Meidän päitä ei silitetä
Tiistai, Lokakuu 20th, 2009
Teksti: Markku Saksa
Kuvat: Timo Virtala
1950-luvulle saakka maailman ihmiset kuluttivat vain sen minkä he tuottivat. Ihmiskunta eli samalla periaatteella kuin tavalliset kansalaiset, jotka eivät osta ruokaa, tavaraa ja huvituksia enempää kuin heillä on varaa.
Jos maailma hukkuu nyt paskaan öhöm…saasteisiin, ja jos maailman viljelysmaa paahtuu karrelle kuin aamuinen paahtoleipä kasvihuonekaasujen vuoksi, me tiedämme ketkä ovat vastuussa. Sodan jälkeiset sukupolvet, siis sinä ja minä!
Sodan jälkeen alkoi uudenaikaisen talouden voittokulku. Sen ansiosta maailmantalous kaksinkertaistui useita kertoja peräkkäin, kunnes siitä tuli kahdeksan kertaa suurempi. Ranskalaiset puhuvat noista ajoista kolmena kultaisena vuosikymmenenä “Trente Glorieuses” (1945–1975). Ilmaisu on levinnyt myös englanninkielisen maailmaan, mutta vanha ja viisas amerikkalainen ympäristöguru Lester R. Brown analysoi noita ripeän talouskasvun vuosia synkästi: silloin ihmiskunta keksi keinot kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat.
Sodan jälkeinen aika on lyhyt välähdys
Ihmiskunnan pitkässä historiassa toisen maailmansodan jälkeinen aika on vain lyhyt välähdys. Silti me olemme saaneet aikaan suurimman muutoksen koko miljoonia vuosia kestäneen ihmisapinan maallisella vaelluksella.
Me keksimme kulutusyhteiskunnan ja poltamme huoletta viimeisiä nuotiopuita komealla kokolla naisten vertaillessa Pradan laukkujaan ja miesten puhuessa auton moottoreista ja väännöstä. Pakkanen paukkuu ympärillä, mutta nuotion lämmössä laulu raikaa, Trink, Trink, Brüderlein Trink.
Ihminen tuli kallioluolista ensin viljaville pelloille, sitten kaupunkien sivistykseen, ylipistoihin ja teattereihin, oppi tietotekniikkaa, solubiologiaa ja avaruustiedettä, mutta ennen kaikkea kuluttamista. Sodan jälkeisen länsimaisen ihmisen suurin saavutus oli kulutusyhteiskunta. Sen korkein aste saavutettiin Yhdysvalloissa, joka kuluttaa ja teettää tavarat muilla velaksi.
Brown kertoo Yhdysvaltain tiedeakatemian vuonna 2002 julkaisemasta tutkimuksesta, että ihmisen ahneus ja kulutuksenhalu ylitti ensimmäisen kerran maailman luonnonvarojen uusiutumiskyvyn vuoden 1980 paikkeilla ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Nyt syömme jo kuormasta kolmanneksen.
Brown lainaa toisen ympäristöasioiden mietiskelijän Paul Hawkenin ajatusta: me varastamme voimavaroja tulevaisuudelta ja kulutamme ne nyt, ja me kutsumme sitä kansantuloksi.
Brown perusti vuonna 1974 Worldwatch Instituten, joka julkaisee maailman tilaa arvioivia raportteja. Hän kirjoittaa edelleen Worldwatchille, mutta on perustanut Washingtoniin oman pienen Earth Policy Instituten, joka ideoi kestävän kehityksen ratkaisuja. Brown on julkaissut viitisenkymmentä kirjaa, joita on käännetty 40 eri kielelle, muiden muassa suomeksi. Hienoa Brownissa on, että hän uskoo ettei peliä ole vielä menetetty.
Brown luettelee uudessa kirjassaan suuren määrän kolkkoja seikkoja. Tässä on muutama poiminta.
Kun pohjavesi loppuu ruokakupla puhkeaa
Lähes kaikkialla maailmassa pumpataan pohjavesialtaista aivan liikaa vettä, minkä vuoksi maailmassa tuntuu olevan nyt enemmän kasteluvettä maatalouden tarpeisiin kuin ennen. Se luo valheellisen kuvan, että hyvin menee, koska sadot kasvavat. Brown sanoo, että nykyinen ruuan suuri tuotanto perustuu kuplaan, joka puhkeaa silloin, kun pohjavesi alkaa ehtyä. Noin 400 miljoonaa ihmistä eli jokseenkin Euroopan unionin suuruista väkimäärää ruokitaan sillä, että tankista vain pumpataan vettä eikä mistään tule lisää. Kohta veden tulo loppuu, kun pumppu korahtaa ensin ja pihahtaa sitten.
Jäätiköiden sulaminen vahvistaa samaa valheellista kuvaa. Nyt jokiin ja kastelukanaviin virtaa enemmän vettä, mutta jossakin vaiheessa, kun pienemmät jäätiköt ovat sulaneet ja suuremmat jäätiköt sulavat hitaammin, kasteluveden määrä vähenee. Silloin ruuan tuotanto käy vaikeammaksi ja ehkä loppuu joillakin alueilla kokonaan.
Valtamerien kalaesiintymistä kolme neljännestä on kalastettu loppuun eli merestä on nostettu kalaa nopeammin kuin kalakannat ovat ehtineet kasvaa. Kalan hinta ei ole noussut pilviin ja tuoretta kalaa on edelleen tarjolla Tokiosta, Amsterdamiin ja Lontooseen, mutta syynä on kalastustekniikan tehostuminen eikä se, että maailman meret kestäisivät ylikalastusta. Hienon tekniikan avulla valtameret voidaan siivilöidä niin tehokkaasti, että yksittäinen suuri kalaparvi voidaan käydä hakemassa pois keskeltä Atlanttia, kun se havaitaan satelliitin avulla.
Kala on terveellistä nykyuskomuksen mukaan. Niinpä nyt pyydetään jo kilometrien syvyyksissä eläviä kalalajeja, joiden kantojen uusiutuminen kestää vuosikymmeniä.
Newfoundlandin turskat riittivät 500 vuodeksi
Englantilainen tutkimusmatkailija Henry Cabot löysi Newfoundlandin turskamatalikot 500 vuotta sitten. Hän raportoi, että siellä on niin paljon turskaa, että sitä voi pyydystää roikottamalla pajukoreja laivojen kyljissä. Merimiesten oli vaikea soutaa veneillä rantaan turskien seassa. Siellä oli pallasta, lohta, hummereita ja melkein mitä tahansa merenelävää.
Turska-apajassa riitti Britannialle hyödynnettävää vuosisatojen ajaksi. Brittikeittiö ei saanut pelkästään Fish and Chipsiä vaan Newfoundlandin turska-aarre auttoi brittejä imperiumin luomisessa. Kalastusmatkojen vuoksi brittien laivanrakennustaito kehittyi ja hyvän laivaston avulla Yhdistyneestä kuningaskunnasta alkoi muodostua maailmanvalta.
Turskasaaliiden huippu saavutettiin Newfoundlandilla niinkin äsken kuin vuonna 1968. Rakastin lapsena ja koululaisena paistettua turskaa, jota rakas äitini valmisti usein. Silloin jokaisen suomalaisen kaupan pakastealtaassa oli turskaa. Kun lähdin maailmalle ja opin vihdoin ruuanlaittotaitoja, en löytänyt enää pakasteturskaa mistään.
Vuoden 1978 jälkeen turskasaaliit alkoivat nopeasti vähentyä ja vuonna 1998 viimeiset turskaparvien rippeet nostettiin uusiin supertehokkaisiin troolareihin Newfoundlandista.
Nyt amerikkalaisessa supermarketissa Atlantin turska on yhtä hienoa ja kallista kuin merilohi sikäli kun sitä on tarjolla.
Kun ihminen vanhenee ja alkaa hahmottaa pitkiä kehityskaaria, on suuri järkytys huomata, että yhteiskunnallisten muutosten todelliset vaikutukset näkyvät usein vasta vuosikymmenien kuluttua. En oikein uskalla kuvitella mitä historiankirjoitus sanoo meistä sodan jälkeisen talousihmeen luojista.
Brownin tuorein kirja Plan B 4.0: Mobilizing to Save Civilization (New York: W.W. Norton & Company, 2009), on imuroitavissa ilmaiseksi.
Tekijänoikeustiedot
Markku Saksa, Washington D.C. / Taloussanomat
Teksti on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen -lisensillä.
