltä Atlanttia, kun se havaitaan satelliitin avulla.

Kala on terveellistä nykyuskomuksen mukaan. Niinpä nyt pyydetään jo kilometrien syvyyksissä eläviä kalalajeja, joiden kantojen uusiutuminen kestää vuosikymmeniä.

Newfoundlandin turskat riittivät 500 vuodeksi

Englantilainen tutkimusmatkailija Henry Cabot löysi Newfoundlandin turskamatalikot 500 vuotta sitten. Hän raportoi, että siellä on niin paljon turskaa, että sitä voi pyydystää roikottamalla pajukoreja laivojen kyljissä. Merimiesten oli vaikea soutaa veneillä rantaan turskien seassa. Siellä oli pallasta, lohta, hummereita ja melkein mitä tahansa merenelävää.

Turska-apajassa riitti Britannialle hyödynnettävää vuosisatojen ajaksi. Brittikeittiö ei saanut pelkästään Fish and Chipsiä vaan Newfoundlandin turska-aarre auttoi brittejä imperiumin luomisessa. Kalastusmatkojen vuoksi brittien laivanrakennustaito kehittyi ja hyvän laivaston avulla Yhdistyneestä kuningaskunnasta alkoi muodostua maailmanvalta.

Turskasaaliiden huippu saavutettiin Newfoundlandilla niinkin äsken kuin vuonna 1968. Rakastin lapsena ja koululaisena paistettua turskaa, jota rakas äitini valmisti usein. Silloin jokaisen suomalaisen kaupan pakastealtaassa oli turskaa. Kun lähdin maailmalle ja opin vihdoin ruuanlaittotaitoja, en löytänyt enää pakasteturskaa mistään.

Vuoden 1978 jälkeen turskasaaliit alkoivat nopeasti vähentyä ja vuonna 1998 viimeiset turskaparvien rippeet nostettiin uusiin supertehokkaisiin troolareihin Newfoundlandista.

Nyt amerikkalaisessa supermarketissa Atlantin turska on yhtä hienoa ja kallista kuin merilohi sikäli kun sitä on tarjolla.

Kun ihminen vanhenee ja alkaa hahmottaa pitkiä kehityskaaria, on suuri järkytys huomata, että yhteiskunnallisten muutosten todelliset vaikutukset näkyvät usein vasta vuosikymmenien kuluttua. En oikein uskalla kuvitella mitä historiankirjoitus sanoo meistä sodan jälkeisen talousihmeen luojista.

Brownin tuorein kirja Plan B 4.0: Mobilizing to Save Civilization (New York: W.W. Norton & Company, 2009), on imuroitavissa ilmaiseksi.

Tekijänoikeustiedot

Markku Saksa, Washington D.C. / Taloussanomat

Teksti on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen -lisensillä.

Ohessa Mikael Böökin ruotsinkielinen kynttiläpuhe, jonka hän esitti Loviisan rauhanfoorumin Hiroshima-päivän tapahtumassa torstaina 6.8.2009 Laivasillalla.

Kära åhörare,

Jag ska börja med en liten beskrivning av läget. Därefter ska jag säga vad jag tycker att du och jag kan och bör göra för att förbättra läget.

För några dagar sedan utkom det så kallade Millenniumprojektets nya rapport om den närmaste framtiden. Bakom rapporten står Rockefellers stiftelse, UNESCO, Världsbanken och USAs armé.

Rapporten är mycket omfattande; jag har bara hunnit ta del av sammanfattningen och några tidningsreferat. Enligt rubriken i brittiska “The Independent” kommer klimatförändringen att leda till att hela civilisationen kollapsar. Varken mer eller mindre än Västerlandets Undergång anses alltså vara nära förestående. Jag citerar ur rapportens sammanfattning:

“Hälften av världen kan komma att drabbas av våld och oroligheter på grund av utbredd arbetslöshet kombinerad med brist på vatten, livsmedel och energi och de sammantagna effekterna av klimatförändringen.”

Man undrar vad som i så fall ska hända med den andra hälften av världen. Hur det än förhåller sig med det anser rapportens författare att kriserna, och särskilt då klimatkrisen, också skulle kunna “hjälpa mänskligheten att gå vidare från sin ofta så själviska och självcentrerade ungdomstid till ett mera globalt ansvarigt vuxenstadium.” Hur då, undrar jag.

På slutet av sin artikel om rapportens publicering återger “The Independent” förslag till “stora övergångar”, – great transitions – som skulle “hjälpa både världsekonomin och dess naturliga miljö”, för det första “att så mycket som möjligt gå över från sötvattensjordbruk till saltvattensjordbruk”; för det andra “att producera hälsosammare kött utan att behöva föda upp djur”; och för det tredje, att ersätta bensindrivna bilar med elektriska bilar” (det var Jerome Glenn, Millenniumprojektets direktör som stod för dessa förslag.)

Jaha, svaret är teknologi. Men vad var frågan? Frågan lyder: vad kan du och jag göra, och framför allt, var ska vi börja?

(sjunges)

Nu ska jag säga det så att du minns

svarta döden är det, som därinne finns

svarta döden ska vaktas varenda sekund

annars kommer han ut, så klumsig och rund.

(sjungandet slut; för de här orden stod Lars Huldén; melodin var av Kaj Chydenius)

V ska börja med att rusta ned kärnvapen, massförintelsevapen. Men hur?

Jo, vi ska gräva där vi står. Vi ska sätta igång här, där vi är. Och var hittar vi de närmaste atombomberna? Dem hittar vi i EU, och EU, det är ju vi. Vi, européerna, medborgarna i Europeiska Unionen. Vi med våra egna atombomber. De gamla imperierna Frankrike och England med sina nya M51- och Tridentmissiler. De europeiska NATO-länderna med sina amerikanska atombomber. Och alla vi andra som alltid tycks tro att någon annan måste börja – men aldrig, att det är vi själva och ingen annan som måste börja. Vi, som kan och bör vara förändringen.

Källor:

Mikael Böök, Jaakko Ellisaari, Laura Lodenius: Ydinaseet eurooppalaisessa politiikassa. Suomen Rauhanliitto – YK-yhdistys 2009.

Millenniumprojektet 2009: State of the Future by Jerome C. Glenn, Theodore J. Gordon, and Elizabeth Florescu.

The planet’s future: Climate change ‘will cause civilisation to collapse’ Authoritative new study sets out a grim vision of shortages and violence – but amid all the gloom, there is some hope too. By Jonathan Owen, The Independent 12 July 2009

Tapahtuma: Ruusukuja 76 – Piikkejä perheonnessa -näyttely
Aika: Avoinna ma 3. – su 18.8.2009 klo 12 – 19
Paikka: Aleksanterin Piha, Aleksanterinkatu 8
Liput: Vapaa pääsy
Toteuttajat: NNKY, SGI, Espoon lyömätön linja

Ruusukuja 76 on NNKY-liiton lisensoima hanke, joka julkistettiin Maailman NNKY -päivänä 24.4.2008. Näyttelyhanke on saanut alkunsa Saksasta diakoniatyön piiristä ja ensimmäisenä mallia on Suomessa käytetty Turun kirkkopäivillä 2007 Turun seurakuntayhtymän toimesta. Perheneuvoja Mari Kinnunen käänsi saksankieliset informaatiokorttitekstit ja sovelsi ne Suomen oloihin.

Eri paikkakunnilla kiertävän näyttelyn tavoite on herättää näkemään perheväkivallan monimuotoisuus ja yleisyys. Näyttelyn tarkoituksena on tiedottaa ja lisätä keskustelua vaikeasta ja vaietusta aiheesta. Tietoa lisäämällä karistetaan myös virheellisiä ennakkokäsityksiä. Näyttely toimii myös hyvänä keskustelun avauksena. Jokaisella on perheväkivaltaan oma näkemyksensä, joka pohjautuu omaan kokemukseen tai muuhun tietämykseen. Silti perheväkivalta on vaikea aihe käsiteltäväksi. Tähän haasteeseen vastaa Ruusukuja 76 -näyttely.

Ruusukuja 76 auttaa ja tukee väkivallan uhreja. He saavat tietoa kotipaikkakuntansa eri palveluista kuten turvakodeista ja valtakunnallisista järjestöistä. Myös väkivallan tekijöille annetaan tietoa väkivallan käytön lopettamiseksi. Näyttely toimii hyvänä tietopakettina erilaisille ryhmille, kuten koululaisille, eri alojen opiskelijoille sekä kaikille niille, jotka kohtaavat työssään väkivaltaa kokeneita tai tekevät perheiden parissa töitä.

Ruusukuja 76 on hyvin konkreettisella tavalla näyttely kodista ja perheväkivallasta. Ruusukujan näyttelytilaksi lavastetaan koti huonekaluineen ja esineineen. Perheväkivallasta näyttely kertoo puolestaan informaatiokorttien välityksellä, joissa on tietoa muun muassa siitä, mitä perhe- ja lähisuhdeväkivalta on, mitä vaikutuksia sillä on uhreihin, miten se vaikuttaa lapsiin, mistä se voi johtua ja mitä sille voi tehdä. Laajalti esitellään myös lapsen kaltoinkohtelua. Ruusukujalta saa myös konkreettisia turvaohjeita ja pohditaan miksi naisen on vaikea lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Näyttelyn erityisen huomion kohteena ovat naiset ja lapset, sillä he ovat suurin ryhmä, johon väkivalta kohdistuu. Lisäksi omana ryhmänään ovat vanhukset, maahanmuuttajanaiset ja vammaiset naiset. Maailmanlaajuisen näkökulman tuovat esille Kiinasta ja Ugandasta kertovat informaatiokortit.

Erityiset teema, jotka ovat nousseet ympäri Suomen kiertäneessä näyttelyssä keskustelun aiheiksi, ovat muun muassa lastenkasvatus, lasten ja nuorten kokema väkivalta, vaikenemisen kulttuuri, häpeä, erilaiset väärät käsitykset väkivallasta, naisiin kohdistuva väkivalta ja väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen vaikeus. Ruusukuja 76 on toisin sanoen herättänyt ihmiset näkemään kodeissa ja lähisuhteissa oleva väkivalta ja ne ilmiöt, jotka sen ympärillä ovat. Näyttelyssä kävijät ovat usein myös kiitelleet tärkeän aiheen esille tuomista tai heränneet omaan väkivaltaa tukevaan käyttäytymiseen.

Lisätietoja:

Pirjo Riihelä
Soka Gakkai International Suomi
Vastaa Ruusukuja 76 -näyttelyn järjestelyistä Loviisassa
050 5011 884
pirjoriihela[ät]yahoo.co.uk
www.sgi.fi

Heidi Kusmin-Bergenstad
Projektisihteeri, Ruusukuja 76 -näyttely
Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys
040 359 3138 (Kesälomalla 21.7 – 8.8)
heidi.kusmin-bergenstad[ät]ywca.fi
www.ywca.fi

Jari Hautamäki
Espoon Lyömättömän linjan johtaja
09 276 6280
jari[ät]lyomatonlinja.fi
www.lyomatonlinja.fi

Kostas Tassopoulos
Espoon Lyömättömän linjan ohjaaja
09 276 62 899
kostas[ät]lyomatonlinja.fi
www.lyomatonlinja.fi

Tassopoulos on erikoistunut perheväkivallan ennaltaehkäisyssä maahanmuuttajanäkökulmaan. Hän päivystää näyttelyä torstaina 6.8. klo 12.00 – 17.00. Näyttely tulee olemaan auki joka päivä 3. – 16.8. klo 12.00 – 19.00.

Tapahtuma: Lukudraama Juhani Ahon tekstiin Rauhan erakko
Aika: Lauantaina 8.8.2009 klo 17 – 18
Paikka: Palvelutalo Esplanad, Kuningattarenkatu 7
Kieli: suomi

Juhani Aho (1861-1921)

Juhani Aho oli ensimmäinen suomeksi kirjoittanut ammattikirjailija. Hänen uransa oli pitkä, lähes neljäkymmentä vuotta. Ahon lapsuudenkoti oli herännäinen ja se näkyy myötämielisyytenä herännäisyyttä kohtaan Ahon tuotannossa.

Aho pääsi ylioppilaaksi Kuopion lyseosta vuonna 1880. Sen jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa suomen kieltä kirjallisuutta ja historiaa. Opiskeluaikanaan hän voitti osakuntansa kirjoituskilpailun.

Vuonna 1884 Aho jätti yliopiston ja siirtyi vapaaksi kirjailijaksi ja lehtimieheksi. Hänen lehtimiesuransa oli uraauurtava ja hän oli mukana perustamassa Päivälehteä, jonka seuraajaa Helsingin Sanomia avusti kuolemaansa asti.

Ahon pääteoksiin luetaan Rautatie, siinä hän kuvaa vanhan ja uuden ristiriitaa. Myöhäiskauden tuotannosta merkittävin, Juha, on myös filmatisoitu ja tehty oopperaksi.

Ahon tyyli edusti realismia. Hänen teostaan Papin rouva on verrattu Flaubertin Rouva Bovaryyn. Eikä suinkaan suotta.

Juhani Ahon tyyli on kirkas ja loppuun hiottu. Siksi Rauhan erakko edustaa poikkeusta Ahon tuotannossa. Tyyli on pamflettimainen. Voi kuvitella, että Aho oli voimakkaassa mielentilassa kirjoittaessaan erakon.

Rauhan erakko

Rauhan erakko lienee suurelle yleisölle tuntemattomin Juhani Ahon tuotannossa.

Alkuvirikkeen Aho sai Erakkoon mahdollisesti jo 1893 Caprin matkallaan. Siellä hän kuuli kertomuksia maailmaa paenneesta ja madonnaa rauhan symbolina palvovasta erakosta.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen sai hänet tarttumaan aiheeseen ja hän sijoitti tapahtumat Tiroliin. Teoksen maisemat on suoraan lainattu Ahon 1903 tekemältä matkalta.

Rauhan erakko ilmestyi 1916, mutta tsaarin hallinto sensuroi kirjaa. Teoksen saama aikalaiskritiikkikin oli varsin ristiriitainen.

Sotasensuuri poisti kohdat, joissa otettiin kantaa pienten kansojen sortoon ja sodan järjettömyyteen. Myös kohdat, joissa puhutaan aseistakieltäytymisen puolesta ja kehotettiin kirkkoa ottamaan rauhan asiaa omakseen, poistettiin.

Erakko on selkeä yleismaailmallinen aatedraama ja sellaisena se poikkeaa Ahon muusta tuotannosta.

Rauhan erakko julkaistiin täydellisenä vasta 1958. Viimeisin painos siitä on otettu 2000.

Kirjan voi lukea internetissä yllä olevaa kuvaa klikkaamalla.

Tapahtuma: Musikaalikonsertti
Aika: Sunnuntaina 9.8.2009 klo 14 -15
Paikka: Ungernin paviljonki
Kieli: suomi, englanti, italia

Gli Spreconi eli tuhlaajat on monikielinen, nuorisolle ja aikuisille suunnattu uskontojen välistä dialogia kuvaava musiikkidraama. Loviisassa pääsemme näkemään kyseisen oopperamusikaalin keskeisistä teemoista muodostuvan konsertin. Käsikirjoitus ja sävellys ovat Paavo Joensalon käsialaa.

Musiikista vastaa kamariorkesterisäestys, eli kolme viulua, sello, koskettimet, lyömäsoittimet ja huilu. Draaman tapahtumien pääpiirteet kertoilee laulujen välissä Paavo Joensalo. Konsertin kesto noin 70 minuuttia, ei väliaikaa.

Esityksen tuo Loviisaan Eettisesti Innovatiiviset Kulttuurin Uudistajat eli EIKU ry, joka perustettiin kaksi vuotta sitten auttamaan lupaavia kulttuurikykyjä siivilleen. Ensimmäisenä toimintavuotenaan he tuottivat täysimittaisen koko perheen tenavaoopperan nimeltään EIKU, jota esitettiin Joensuussa, Kiteellä, Juuassa ja Liperin Viinijärvellä.

Vuonna 2008 tenavaooppera käännettiin englanniksi ja lähdettiin viiden päivän esityskierrokselle Irlannin pääkaupunki Dubliniin. Esitys on mahdollista nähdä Eiku ry:n kotisivuilta alla olevaa logoa klikkaamalla.

Ohjelmaluonnos:

Work unites – Opening choir – kaikki solistit

Presentazione Aria of Silverio – Luciana and daughters – Paavo Joensalo, Nina Aro-Pilke ja nuoret solistit

Ombra – Choir of Sette Sorelle – nuoret solistit

Perlei – Song of Stefan – Andy Pilke

Ecumenic blues / Skinny Rock – Travelling song – Kaikki solistit

Examinantur – Aria of St Paul – Matti Turunen

Ajie o Theé - Prayer of Helena – Minna Kukkonen

Love confession – Aria of Giulio – Mikko Kervinen

Quarrel – Duet of Doris and Matti – Tuuli Kaukoranta, Mikko Heikkinen

Four doors – Aria of St Paul – Matti Turunen

Tuhlattu elämä – Aria of Matti – Mikko Heikkinen

Separatio contra Unio – Recitative of Turtle Spirit – Miia Kosunen

Failed angel – Aria of Doris – Tuuli Kaukoranta

Contrizione – Aria of Giulio – Mikko Kervinen

Apotihiméni – Prayer of Helena – Minna Kukkonen

Celebration call – Aria of St Paul – Matti Turunen

Grazie del Giorno – Final choir – Kaikki solisti

Tule vapaaehtoiseksi mukaan valmistelemaan Loviisan rauhanfoorumia! Lähetä sähköpostia osoitteeseen info@rauhanfoorumi.fi, niin pääset mukaan Loviisan rauhanfoorumin tiimin sähköpostilistalle.

Ensi maanantaina 13.7. tarvitsemme esimerkiksi kynttilälyhtyjen kokoajia. Mikäli kiinnostaa, soita Niina Tuhkaselle numeroon 050 494 8276.

Loviisan rauhanfoorumin teemana on tänä vuonna kotirauha – koulurauha – maailmanrauha. Teemaa lähdetään käsittelemään Aleksanterinpihassa avattavassa Väkivallan kulttuurista rauhan kulttuuriin -näyttelyllä. Näyttely on ilmainen ja auki yleisölle 3.- 27.8.2009.

Hiroshimanpäivänä torstaina 6.8. on kaksikin yhteislaulutilaisuutta, ja illan päätteeksi perinteinen kynttiläkulkue Laivasillalta uimarannalle.

Lauantaina torilla syödään rauhanlettuja, kuunnellaan musiikkia ja runoutta sekä osallistutaan kirjallisuusaiheeseen tietovisaan. Pääseminaari alkaa klo 14.00 Palvelutalo Esplanadissa, jossa psykologian professori Lea Pulkkinen alustaa yhteisöllisyydestä ja Unescon kasvatusosaston eläkkeellä oleva johtaja Kaisa Savolainen rauhankasvatuksesta. Seminaarin jälkeen esitetään Juhani Ahon lukudraama Rauhan erakko, ja illalla tanssitaan maailmanmusiikin tahdissa Laivasillalla.

Sunnuntain ekumeeniseen rauhanmessuun ovat kaikki tervetulleita. Rauhanfoorumin päättää EIKU ry:n tuottama, 7-kielinen uskontojen välistä dialogia kuvaava Gli Spreconi (Tuhlaajat) -musikaalikonsertti. Konsertti esitetään Ungernin Pavilijongissa sunnuntaina 9.8 klo 14.00.

Rauhanfoorumi kokoaa yhteen edustajia eri tieteen, taiteen, politiikan ja uskontojen aloilta. Tavoitteena on keskustelun, kanssakäymisen ja taiteen avulla lieventää ihmiskunnan pelkoja ja ennakkoluuloja, kehitellä ratkaisuja ristiriitoihin ja tuoda iloa ihmisten elämään. Yli kaksikymmentä vuotta toimineen tapahtuman suojelijana toimii tasavallan presidentti Tarja Halonen.

Tarkempia tietoja eri ohjelmanumerosta ilmestyy näille sivustoille kesän aikana. Lisätietoja pääsihteeri Timo Virtalalta numerosta 045 784 055 74.

—

Loviisan rauhanfoorumin uuden logon on suunnitellut lapinjärveläinen graafikko Petri Rantapää.