Kynttilpuhe

Rauhanaktivisti Alviina Alametsä, kynttiläpuhe Hiroshima-päivänä 6.8.2017:

Hyvät ystävät, kära vänner,

Tänään olemme kokoontuneet muistamaan atomipommien uhreja, kokemaan
myötätuntoa ja työskentelemään väkivallattoman maailman puolesta.
Vi har kommit hit för fred. Moni täällä taistelee rauhan vuoksi,
koska on joutunut, joko välillisesti tai henkilökohtaisesti, kokemaan
rauhan puutteen. Kokemaan väkivallan, konfliktin, menetyksen ja surun.
Auttamaan jotakin, joka on sen kokenut, lukenut uutisista heistä, joita
se koskettaa.

Niin myös minä. Väkivalta tuli ensimmäisiä kertoja lähelleni
7.11.2007. Olin koulussa Jokelan yläasteella, kun abiturientti Pekka
Eric-Auvinen avasi koulussa tulen ja ampui yhdeksän henkilöä. Sinä
päivänä menetin ystävän ja turvallisuudentunteeni. Kesti kauan
saada se takaisin.

En olisi silloin uskonut, että myöhemmin palaan paljon vaarallisempiin
paikkoihin kuin siihen luokkahuoneeseen, jossa olin Jokelan koulusurmien
tapahtuessa. Jokelan vuosien jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan
konfliktintutkimusta ja myöhemmin työskentelemään eri dialogi- ja
rauhanvälityshankkeissa. Nykyään työskentelen Pekka Haavistolle ja
toimin kaupunginvaltuutettuna Helsingissä.

Opinnot, työt ja projektit ovat vieneet odottamattomiin maailman
kolkkiin. Muutama vuosi sitten astelin luokkahuoneeseen Armenian ja
Azerbaijanin konfliktista kärsivän Nagorno-Karabakhin rajalla.
Luokkahuoneessa opetettiin lapsia jotka olivat tottuneet elämään
väliaikaisissa olosuhteissa. Konfliktin molemmat osapuolet uskoivat
tilanteen vielä vakiintuvan heidän edukseen. Valtioiden ja
valtaapitävien pelissä eniten kärsivät kansalaiset ja lapset. Näin
lasten silmissä sen tietyn trauman syvyyden ja pelokkaan välkkeen,
jonka tunnistin Jokelasta kymmenen vuoden takaa. Sittemmin olen nähnyt
ja tuntenut sen monissa muissakin paikoissa.

Menetyksiä kokeneet huomaavat usein myös saaneensa jotakin menetyksen
myötä. Minulle on rankkojen kokemusten jälkeen ehkä helpompi olla
konfliktista kärsivien kanssa, surra myötä. Myös vaarallisiin
tilanteisiin ja paikkoihin on saanut koulutusta ja valmistautunut.
Tällä kertaa niissä työskentely on oma valintani.

Joskus ulkopuolisia tarvitaan avaamaan sitä solmua, jonka historia,
kokemukset ja tunteet kutovat. Viha väkivallantekijää tai konfliktin
toista osapuolta, koko kansakuntaa kohtaan on usein voimakas. Joissakin
kansainvälisissä kokouksissa azerbaijanilaisia ja armenialaisia nuoria
ei voida sijoittaa samaan hotellihuoneeseen. Joskus taas he ovat
keskenään mitä parhaimpia ystäviä.

Sodassa viha näkyy ja kuuluu. Traumat satuttavat ja puristavat. Mutta
konfliktien osapuolet alkavat usein jossakin pisteessä nähdä, että
yhteiset haasteet ovat suurempia kuin osapuolten oma henkilökohtainen
tragedia. Silloin päästään jo eteenpäin. Voidaan työskennellä
sovinnon, kestävän rauhan ja demokratian puolesta. Luoda
yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa, jossa kaikilla on ääni.

Olen kokenut voimakasta vihaa ja epäoikeudenmukaisuuden kirpeää
tunnetta itsekin, etenkin vuonna 2007. Onnekseni pystyin luopumaan
siitä. Matkaa kuvailee tämä vanha zen-buddhalainen tarina:

Kaksi munkkia matkusti yhdessä kohti luostaria. Matkalla he kohtasivat
vahvasti virtaavan joen ja nuoren kauniin naisen, joka halusi myös sen
ylittää. Nainen pyysi munkeilta apua. Munkit empivät hetken, koska he
ovat vannoneet valan olla koskettamatta naisia.

Pian munkeista vanhempi nosti naisen syliinsä ja kantoi hänet yli
joen, laski hänet hellävaraisesti alas ja jatkoi matkaa. Nuorempi
munkki oli hämmentynyt vanhemman munkin rikkeestä valaan,ja kulki
hänen vierellään pitkään hiljaa.

Tuntien kuluttua hän ei enää voinut hillitä itseään ja tokaisi:
Miksi kannoit naisen, vaikka et olisi saanut koskea häneen?

Vanhempi munkki vastasi: Veli, laskin hänet maahan tunteja sitten.
Miksi sinä kannat häntä yhä?

Koulusurmakokemukseni jälkeen vaikeinta oli saada takaisin luottamus
ihmisiin ja siihen, että asioilla on taipumuksena kääntyä vielä
hyviksi. Optimismi on lahja, jonka monet meistä saavat syntyessä,
monet työskennellen ja elämän aaltojen kautta. Sen valo voi myös
himmetä, kunnes jonkinlaisen käännekohdan majakka ohjaa takaisin
saarelle.

Olen aina ihaillut suuria rauhanrakentajia. Rauhannobelisti, presidentti
Martti Ahtisaari on yksi heistä. Sain onnekkaasti kuulla Ahtisaaren
toivoa säteilevää mentorointia Crisis Management Initiative –
konfliktinratkaisujärjestön Afrikka-tiimissä. Ahtisaaren ja
järjestön visio on, että kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa.

Monen mielessä tuo ajatus kuulostaa idealistiselta. Kaikki valitsevat
itse, mitä pitävät realistisena tai hassuna. Ajattelen kuitenkin,
että kyynisyys on harvoin tie voittoon.

Monet loistavat, tunnetut ja palkitut rauhanrakentajat ovat vanhempia
miehiä. Harvemmin näemme ja ylistämme rauhanrakentajan roolissa
nuoria tai naisia. Se olisi kuitenkin tärkeää. Tänään maailmassa
on historian suurin nuorten sukupolvi. Maailmassa on 1,8 miljardia
nuorta, joista yhdeksän kymmenestä asuu kehitysmaissa. 60 prosenttia
kehitysmaiden nuorista on vailla opiskelupaikkaa tai vakituista työtä.
Yli 500 miljoonaa nuorta joutuu selviämään alle kahdella Yhdysvaltain
dollarilla päivässä. Yli 600 miljoonaa nuorta elää maissa, joissa
on aseellinen konflikti.

Nuoret nähdään usein joko konfliktin uhreina tai konfliktin
aiheuttajina, rikollisina. Sen sijaan nuorten tulee olla
rauhanrakentajia. Nuorilla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa omaan
elämäänsä ja ympäristöönsä muuten, kuin ääriliikkeiden tai
väkivallan kautta. Tämä ehkäisisi paitsi konflikteja, myös
pakolaisuutta ja syrjäytymistä.

Onneksi tämän eteen myös työskennellään – pitkäjänteisesti.
Suomalaiset nuorisojärjestöt alkoivat käsittää nuorten määrän,
roolin ja toimijuuden ristiriidat kymmenisen vuotta sitten. Alettiin
edistää “Nuoret, rauha ja turvallisuus” teemaa sekä paikallisesti
että kansainvälisillä foorumeilla. Nyt nuorten
vaikuttamismahdollisuuksia edistää joulukuussa 2015 YK:n
turvallisuusneuvoston hyväksymä Nuoret, rauha ja turvallisuus, 2250
päätöslauselma. Rauhanaktivisteilla ympäri maailman on tehtävää,
että päätöslauselma edistyy.

Päätöslauselman juuret ovat kansalaisjärjestöissä. YK:n ja
valtioiden tulee jatkossakin tehdä tiivistä yhteistyötä
kansalaisyhteiskunnan kanssa, sillä siellä ja kansalaisten
aktiivisessa osallistumisessa on oikeusvaltion pohja.

Nuoret tulee ottaa mukaan konfliktien ratkaisemiseen, ja tämän
vaikutuksia tulee tutkia ja seurata, jotta käytäntöjä voidaan
edelleen parantaa. Suomessa nuorten tulee olla mukana esimerkiksi Suomen
YK-strategioiden valmistelussa.

Jotta voimme ehkäistä maailman konflikteja, meidän kannattaa panostaa
kaikkien koulutukseen ja ammattitaitoon. Siihen, että ihmisillä on
ruokaa ja sananvapaus. Rauhantyöstä, koulutuksesta ja
kehitysyhteistyöstä leikkaamisen sijaan meidän tulisi edistää
niitä ja edesauttaa esimerkiksi mainittuja nuorten
vaikuttamismahdollisuuksia globaalisti. Esimerkiksi lakiin kirjatut
nuorisovaltuustot ovat hieno suomalainen erikoisuus, josta ei varmaan
olisi haittaa muuallakaan.

Monissa rauhanneuvotteluprosesseissa keskeisimpiä sudenkuoppia
vaikuttaisi olevan se, etteivät kaikki olleet mukana keskusteluissa tai
sovinnossa. Jonkun ääni jäi kuulematta. Kestävää rauhaa ei voida
saavuttaa ilman kaikkia sukupolvia tai sukupuolia.

Lopetan Louise Diamondin lainaukseen siitä, miten voisimme helpommin
olla toistemme kanssa ja selvittää sotia ja konflikteja, niin
arkielämässä kuin muuallakin. Uskon, että siinä auttaa myötätunto
ja avautuminen kuulemaan toista. Valmius rakastaa sekä niitä, jotka
ovat lähellä että niitä jotka ovat kaukana. Uteliaisuus maailmaa
kohtaan pelon ja vihan sijaan. Dialogi.
“In dialogue, the intention is not to advocate but to inquire; not to
argue but explore; not to convince, but to discover.”
Kiitos.

Leave a Reply

Your email address will not be published.