Ohessa onnellisuutta, taloutta, kulutusta, globalisaatiota ja lokalisaatiota käsittelevästä Economics of Happiness -dokumenttielokuvasta. Alla Niin & Näin -lehden päätoimittaja Ville Lähteen eilen Helsingin Sanomissa julkaistu Vieraskynä -kirjoitus, joka käsitteli samoja teemoja luonnonvarojen rajallisuuden näkökulmasta.

Resurssien riittävyys on kaiken mielekkään politiikan ehto ja siksi myös merkittävin asiakysymys lähitulevaisuuden poliittisessa kamppailussa.

Luonnonvarojen niukkuus on ollut paljon esillä niin sanotussa degrowth-keskustelussa. Reaalisen talouskasvun mahdollisuus ja siunauksellisuus on asetettu kyseenalaiseksi, ja sille on etsitty vaihtoehtoja.

Tällaiset näkemykset ovat herättäneet – osin syystäkin – paljon kritiikkiä. Niiden ansiosta resurssien niukkuuteen on kuitenkin kiinnitetty entistä enemmän huomiota. Niukkuuden merkitystä yhteiskuntien tulevaisuudelle on hädin tuskin alettu vielä ymmärtää.

Energiavarojen ehtyminen on selvin ja polttavin esimerkki niukkuuden aiheuttamista haasteista. Valtaosin fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiatalouden volyymi on niin suuri, ettei sitä voida lähitulevaisuudessa korvata millään keinoilla. Fossiiliset polttoaineet ovat lisäksi useita vaihtoehtoja monikäyttöisempiä.

Vaikka auringolla ja tuulella voidaan teoriassa tuottaa valtava määrä energiaa, sen käyttöön ja siirtämiseen liittyy ongelmia. Energiatalouden infrastruktuurin muutos vaatisi myös suurta ja pitkäaikaista ponnistusta, johon fossiilisten polttoaineiden niukkuuden takia on tuskin riittävästi aikaa.

Nykyiseen energiatalouteen kohdistuu painetta kahtaalta: ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämistä, mutta toisaalta etenkin öljyn tuotantomäärien hiipuminen ja tuotannon kallistuminen vaikuttavat syvästi koko energiatalouteen.

Öljyn osuus kokonaistuotannosta on merkittävä. Öljy on tärkeää tietyillä aloilla, kuten liikenteessä ja maataloudessa. Avainasemassa olevan voimavaran hupeneminen heijastuu koko energiatalouteen. Viime vuoden kesäkuussa vakuutusyhtiö Lloyds ja Lontoon strategisten tutkimusten laitos ISS varoittivat raportissaan energiakriisin laajoista vaikutuksista.

Energiaresurssien väheneminen on yhteiskunnallisesti vielä ilmastonmuutostakin moniulotteisempi kysymys. Ongelman tekee mutkikkaaksi se, että vaikutukset tuntuvat kaikilla talouden ja politiikan alueilla. Toisaalta resurssien väheneminen on helpompaa käsittää ja ottaa todesta kuin ilmastonmuutos.

Luonnonvarojen niukkuus kärjistää jo nyt yhteiskunnallisia konflikteja. On selvää, että energiatalouden volyymin vähentäminen joutuu törmäyskurssille monien saavutettujen etujen kanssa ja vaikeuttaa entisestään lukuisten sosiaalisten ongelmien ratkaisua. Onkin helppo ymmärtää, että kasvuun kriittisesti suhtautuvat näkemykset leimataan usein mahdottomiksi.

Energiantuotannon vaihtoehdot ovat kuitenkin mahdottomia vain, jos niitä ajatellaan nykyisen tuotannon valossa. Tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on ainoa keino ostaa aikaa vaihtoehtojen rakentamiselle ja kehitykselle.

Niukkuus myös tuottaa kääntäen runsautta: fossiilisten polttoaineiden käytön radikaali vähentäminen tekee niistä jälleen suhteellisesti runsaita. Kun kokonaispäästöt vähenevät, niin käy myös ilmastopoliittisille ongelmille. Tämä luo tilaa fossiilisten polttoaineiden käytölle siellä, missä ne ovat teknisesti korvaamattomia tai missä yhteiskunnan infrastruktuurin muutos etenee hitaasti.

Resurssien niukkuuden tunnustaminen kytketään julkisessa keskustelussa usein tiettyihin poliittisiin suuntauksiin. Koko niukkuuden ongelma on helppo sivuuttaa, jos se on valmiiksi punainen, vihreä tai milloin minkin värinen. Olennainen asia jää tällöin piiloon: resurssien vähyys on haaste mille tahansa taloudelliselle ja poliittiselle suunnalle.

Mikään poliittinen suuntaus ei voi omia itselleen huolta resurssien riittävyydestä. Se on kaiken mielekkään politiikan ehto ja siksi myös merkittävin asiakysymys tulevassa poliittisessa kamppailussa. Sen sivuuttaminen kertoo perustavasta poliittisesta epärealismista.

Niukkuuteen sopeutuminen tuo kuitenkin nykymaailmassa väistämättä mukanaan vaikeuksia. Riippumatta siitä, mitä sosiaalista ja taloudellista ohjelmaa seurataan, tietynlainen köyhyys lisääntyy. Akuutin materiaalisen köyhyyden oloissa tämä on aina vaarallista.

Koska talouden rakenteet ovat kietoutuneet tiukasti toisiinsa, uudenlaisen globaalin taloudellisen järjestyksen luominen ei onnistu ilman konflikteja ja kärsimystä. Myös yksittäisten ympäristökysymysten hoitaminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Tämä on kuitenkin paljon parempi vaihtoehto kuin valmistautumaton törmäys niukkuuden rajoihin.

Resurssien niukkuus on joka tapauksessa kohdattava. Kaikki poliittiset ja taloudelliset toimijat joutuvat tarttumaan siihen – joko lyhytnäköisesti tai kaukonäköisesti. Onkin olennaista ymmärtää, että niukkuus ei sanele tulevaa politiikkaa yksiselitteisesti. Poliittinen kamppailu, näkemyserot ja konfliktit eivät katoa mihinkään, vaan niukkuus päinvastoin tekee politiikasta polttavampaa.

Resurssien niukkuus kertoo tulevaisuuden mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Seuraavina vuosikymmeninä energiatalouden kasvuun perustuva yhteiskuntamalli on mahdoton. Sen jatkaminen on käytännössä systemaattista turvattomuuden ja haavoittuvuuden tuottamista.

On kuitenkin monenlaisia tapoja sopeutua tuleviin muutoksiin. Osa niistä eivät ole kovin kauniita inhimillisesti tai muun ympäristön kannalta. Resurssien niukkuudesta onkin juuri siksi tehtävä yleisen poliittisen kamppailun ja määrittelyn kohde. Tarvitaan avointa poliittista kamppailua siitä, millaisia yhteiskuntia ja millainen maailma syntyy niukkuuteen sopeuduttaessa.

Teksti: Tuija Talvitie
Kuva (cc): Svadilfadi

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Opetus- ja kulttuuriministeriön Etusivu -verkkolehdessä.

Maailma on täynnä konflikteja, jotka pitkittyvät ja monimutkaistuvat. Rauha on helpommin sanottu kuin tehty. Sitä ei rakenneta innolla, julistuksilla tai hyvillä ideoilla. Niitäkin tarvitaan, mutta ensisijassa rauhanrakennus vaatii pitkäjänteistä sitoutumista, monenlaista asiantuntemusta ja kunnon resursointia.

Rauhanvälityksestä on tullut muoti-ilmiö – ainakin jos lasketaan siitä puhuvat poliitikot tai siitä tehdyt kehitysideat. Eikä ihme. Rauhanvälitys on kiinnostava yhteiskunnallinen ja eettinen tuote. Se on myös suomalainen vahvuus ja siitä on kansainvälisestikin tunnustettua osaamista.

On hyvä, että siitä puhutaan ja rauhanvälitysaloitteet saavat julkisuutta. Rauhanvälitys on kuitenkin liian merkittävä asia vain pintareposteluun. Kaikkien keskustelijoiden tulisi miettiä ja tehdä itselleen selväksi, mitä rauhanvälitys on, mitä siihen sisältyy, kuka sitä tekee ja miksi rauhanvälitykseen kannattaa panostaa.

Miksi rauhanvälitykseen kannattaa panostaa?

Suomelle rauhanvälitysosaaminen antaisi mahdollisuuden profiloitua aktiivisena, ratkaisukeskeisenä ja vastuullisena eurooppalaisena maana, osana pohjoismaista perintöä. Motivaation täytyy kuitenkin lähteä halusta sitoutua kansainväliseen konfliktinratkaisuun ei pelkän Suomi-kuvan kiillottamiseen.

Rauhanvälityksessä on nyt nostetta ja se kannattaa käyttää hyväksi. Mitä enemmän ja mitä useammalla suulla asiasta puhutaan, sitä todennäköisemmin rauhanrakennuksen vaikea konsepti avautuu mahdollisimman monelle. Yleinen tietoisuus on hyväksi itse asialle, mutta se avaa myös uusia yhteistyökumppanuuksia ja rahoituskanavia rauhanrakennusta tekeville organisaatioille.

Kolmas perustelu on taloudellinen. Tutkimusten mukaan rauhanvälitys on edullinen ja tehokas tapa ratkaista konflikteja. Esimerkiksi yhden sotapäivän hinta Irakissa viime vuonna maksoi Yhdysvalloille 720 miljoonaa dollaria. Vastavuoroisesti yksi rauhanvälityspäivä Indonesian Acehissa maksoi vain 4000 dollaria.

Rauhanvälityksen haasteet

Vaikka useat inhimilliset, historialliset ja taloudelliset syyt puoltavat Suomen satsaamista rauhanvälitykseen, on yritettävä ymmärtää ”mediaseksikkään” rauhavälityksen kokonaiskonsepti. Rauha ei tapahtu itsestään vaikka paikalla olisi nimekäs rauhanvälittäjä. Rauhanvälityksessä on aina myös riskejä.

Konfliktien ja rauhanprosessien dynamiikka on monimutkainen, monisyinen ja useasta muuttujasta koostuva vyyhti. Historian painolastit, intressiristiriidat, tulehtunut toiminta-ympäristö ja mahdolliset konfliktin aikana tehdyt ihmisoikeusrikkomukset tekevät rauhanvälityksestä erityisen haasteellisen.

Rauhansopimukset solmitaan usein pitkäaikaisen väkivaltaisen konfliktin jälkeen, jolloin selvitettäväksi jää usein rakenteelliseksi muodostunut epäluottamus, viha ja osapuolten toisiaan vastaan tekemät rikokset. Kestävän konfliktinratkaisun aikaansaaminen on vaikeaa senkin takia, että jo rauhansopimukseen tulisi kirjata niitä toimenpiteitä, joilla oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa rakennetaan. Myös konfliktin syyt pitää tunnistaa, korvata menetykset ja pitää koko ajan mielessä, ettei yhteiskunnan jälleenrakennus hyödytä vain harvoja etuoikeutettuja, vaan koko väestöä.

Monilla konfliktialueilla on useita innostuneita toimijoita, joskus lähes ruuhkaksi asti. On kuitenkin muistettava, että rauhanvälitys perustuu osapuolten keskinäiseen luottamukseen, jolloin konfliktin osapuolet valitsevat välittäjän, eikä toisin päin. Ulkopuolisten rauhanvälittäjien osallistuminen rauhaprosessiin ei ole pikaratkaisu. Pahimmillaan se vie omistajuuden konfliktin osapuolilta ja pahentaa tilannetta.

Tiedämme liiankin hyvin, että kaikki rauhanponnistelut eivät tuota tulosta. Jos eri alojen toimijoilla – rauhanvälittäjillä, fasilitaattoreilla, erityislähettiläillä – on epäselvä roolitus, tulee vaikeasta tilanteesta entistäkin vaikeampi. Kun tähän lisätään miljoonien dollareiden budjetit, ollaankin yhtäkkiä tilanteessa, jossa kaikki haluavat hyvää, mutta kenellään ei ole asiasta kokonaiskuvaa.
Rauhanvälitys vaatii erityisosaamista

Rauhaa ei voi tehdä muiden puolesta. Siinä missä osapuolet ovat vastuussa konfliktista ja sen seurauksista, heille pitää myös antaa vastuu ja tunnustus rauhan aikaansaamisesta. Rauhanvälitys vaatii myös erityisosaamista, jota vasta yritetään systematisoida ja ammattimaistaa. Osaamisen kehittämiseen tulisikin tässä vaiheessa investoida tarpeeksi voimavaroja, jotta rauhanvälityksessä voidaan hyödyntää parasta ja tilanteeseen sopivinta osaamista.

Rauhanvälityksen metodeja, käytäntöjä ja eri toimijoiden roolien selkeyttämistä tulee entisestään ammattimaistaa ja terävöittää. Koulutettuja rauhanvälittäjiä on rajallinen määrä ja heitä tarvitaan lisää. Mukaan pitää saada myös enemmän naisia ja eri uskontokuntien edustajia.

Rauhanvälityksen tukitoimet, jotka vastaavat käytännön järjestelyistä, logistiikasta ja erityisasiantuntijoista ovat edellytys tulokselliselle välitystoiminnalle. Tätä osa-aluetta ei saa unohtaa, kun resursseja jaetaan. Toisaalta on hyvä muistaa, että kehitysyhteistyörahoilla on tuettu paikallisten toimijoiden roolia rauhanprosesseissa. Rauha, demonkratia ja kehitys tukevat toisiaan ja ovat usein toisiaan vahvistavia rinnakkaishankkeita

Kansainvälinen rauhanvälitys on nykyään usein moniraiteinen ponnistus, jossa virallisten neuvottelujen rinnalle etsitään joustavampia toimintatapoja. Yksityisen diplomatian merkitys kansainvälisessä rauhanvälityksessä on kasvanut viime vuosina; ei-valtiolliset toimijat ja yksilöt toimivat matalammalla profiililla ja pääsevät tilanteisiin, joissa virallisen toimijan olisi hankalaa tai epäedullista toimia. Riippumattomien toimijoiden uskottavuus on usein paikallisten toimijoiden silmissä parempi. Heillä on yleensä hyvät paikalliset verkostot ja valmius aloittaa toiminta lyhyelläkin varoitusajalla.

Tälläiset riippumattomat, ei-valtiolliset järjestöt ovat tarvitsevat toimintansa rahoittamiseen sponsoreita ja yhteistyökumppaneita myös yksityissektorilta. Suomessa varainhankinta yksityisiltä lahjoittamilta on pitkään ollut lapsen kengissä, mutta vähitellen suomalainenkin antamisen kulttuuri on kehittymässä ja siinä on havaittavissa asennemuutos.

Rauhanvälitys ja rauhansopimuksen allekirjoittaminen ovat vasta alkua. Rauhanprosessi täytyy ymmärtää jatkumona, joka alkaa ennaltaehkäisystä, edeten konfliktin ratkaisusta yhteiskunnan jälleenrakentamiseen. Tähän rauhanrakennuksen perimmäinen tavoite on köyhyyden poistaminen ja oikeudenmukaisen sekä toimintakykyisen yhteiskunnan rakentaminen.

Tilastot puhuvat kuitenkin karua kieltä: valtaosa rauhansopimuksista kaatuu viiden vuoden sisällä niiden allekirjoittamisesta. Onnistunut rauhanprosessi ei suinkaan ole valmis viidessä vuodessa, vaan sen pitkäjänteinen toteuttaminen voi kestää sukupolvia. Rauha ei ole valmis konsepti vaan se vaatii perinteisten rauhanrakennuksen oheen räätälöityjä ja innovatiivisia ratkaisuja. Se on työtä, joka vaatii onnistuakseen sekä paikallisten päätöksentekijöiden, paikallisen yhteiskunnan ja kansainvälisen yhteisön lujan tahdon sitoutua pitkäjänteiseen yhteistyöhön.

Tuija Talvitie on Crisis Management Initiativen (CMI) toiminnanjohtaja ja vastuussa järjestön strategisesta kehityksestä ja operatiivisesta toiminnasta. Hänellä on parinkymmenen vuoden kokemus kansainvälisistä johtotehtävistä. Talvitie työskenteli British Councilin Suomen toimiston johtajana vuosina 1997-2009. Talvitie on ajatushautomo e2 sekä English Speaking Unionin hallituksen jäsen. Hän toimi myös CMI:n hallituksessa vuosina 2005-2009.

Loviisa Ulriika (1720–1782) oli Ruotsin kuningatar vuosina 1751–1771.
Hänen puolisonsa oli kuningas Aadolf Fredrik. Loviisa Ulriika oli Preussin
kuningas Fredrik Vilhelm I:n tytär ja Preussin kuningas Fredrik II Suuren sisar.

Teksti: Veli-Matti Hynninen
Kuva (pd): Wikipedia: Loviisa Ulrika

Kuningatar Loviisa Ulriikalla on veitikka silmäkulmassa. Kuningatar
iloitsee ja iskee silmää kauniilla mielihyvällä.

Hänen nimikkokaupunkinsa on laajentunut. Ruotsinpyhtää, Pernaja ja
Liljendal ovat tulleet osaksi kuningattaren kaupunkia. Lapinjärvi miettii
vielä, mutta Loviisan vaikutuspiiri kasvaa pääkaupunkiseutua myöten.

Uuden Loviisan synty 1.1.2010 avasi uuden ajan. Loviisa tunnetaan.
Puutalot, linnakkeet, laivat ja sillat tiedetään. Satamat ja voimalat,
tehtaat ja laitokset tuovat työtä. Meren henki ja rauhanrakkaus
kukoistavat. Matkailija ihmettelee ja poikkeaa mielellään Svartholman
merilinnakkeella tai kirkossa. Loviisan kirkko – tiekirkkojen äiti – on
matkailijan lempeä keidas.

Loviisan rauhanfoorumi on hymykuoppa Kesä-Suomen poskella. Siellä
kansat ja kulttuurit kohtaavat. Seminaarit, taidenäyttelyt, rauhanjazz,
konsertit, Hiroshima-lyhdyt ja rauhanletut muistetaan.

Loviisassa vaalitaan Sibeliusta ja arvostetaan musiikkia. Korkean
kulttuurin lisäksi Loviisaan tullaan veneiden, talojen ja tarinoiden
tähden.

Uutta Loviisaa valmisteltiin myös laulun voimalla. Laula Loviisa
2009-tapahtuma, Loviisa-aiheinen sanoitus- ja sävellyskilpailu, tuotti
runsaan sadon. Seurakunta lahjoitti palkitut Loviisa-laulut kiitokseksi
ja kannustukseksi Loviisan uudelle kaupungille. Tähän lauluvihkoon on
koottu kilpailun satoa.

Laulusta ammennamme voimaa toisillemme. Laulava ihminen tuottaa iloa ja
hyvää tuulta. Laulamalla ahkerasti vahvistamme kotiseutua ja
tulevaisuutta.

Loviisa-laulut on hyvä opetella ja panna ahkeraan käyttöön eri
tilanteissa. Laulakaa ihmiset kodeissa, kouluissa, työpaikoilla, juhlissa
ja kaikkialla.

Hyräilkää, rallatelkaa ja päästäkää ilo ilmoille.

Nyt on laulun aika.

Veli-Matti Hynninen
kirkkoherra

Buddhalainen noviisi Burman Rangoonissa sijaitsevassa Shwedagon Pagodassa. Burman laillinen johtaja Daw Aung San Suu Kyille myönnettiin viime maanantaina Mahatma Gandhi -palkinto hänen väkivallattomasta taisteluistaan maata hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan. Kuva: tv.

Pasifismilla on idealistinen ja radikaali maine, vaikkei se lähemmin tarkasteltuna ole kumpaakaan.

Sanakirjan mukaan pasifismi eli rauhanaate tarkoittaa ”pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.” Pasifistilla puolestaan tarkoitetaan rauhanaatteen kannattajaa.

Pasifismi -sanan alkuperä on latinan kielen sanoissa paci- (pax) eli rauha ja -ficus eli tekeminen. Näin ollen rauhantekijä lienee paras suomenkielinen vastine pasifistille.

Rauhan tekeminen, eli työ sotien ennaltaehkäisemiseksi ja väkivallan vähentämiseksi, ei ole sen radikaalimpaa tai idealistisempaa kuin lääketieteenkään työ tauteja vastaan. Tauteja on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta onneksi kenellekään ei tule mieleenkään kyseenalaistaa lääketieteellisen työn merkitystä tämän takia.

Työ rauhan puolesta ei ole idealismia, vaan yksi ihmiskunnan tärkeimmistä tehtävistä.

Loviisan rauhanfoorumi tarjoaa omalta osaltaan puitteet tälle työlle. Tämän vuoden seminaarissa pohdimme, mitä kasvattajat ja päättäjät voivat tehdä saadakseen väkivallan vähenemään kotona ja koulussa. Ja edelleen: miten onnistunut kasvatus tuo rauhaa, suvaitsevaisuutta ja viisautta tähän ristiriitojen repimään maailmaan. Rauhanfoorumissa on myös esillä perheväkivallasta kertova näyttely.

Jokainen yksittäinen väkivallanteko ja jokainen yksittäinen sota on estettävissä. Mitä enemmän teemme työtä rauhan eteen, sen paremmin onnistumme. Mitä enemmän pohdimme, tutkimme, testaamme, opetamme ja otamme käytäntöön rauhaa ylläpitäviä ja rauhaan johtavia toimintamalleja, sitä vähemmän maailmassa on väkivaltaa.

Timo Virtala, Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri