Rauha, UNESCO ja kasvatus

Kaisa
Kaisa Savolainen puhumassa Loviisan rauhanfoorumin seminaarissa 8.8.2009. Kuva: tv.

Seuraavassa Kaisa Savolaisen Loviisan Rauhanfoorumin seminaarissa lauantaina 8.8.2009 pitämä alustus. Savolainen valmistelee parhaillaan aiheeseen liittyvää väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta kaisa.savolainen @ kolumbus.fi.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät osanottajat,

Ensinnäkin haluaisin onnitella tämän tilaisuuden järjestäjiä, jotka ovat ylläpitäneet Loviisan Rauhanfoorumia jo lähes neljännesvuosisadan. Valitettavasti tehtävää tällä saralla riittää edelleenkin. Puheenvuoroni otsikko on hieman kunnianhimoinen lyhyeen puheenvuoroon. Siksi lähestyn tässä puheenvuorossani rauhaa, Unescoa ja kasvatusta seuraavalla tavalla:

a) ensiksi esitän joitakin ajatuksia sodista ja väkivallasta yhteiskunnallisina ja sosiaalisina käytänteinä;

b) seuraavaksi tuon esille rauhan edistämisen Unescon ns. normatiivisella toiminnalla, esimerkikkäinä Unescon suositus rauhaan tähtäävästä kasvatuksesta vuodelta 1974: siinä nimittäin yhdistyvät puheenvuoroni kaikki kolme aspektia, nimittäin rauha, Unesco ja kasvatus;

c) lopuksi esitän eräitä johtopäätöksiä.

1. Sodat ja väkivalta yhteiskunnallisina käytäntöinä

Voidaanko sodat ja väkivalta lopettaa? Kysymys saattaa olla jopa naiivi, mutta uskon että kaikki rauhan edistäjät ovat törmänneet pessimismiin, ja kuulleet väittämän että sotia on aina ollut ja tulee olemaan, eikä yksittäisten ihmisten ponnistuksilla ole merkitystä. Kuitenkaan sodat ja väkivalta eivät suikaan ole mitään vääjäämättömiä luonnonilmiöitä, vaan ihmisten toiminnasta riippuvaisia. Ne ovat olleet ja ovat myös tänä päivänä osa yhteiskunnallisia käytäntöjä, ja jopa instituutioita, jotka liittyvät ihmisten arvoihin ja normeihin. Siksi niitä ei voida muuttaa helposti, mutta kuitenkin ne ovat muuttuneet ja ovat myös muutettavissa ihmisten toiminnan avulla.

Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaksintaistelut, orjuus, ihmisuhrit, kannibalismi tai julkiset teloitukset, joita ei enää pidetä suurimmassa osassa maailmaa sopivina vaikka ne aikaisemmin olivat laajalle levinneitä ja yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä, teloitukset jopa kansan huveja. Yhteiskunnallisten käytäntöjen muuttuminen ja muuttamisen mahdollisuus antaa syytä optimismiin myös sotien lopettamiseksi, eli kuten tutkija Middleton (1991) esittää, että ”aseelliset yhteenotot loppuisivat ja niistä kerrottaisiin historian kirjoissa inhottuina primitiivisinä rituaaleina ja ´vihollinen` voitaisiin korvata epäystävällisellä universumilla joka vaatii yhteistyötä jonkin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi” (Middleton, 1991, p. 43 -45).

Rauha olikin yhteinen päämäärä silloin kun Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin toisen maailmasodan jälkeen. Silloin vallitsi pitkälle menevä yhteisymmärrys siitä, ettei sodan hirmuja enää koskaan toistettaisi. Myös ns. voittajat olivat kärsineet suuresti. Silloin vallitsi yhteinen tahto päästä sopimukseen ja luoda maailmajärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat nimenomaan sotien ehkäisemiseksi, ja rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Itse asiassa vasta YK:n peruskirja, 1945, ensimmäinen kerran historiassa teki sodista laittomia kieltämällä voimankäytön tai sillä uhkaamisen kansainvälisissä suhteissa muuten kuin itsepuolustukseen tai YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä. UNESCO, YK:n Kasvatus, tiede- ja kulttuurijärjestö perustettiin YK:n erityisjärjestöksi nimenomaan rakentamaan rauhaa ihmisten mieliin ja tästä tavoitteesta oltiin silloin ja siinä tilanteessa yksimielisiä. Myöhemmin onkin sitten väitelty siitä, millä tavalla tuota perustehtävää parhaiten toteutetaan.

Koulutuksen roolia yhteiskunnallisten ja kulttuuristen arvojen ylläpitäjänä ja mahdollisena muuttajana voidaan pitää keskeisenä. Tosin erimielisiä voidaan olla siitä, mitä arvoja, millaista kasvatusta ja millaista rauhaa edistetään. Nämä kysymykset tulevat osaksi yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa, jossa vedetään rajoja erilaisten suuntausten ja käsitysten välille, sen mikä on oikein, hyvää tai vaikkapa tehokasta. Esimerkiksi, rauha ja turvallisuus voidaan nähdä kapeasti tilanteena, jossa ei sodita eikä avointa väkivaltaa esiinny. Tällainen tilanne voidaan saavuttaa ylläpitämällä rakenteellista väkivaltaa, kovalla valvonnalla, mm. lisäämällä sotilaskoneistoa, poliiseja, turvahenkilöstöä, erilaisia kontrolleita joiden uskotaan ehkäisevän avoimen väkivallan esilletulon. Tällaisessa, ns. negatiivisen rauhantilassa tuskin kenenkään on miellyttävää elää. Lisäksi teknologisesti kehittyneiden yhteiskuntien haavoittuneisuuden myötä turvallisuutta tuskin pystyään näillä keinoin edes turvaamaan; terrorismia ei kyetä lopettamaan sotimalla eikä ihmisten valvontaa lisäämällä, vaikka sitäkin on yritetty ja yritetään. Rauha ja turvallisuus ovatkin nähtävä rauhantutkija Galtungin mukaan positiivisena rauhana, eli tilanteena, jossa ei esiinny rakenteellista väkivaltaa ja jossa pyritään yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Vaihtoehdoksi jää, että ihmiset, järjestöt ja valtiot sopivat yhdessä, millaista rauhaa edistetään ja miten siihen kasvatetaan.

2) Kansainvälinen sopiminen: UNESCO: n suositus 1974

Sodan ja rauhan kysymyksistä sopimiseen ei riitä kuitenkaan yhden perheen, koulun tai valtion sisällä asioista sopinen – mikä sekin on tärkeää, vaan siihen tarvitaan myös kansainvälisiä sopimuksia. Mutta miten on sitten mahdollista sopia asioista kansainvälisesti kun se on tehtävä kulttuuriltaan, historialtaan ja arvoiltaan erilaisten osapuolten välillä? Erilaisia näkemyksiä on kuitenkin sovitettava yhteen kaikilla tasoilla, yksilöiden, perheiden, kuntien ja valtioiden sisällä ja niitten välillä, mikäli asiat halutaan hoitaa sopimalla eikä voimakeinoin tai vahvemman vallalla.

UNESCO: n alkuajoista lähtien onkin käyty jatkuvaa keskustelua, jopa kiistaa siitä, miten UNESCO parhaiten edistäisi rauhaa; olisivatko esim. kasvatuksen alueella käytännön ohjelmat vai niin sanottu normatiivinen toiminta tehokkaampia? Jos UNESCO käyttää vähäiset resurssinsa esim. opetussuunnitelman ulkopuolisiin kokeellisiin toimintoihin, jotka voivat olla sinänsä kiinnostavia, tärkeitä ja innovatiivisia, laatii niistä raportit ja levittää niitä, niillä voi olla vaikutusta tai ne voivat jäädä marginaalisiksi asioiksi kasvatuksen peruslinjauksia jäsenvaltioissa tehtäessä. Normatiivinen toiminta puolestaan taas edellyttää hallitusten tekevän muutoksia asiassa josta sopimuksella, suosituksella tai muulla asiakirjalla sovitaan.

UNESCO teki jo historiansa toisessa yleiskokouksessa Mexicossa vuonna 1947, yksimielisesti päätöksen kansanvälisen sopimuksen laatimisesta, jonka avulla kasvatusohjelmien tavoitteeksi kasvatuksen kaikilla tasoilla asetettaisiin kansainvälinen rauha ja turvallisuus. Vuonna 1947 jäsenvaltioita oli vain 36, jolloin UNESCO oli suunnilleen samanmielisten länsimaiden kontrollissa. Tuolloin mm. USA:n edustaja kannatti täydestä sydämestään kansainvälistä sopimusta asiasta, toisin kuin vuonna 1974, jolloin rauhaan liittyvästä kasvatuksesta saatiin aikaan suositus, josta äänesteltiin. Tuolloin Unescossa oli jo 136 jäsenvaltiota eikä se voinut olla enää länsimaitten kontrolloima, koska siihen oli liittynyt valtaosa sosialistisia maita vuonna 1954, ja 1960- luvulla ja 1970 – luvun alussa vastaitsenäistyneet siirtomaat Afrikasta ja Aasiasta. Mukaan oli siis tullut useita totuuksia ja näkökulmia.

500px-UNESCO_Brasília_Office
UNESCO:n toimisto Brasilian pääkaupungissa, Brasíliassa. Kuva: Andréia Bohner (cc).

UNESCO: n suositus vuodelta 1974 käsittelee nimenomaan rauhaan ja ihmisoikeuksien opetukseen liittyvää kasvatusta, ja on siinä suhteessa ainutkertainen Unescon historiassa juridisesti. Vuonna 1995 hyväksyttiin tosin julistus ja toimintakehys kasvatuksesta rauhaan, ihmisoikeuksiin ja demokratiaan, joiden tarkoituksena oli saattaa 1974 suositus ajanmukaiseksi ja täydentää sitä. Kuitenkaan nämä asiakirjat eivät ole samalla tavalla juridisesti normatiivisia instrumentteja, ja vuoden 1974 suositus on edelleenkin voimassa sellaisenaan. Otan sen esimerkiksi prosesseista millä kansanvälinen suositus syntyy ja kylmän sodan ajankohta tekee syntyprosessi vielä erityisen kiinnostavan.

Unescon suositukset ovat sidoksissa aikaansa. Suosituksia ei tehdä tyhjästä, ne ammentavat välttämättä rauhaa, ihmisoikeuksia ja kasvatusta koskevista käsityksistä, tutkimuksesta, poliittisesta ja taloudellisesta todellisuudesta sekä historiallisista tekijöistä, toisin sanoen niistä käytettävissä olevista kulttuurisista resursseista mitkä ovat olemassa tai vallitsevat kyseisenä aikana. Ne siis ammentavat aineksia sosiaalisesta todellisuudesta. Tämän sosiaalisen todellisuuden eri maat tai maaryhmittymät käsittävät omalla tavallaan ja korostavat niitä asioita joita pitävät siinä tärkeinä rauhan edistämisessä ja ylläpitämisessä.

Suositusten tarkoitus on puolestaan vaikuttaa sosiaaliseen todellisuuteen ja muuttaa sitä niiden arvojen ja näkemysten mukaiseksi mistä suosituksessa sovitaan, toisin sanoen vaikuttaa kaikissa jäsenmaissa kasvatuksen todellisuuteen ja käytäntöihin. Vaikka suositus ei ole samalla tavalla juridisesti sitova kuin kansainvälinen sopimus, sillä on kuitenkin merkittäviä moraalinen velvoittavuus ja se aiheuttaa seurauksia jäsenmaille mm. raportointivelvollisuutena suosituksen toimeenpanosta.

Suositus on yhteen sovitettu käsitys, josta on kuitenkin voitu myös äänestää, kuten tapahtui vuoden 1974 suositusta lopullisesti hyväksyttäessä. Äänestyksistä huolimatta vuoden 1974 suositusta ei voida käsittää pelkästään voimapolitiikan tulokseksi, koska siihen sisältyy nimenomaan yhteen sovitettuja käsityksiä ja eri prosessien aikana kansainvälisessä yhteistyössä on myös sosiaalista oppimista. Valaisen näitä seuraavilla esimerkeillä:

Suosituksen laadinnassa eri maaryhmittymät toivat omia näkemyksiään siihen, mitä kuuluu rauhaan. Länsimaat korostivat ihmisoikeuksia. Suosituksen alkuperäinen nimi, siinä vaiheessa kun selviteltiin sen laadinnan mahdollisuutta, oli ”Suositus kasvatuksesta kansanväliseen ymmärtämykseen, yhteistyöhön ja rauhaan”. Suosituksen laatimisesta päättänyt yleiskokous lisäsi nimeen Alankomaiden, Belgian ja Saksa liitotasavallan aloitteesta ”ihmisoikeudet ja perusvapaudet”, jolloin suositukselle tuli varsin pitkä nimi” Suositus kasvatuksesta kansanväliseen ymmärtämykseen, yhteistyöhön ja rauhaan sekä ihmisoikeuksiin ja perusvapauksiin liittyvästä kasvatuksesta”. Suosituksen hyväksymisen jälkeen tulikin erääksi keskeiseksi kysymyksesi integroida kasvatuksessa ihmisoikeudet ja rauha. Ihmisoikeudet nähtiin rauhan edellytyksenä, ja toisaalta rauha edellytyksenä ihmisoikeuksien toteuttamiselle. Siitä huolimatta laadittiinkin kuitenkin myöhemmin erillisiä suunnitelmia yhtäältä ihmisoikeuksien opettamisesta ja toisaalta rauhaan kasvattamisesta, vaikka integraatiota kaikissa suunnitelmissa kuitenkin korostettiin.

Sosialistiset maat taas puolestaan korostivat rauhaan ja kansainväliseen yhteistyön aspekteja, ja erityisesti liennytystä (détente), joka ilmenee suosituksessa siinä, että rauhan perustaksi määriteltiin kaksi perustaa, yhtäältä ”ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen” ja toisaalta ”ystävälliset suhteet erilaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten järjestelmien omaavien kansojen ja maitten välillä”.

Kehitysmaille sekä liittoutumattomille maille, joita sosialistiset maat usein tukivat, oli tärkeää korostaa kansallista vapautumista (silloin oli vielä Eteläisessä Afrikassa vapautussotia; Latinalaisessa Amerikassa sotilasdiktatuureja), rotusyrjinnän lopettamista (Etelä – Afrikka harjoitti tuolloin apartheid- politiikkaa, joka oli tuomittu YK:ssa), myös kehityskysymykset olivat tärkeitä. kiina ja albania vastustivat tuolloin kaikkea mitä NL ajoi, mutta ne eivät voineet olla vastaan kansallista vapautumista, kolonialismin ja apartheidin poistamista eikä kehitysmaiden pyrkimyksiä.

Nämä erilaiset pyrkimykset näkyvät myös 1974 suosituksessa siinä miten siinä puhutaan rauhasta: alkuperäinen teksti, jonka hallitustenvälinen asiantuntijakokous oli yksimielisesti esittänyt, kuului ”opetuksen olisi tähdennettävä, että sotaan turvautumista eikä väkivallan ja pakkokeinojen käyttämistä voida hyväksyä”, mutta Guinean esityksestä, lukuisien kehitysmaiden ja sosialististen maiden kannattamana, niitä ei voida hyväksyä ”aluelaajennus-, hyökkäys- tai hallitsemistarkoituksessa” eikä pakkokeinojen tai väkivallan käyttämistä ”alistamistarkoituksissa”. Se mitä ei sanottu tekstissä, tarkoitti että näillä muotoiluilla implisiittisesti hyväksyttiin kansallisten vapautusliikkeitten väkivalta. Nämä, länsimaitten näkökulmasta kiistanalaiset muotoilut, hyväksyttiin suositukseen äänestyksen jälkeen. Arabimaitten kiinnostus taas rauhan suhteen kohdistui miehitettyjen arabialueitten tilanteeseen ja Palestiinan asemaan, ja siksi 1974 suosituksessa on tärkeää, että siellä puhutaan kansojen oikeuksista.

Asiantuntijatasolla myös kylmän sodan aikana yhteistyö saattoi sujua, ja voisi jopa puhua sosiaalisesta oppimisesta. Yleiskokouksen kasvatuskomitea, joka käsitteli Unescon ohjelmaa ”kasvatuksesta kansainväliseen ymmärtämykseen” keskusteli Itävallan esityksestä olisiko ihmisen synnynnäinen aggressiotaipumus esteenä aseriisunnalle, mutta hyväksyi Neuvostoliiton muutosesityksen tässä asiassa, jonka mukaan aggressiivisuus ei ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus (Unescon 14.Yleiskokous, 1966); tai suosituksen kohta, jossa sanotaan, että ”opiskelijoiden osallistuminen opintojensa ja oppilaitostensa organisointiin on kansalaiskasvatuksen osatekijä ja tärkeä elementti kansainvälisyyskasvatuksessa”, vaikka eräät maat, mm. Japani sitä epäilivätkin. Siinä kysymyksessä myös sihteeristö otti muistiossaan kantaa, toteamalla, että oppilaitten osallistumisesta on jo riittävästi nättiä ja se on perusteltua pitää mukana suosituksessa.

3184635376_c62a1ed8d7
Kuva: tv.

Myöhemmin, vuonna 1995 Unescon puitteissa hyväksytty Julistus ja toimintakehys rauhan, ihmisoikeus- ja demokratiakasvatuksen yhteisistä perusteista lisäsi rauhaan ja ihmisoikeuksiin demokratian. Näissä asiakirjoissa ei pääpaino ole enää valtioittenvälisessä rauhassa, vaan ihmisten yhteistoiminnassa ja yhteistyössä. Siinä puhutaan myös sisäisestä rauhasta, jota erityisesti Aasian maat korostivat, väkivallattomuudesta, konfliktien rauhaomaisesta ratkaisusta, kestävästä kehityksestä sekä taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta tavoitteena kokonaisvaltainen rauhankulttuuri.

Suositusten sisällöt ovat kaikkien luettavissa – opetushallitus on julkaissut mainitut asiakirjat myös suomeksi, siksi en tässä yhteydessä voi mennä niiden kasvatusta koskeviin yksityiskohtiin. Yhtä seikkaa haluaisin kuitenkin korostaa: rauhaan, ihmisoikeuksiin ja demokratiaan tähtäävä kasvatus ei tuota tuloksia, jos se toteutetaan lisäämällä opetukseen erilaisia irrallisia elementtejä. Se edellyttää kokonaisvaltaista lähestymistapaa, johon liittyy koko oppilaitoksen organisaatio, ilmapiiri ja henkilökunta – oppilaat mukaan lukien, ja johon lainsäädännön, opetussuunnitelmien ja oppimateriaalien tulee antaa mahdollisuudet.

4) Eräitä johtopäätöksiä

Rauhasta ja siihen kasvattamisesta voidaan sopia myös kansainvälisesti. Näin pystyttiin tekemään jopa kylmän sodan aikana, vaikka joskus tekstien muotoilu saattoikin johtaa pitkiin ja mutkallisiin koukeroihin. Rauha näyttää olevan sekä muuttuva että laajeneva käsite, josta sopimiseen ja jonka edistämiseen on eri osapuolien voitava tuoda omat näkemyksensä. Kun puhutaan maailmanrauhasta, siitä on myös sovittava maailmanlaajuisesti. Se ei onnistu vaan yhden tai erillisten alueellisten järjestöjen puitteissa. Siksi alueelliset järjestöt eivät voi korvata YK- järjestöjä, niiden heikkouksista huolimatta. Meillä eurooppalaisilla on helposti taipumus olla Eurooppa-keskeisiä. Kuitenkin tulisi muistaa, kuten eurokomissaari Olli Rehn toteaa eräässä artikkelissaan (Kanava 7/2007): vielä vuonna 1950 Euroopan väestö oli ¼ osa koko maailman väestöstä, mutta vuoteen 2025 mennessä, se putoaa 9 prosenttiin, jolloin Kiina tulee olemaan toiseksi suurin talousmahti maailmassa ja Intia neljänneksi suurin. Eurooppa-keskeisyys- en tarkoita sillä van suomalaisia, heijastuu myös keskustelusta Turkin EU – jäsenyydestä, sehän ei kuulu ”meihin”. Kuitenkin maailmanrauhan kannalta olisi parempi jos mahdollisimman paljon kuuluisi ”meihin”.

Puhumalla ja kuuntelemalla, myös kansainvälisellä tasolla, kuten pienimmissä yhteisöissäkin, tapahtuu myös sosiaalista oppimista; kaikki ei määräydy voimapolitiikan mukaan; yhteisesti sovituilla normeilla on vaikutusta ja moraalista voimaa; vaikka hallitukset ovat sopimassa nykyisen käytännön mukaan, vaikuttajia on kuitenkin paljon: asiantuntijat (hallitusten kautta, tieteelliset yhteisöt ja kansalaisjärjestöt sekä kansainväliset kansalaisjärjestöt (NGOs); sopiminen vie aikaa, se on kansainvälisissä järjestöissä hidasta, tuskallista ja työlästä, mutta varsin halpaa verrattuna sotilasmenoihin.

Aineistoja asiaan liittyen:

Puheenvuoroja maailmanlaajuiseen vastuuseen kasvamisesta. Opetusministeriön julkaisuja, 2008:13; sisältää mm. artikkelini International Aspects in Defining Global Education. Unescon web-site: http://portal.unesco.org/en/ev.php-URL_ID=29008&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

Recommendation concerning Education for International Understanding, Co-operation and Peace and Education relating to Human Rights and Fundamental Freedoms 19 November 1974 More

UNESCO. General Conference; 28th session; 1995: Updating of the 1974 Recommendation on International Education: endorsement of the Declaration and Approval of the Draft Integrated Framework of Action of the International Conference on Education, 1994: http://unesdoc.unesco.org/images/0010/001013/101331e.pdf

Leave a Reply

Your email address will not be published.