Kohden eettisesti kestävää kehitystä: puuttuvan lenkin ongelma

DSC_6352
Reijo E. Heinonen. Kuva: Jouni Viitala.

Emeritusprofessori Reijo E. Heinosen alustus Loviisan Rauhanfoorumin Eettisesti kestävä kehitys -seminaarissa 2.8.2014.

YK:n kestävän kehityksen määritelmään luetaan nykyisin kuuluvaksi kolme ulottuvuutta: ekologinen, ekonominen ja sosiaalinen. Niistä puuttuu kuitenkin edelleen vielä yksi tärkeä ulottuvuus ja käsite, eettinen kestävyys. Seuraavassa perustelen sitä, miksi tämä käsite tulisi ottaa mukaan kestävästä kehityksestä käytävään keskusteluun.

Tämän torjujat ovat viitanneet siihen, että edelliset kolme ulottuvuutta itsessään sisältävät eettisen, oikeudenmukaisen ja ihmisarvoa kunnioittavan, ääneen lausumattoman motiivin. Mutta onko näin? Eikö ekologisia, ekonomisia ja sosiaalisia päätöksiä voida tehdä myös eettiset näkökulmat sivuuttaen? Köyhyyttä voidaan poistaa esim. totalitäärisen valtion päätöksillä ideologisin perustein, taloudellisista- tai imagosyistä. Tämän johdosta köyhyyden poistamiseen tähtäävät sinänsä tärkeät toimenpiteet eivät yksinään kerro eettisesti motivoiduista ratkaisuista, kestävyydestä eivätkä ihmisarvon yleisestä kunnioittamisesta. Jos YK:n kolmen kestävää kehitystä määrittävän atribuutin rinnalle sensijaan nostettaisiin ettinen kestävyys, se olisi muistuttamassa siitä, etteivät em. kolme tavoitetta voi toteutua ilman tietoista eettistä arvopohjaa, joka tähtää ihmisten henkisen, fyysiseen yhdenvertaisuuteen ja maailmanlaajaan solidaarisuuteen.

Joku saattaa väittää, että tavoite on liian korkealla, sillä se vaatii ihmisen henkistä ja moraalista muuttumista. Skeptikoiden mielestä kyseessä on utopia, joka ei koskaan tule toteutumaan. Tähän voi todeta, että tällä asenteella sitä ei edes yritetä.

Eettisesti kestävän kehityksen tavoitteisiin kuuluu rauhan edellytysten ja rauhantilan turvaaminen. On siksi hyödyllistä palauttaa mieleen mitä Immanuel Kant esitti tunnetussa rauhanutopiassaan ”Zum ewigen Frieden ” (1795) eettisten tekijöiden merkityksestä sekä moraalisten ja poliittisten pyrkimysten keskinäisestä suhteesta. Kant näki, ettei valtioiden toiminta voi perustua yksin kansallisiin keskinäisiin sopimuksiin, vaan että ne tarvitsevat tuekseen kansainvälisen oikeuden, joka rankentuisi yleismaailmallisille, maailmankansalaisen mittapuille (weltbürgerliche Massstäbe).

Kantin teoria maailmanrauhasta oli aikoinaan valtiotieteellinen innovaatio, vaikka sen on joku saattanut lukea ironiana rauhan mahdottomuudesta. Teorian mukaan mikään maailmankolkka ei ole riippumaton toisestaan, siitä mitä toiselle tapahtuu. Jo maapallon rajoitetusta pinta-alasta johtuen ihmiset eivät voi kieltää yhteenkuuluvuuttaan. Kuinka paljon enemmän tämä pitää paikkansa meidän aikanamme. Se miten yhteenkuuluvuus henkisesti, taloudellisesti ja ekologisesti ymmärretään vaikuttaa oleellisesti maailmanhistorian kulkuun. Sodat eivät tule ratkaisemaan kestävän rauhan syntymistä ja säilymistä, sillä asein voidaan voittaa sota, mutta menettää yhteiskuntarauha. Kant näkee ihmisoikeuksien olevan avainasemassa, sillä ne vaikuttavat mm. inhimillisen turvallisuuden kokemiseen. Turvallisuus kiteytyy mielen harmoniaan, jossa ihminen on vapaa väkivallasta ja puutteesta ja niiden pelosta.

Vaikka Kant tunnustaakin materiaalisiin syihin perustuvien sotien historiallisen vaikuttavuuden, hän näkeee rauhanteon ja pysyvän tai kuten hän sanoo ”ikuisen rauhan” perustuvan immateriaalisiin seikkoihin, kaikille yhteisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Tämä on tärkeää muistaa keskusteltaessa kestävästä kehityksestä. Sekään ei voi perustua vain ekonomisiin markkinamekanismeihin, ekologisiin tutkimuksiin maailman tilasta eikä kuvauksiin sosiaalisesta epätasa-arvosta, siihen tarvitaan kokonaisvaltaista eettistä sitoutumista ja immateriaalisia kaikkia koskevaa globaalia etiikkaa. Kant kirjoitti:

”Oikea politiikka ei voi astua askeltakaan liittotumatta moraalin kanssa. Ja vaikka politiikka itsessään on vaikea taito, niin moraalin ja politiikan liittoon ei tarvita mitään taitoa; sillä heti kun ne ovat ristiriidassa toisten kanssa moraali lyö kahtia solmun, jota ne yhdessä (siis politiikka ja moraali) eivät kyenneet aukaisemaan.” (Kant 1795,243).

Mitä Kant tarkoittaa sillä, että moraali lyö kahtia solmun? Lyhyesti sanottuna ilmeiesti sitä, että epämoraaliset poliittiset ratkaisut synnyttävät enemmin tai myöhemmin yleistä paheksuntaa, historian tuomion. Gro Harlem Brundtlandin komitean (1987) käyttöön ottaman käsitteen ”kestävä kehitys” historiassa on hetkiä, jolloin kehityspolitiikan ja etiikan suhdetta on vaadittu pohdittavaksi maailmanyhteisön forumeilla. Miten haasteeseen on vastattu?

Kestävän kehityksen ”puuttuva rengas”

Kylmän sodan päättymisen jälkeen ja Itä-Euroopan sosialismin romahdettua elettiin eräänlaista arvotyhjiön aikaa, kun ideologisesti määräytyneet asenteet ja arvovalinnat olivat menettäneet merkityksensä. Moniaalla ajateltiin, että nyt voitaisiin YK:n johdolla etsiä uudet yhteiset, kehitystä ohjaavat arvot ja toimintamallit.

YK:n ympärisökokouksessa 1992 Rio de Janeirossa kansalaisjärjestöjen taholta toivottiin uutta alkua kehityspolitiikkaan. Diplomaattinen ja usein niukkasisältöinen jargon jatkui kuitenkin virallisella taholla, vaikka kokouksen sihteeristön laatimaa loppuasiakirjaa ”Agenda 21”on pidettävä merkittävänä. Toisenlaista todellisuutta edustanut Intian kansalaisjärjestöryhmä halusi yksinkertaistaa ja konkretisoida maailman kehitysongelmia jokaiselle ymmärrettävään muotoon. Se viittasi tunnettuun Mahatma Gandhin lauseeseen, joka tiivistää sen mistä perimmmältään on kyse: Meillä on maailmassa varaa jokaisen perustarpeita tyydyttämiseksi, mutta meillä ei ole varaa yhdenkään ahneuteen. Tämän mukaan kehitysongelmat eivät ole niinkään taloudellisia tai teknisiä vaan ennenkaikkea moraalisia. UK:n ympäristöjärjestön UNEP:n piiristä tälle näkemykselle löytyi tukea. Sen puheenjohtaja Noel J. Brown totesi samansuuntaisesti seuraavaa:

”Agenda 21 (Rion loppudokumnetti) osoittaa meille tehtäviä. Nyt maailmanyhteisön asia on sitoutua Rion konsensukseen, sillä se on välttämätöntä toteutuksen kannalta. Ja sitoutuminen on moraalinen tapahtuma, kenties se elementti joka puuttuu globaalista yhtälöstä.” (Ethics & Agenda 21. NY 1995,2)

Brown yrittää saada päättäjät ja kansalaiset näkemään Agenda 21 :n antamien tehtävien moraalinen ulottuvuus. Kyse ei ole vain dollareista ja viljakiloista tai markkinamekanismeista, joita kaikkia tietysti myös tarvitaan, vaan ennenmuuta siitä miten maailman rikkaudet ja luonnonvarat oikeudenmukaisesti jaetaan.

Brown jatkaa vielä: ”Se mikä nyt on välttämätöntä on paljon selvempi näkemys niistä eettisistä ja moraalisista ydinkysymyksistä, jotka nousevat esiin Agenda 21:sta”(s.2)

Kaksi vuotta myöhemmin 1994 Brown joutui kuitenkin pettyneenä toteamaan, ettei haaste ollut johtanut toivottuun tulokseen: ”Aloittamatta on edelleen keskustelu Agenda 21:stä vedettävistä moraalisista johtopäätöksistä.” Ankara kysymys kuuluu, onko tämä keskustelu kansainvälisellä edelleen aloittamatta. Eräät merkit viittaavat siihen. Ehdotetun eettisen sitoutumisen ja siitä käytävän keskustelun sijasta mielenkiinto suuntautui markkinoiden mahdollisuuksiin ja kumppanuussopimuksiin. Niiden ajateltiin parantavan parhaiten myös köyhien taloudellista ja sosiaalista asemaa. Osittain tässä onnistuttiinkin. Samalla kuitenkin epätasa-arvo rikkaiden ja köyhien välillä kasvoi. Nobelekonomisti Joseph Stiglitz kysyykin ajankohtaisessa tutkimuksessaan ”The Price of Inequality” mikä hinta tällä talousvetoisella ja markkinaehtoisella politiikalla pitkällä juoksulla tulee olemaan. Myös kansalaisjärjestöjen piirissä kritiikki ylikansallisten yhtiöiden ja yksittäisten multimiljonäärien valtaa vastaan kasvoi.

Kymmenen vuotta Rion kokouksen jälkeen 2002 YK:n Johannesburgin ympäristökokouksessa virallisen tahon ja epävirallisten kansalaisjärjestöjen välinen tulkintaero kehityksestä tuli selkeästi esiin. Kun virallinen iskusana ”Rio +10” korosti edistystä, joka kymmenessä vuodessa oli tapahtunut, kansalaisjärjestöjen tulkinta talousvetoisesta maailmanpolitiikasta puhui takaiskusta Rion ihanteille. Ne kirjoittivat omana iskusananaan julisteisiinsa ”Rio – 10”, jolla ne tarkoittivat kehityksen mennen taaksepäin kymmenen vuotta Rion kokouksesta.

Kun toissakesänä 2012 YK:n ympäristökokous pidettiin jälleen Riossa virallisen diplomatian ja kansalaisjärjestöjen tulkinnat kehityksestä poikkesi rajusti toisistaan. Nelson Mandelan aikoinaan kokoonkutsuma ”The Elders-ryhmä”, johon kuuluvat mm. Martti Ahtisaari, Kofi Annan, Gro Harlem Brundtland ja Mary Robinson arvioi Rio+20 pääasiakirjaa ankarasti. Irlannin entinen presidentti ja globaalin etiikan puolestapuhuja Mary Robinson totesi:

”Tämä (kokous) on ”kerran sukupolvessa tapahtuma” jolloin maailma tarvitsee näkemyksen, sitoutumisen ja ennenkaikkea johtajuuden (määrittelyä). Sääli että esitetty päätödokumentti on esityksessään epäonnistunut johtajuuden kohdalla.”(TS 16.7.1012)

Mistä esitetyt näkemyksen, sitoutumisen ja oikean johtajuuden puute johtuvat? Huomionarvoista on se, että puutteet ovat yksilön puutteita, sillä vain yksilöllä voi olla näkemys. Vain hän voi sitoutua ja vain yksilö voi olla johtaja ryhmässäkin toimiessaan.

Vastausta ja muutosmahdollisuutta on siksi etsittävä yksilön ja erityisesti johtavassa asemassa olevien käyttäytymisestä, ajattelusta ja eettisestä sitoutumisesta. Voidakseen kasvaa tähän suuntaan yksilö tarvitsee yhteisön, joka arvostaa näitä ominaisuuksia ja tukee yksilön pyrkimyksiä. Kansalaisjärjestöillä on tässä mahdollisuus toimia kasvattajina ja tukijoina. Ajattelen esim.rauhajärjestöjä, uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyötä. Amnestia ja Emmaus-liikettä, ENO-projektia. Yksilön luovassa muutosprosessissa on vaiheita, joita voisi kuvata tutkimalla ihmisen havaintoprosessin yleisiä lainalaisuuksia mutta erityisesti siinä ilmeneviä yksilökohtaisia ja ainutkertaisuutta piirteitä.

Lähestyn tätä aluetta runon kielellä ”Uusi metsä”

Kun sateisen kesäpäivän iltana
aurinko yllättää
haapojen värisevän lehtipilven,
älä sano itsellesi:
tuttu metsä,
tunnen sen väreissäänkin.

Sano mieluummin:
tämä on uusi metsä,
se mitä metsä kertoo salaisuudestaan
vain juuri nyt.
Se on hetken yllätys
sydämen ihmetys
uuden kesän esirippu.

Kiitollisuus ja jakamisen kyky

Olin järjestämässä Pohjois-Karjalassa luento-ja seminaaritilaisuutta globaalista etiikasa ja kansainvälisestä sitoutumisesta, kun maaherra hämmästyneenä kysyi, miksi järjestän tällaista Suomen köyhimpiin kuuluvalla alueella. Vastasin tuolloin siihen, että köyhempi ihminen ymmärtää avun tarpeen ja osaa saadusta iloita toisella tavoin kuin yltäklylläisyydessä elävä. Olin aiemmin ihmetellyt sitä, miten monilla näiden seutujen asukkailla oli kummilapsia Intiassa. Mikä saa ihmisen tunnistamaan avun tarpeen ja sitoutumaan avun antamiseen, tuskin sitä köyhyys sinänsä tekee.

Eräs tulkinta olisi se, että vaatimattomissa oloissa tai köyhyydessä elävä ihminen ei voi kompensoida sosiaalisia ja henkisiä tarpeitaan materian ja tavaroiden hankkimisella, kuten rikas voi. Pikemminkin päinvastoin köyhä kompensoi – mikäli voimat riittävät- materian puutteensa sosiaalisilla yhteisöllisillä kokemuksilla ja oman elämän henkisesti rikastuttavilla pienillä arvoelämyksillä parhaassa tapauksessa. Hänellä on havainto-ja kokemusmaailmassaan ikäänkuin tilaa, jota informaatiotulva ja virikkeiden sekava moninaisuus ei ole sekoittanut. Siihen tilaan piirtyvät hyvät ja huonot virikkeet voimakkaina. Mm. tähän uskonnolllisten ja filosofisten liikkeiden yksinäisyyden ja erakkouden arvostus perustuu, tyhjentymiseen ja vain herkästi havaittaviin asioihin ja ilmiöihin keskittymällä. Minkä suunnan yksilön arvomaailman rakentuminen saa riippuu paljolti hän tavastaan havainnoida elämää ympärillään ja itsessään. Voimme siksi kysyä, miten sellaiset havainnot syntyvät, jotka ovat merkittäviä eettisesti kestävän kehityksen kannalta.

Äärimmäisessä köyhyydessä elävien asema on sellainen, että heidän voimansa harvoin riittävät tulevaisuuden suunnitteluun ohi jokapäiväisten lähiongelmien. Tällä hetkellä maailmassa elää n. 1 miljardi ihmistä äärimmäisessä köyhyydessä. 925 miljoonaa kärsi 2010 kroonisesta nälästä. Itä-Aasian köyhien suhteellinen osuus väestöstä on tosin pienentynyt ennenkaikkea Kiinan ansiosta, jonka yhden lapsen perhepolitiikalla lienee ollut merkittävä osuus kehitykseen. YK:n vuosituhattavoite köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2015 saavutettiin jo kymmenen vuotta sitten Itä-Aasiassa. Koko maailman köyhien osalta sensijaan vuosituhattavoitteiteiden saavuttamisajankohtaa on jouduttu siirtämään. Saharan eteläpuolisen Afrikan väestö on erityisen vaikeassa asemassa, sillä vuonna 2008 siitä eli 47% absoluuttisessa köyhyydessä. Osuus on hieman pienentynyt vuodesata 1981 jolloin köyhiä oli 51%, mutta jos vauhti on näin hidasta sotien ja luonnonkatastrofien ja kuivuuden vaivaamassa Afrikassa kärsimyksien lientämiseksi pienet avustustoimenpiteet eivät auta. Nyt tarvitaan asennemuutosta, joka nousee uudenlaisesta tavasta havainnoida maailmaa ja sitä ohjaavia kehitysstrategioita ja niiden taustana toimivia tilastoja, luvuiksi muutettuja ihmisiä.

Keskeistä asennemuutoksessa on sen asian tunnustaminen, ettei mikään käsite, asetus tai laki yksin takaa, että sen avulla saavutetaan moraalisesti oikeita ratkaisuja. Samalla kun uusia käsitteitä luodaan ja kansainvälistä oikeutta tarkistetaan on tärkeä tiedostaa, että taloudellisiin ja ekologisiin ratkaisuihin sisältyy kannanotto toiseen ihmiseen, lähimmäiseen. Globaalisti ajatellen tehtävien muutosten vaikutus on erityisen suuri niihin, joilla on vähiten vaikutusvaltaa ja voimia vaikuttaa omien asioittensa hoitoon. Siksi ruohonjuuritasolta nouseville aloitteille ja innovaatioille tulisi rohkeasti antaa enemmän arvoa. Ne vaikuttavat useasti välittömimmin lähiympäristönsä arkeen kuten esim. eräät afrikkalaiset yhteistyötä edistävät naisverkostot.

Laajan muutoksen alkuna tuskin voi olla köyhimmät, vaan ne jotka näkevät köyhyyden vääristämät kasvot, siis havainnoivat elämää uudeella tavoin ja joilla on elämiseen riittävä toimentulo ja turvallisuus.

Yhteisöllistä ja yksilöllistä käyttäytymistämme ohjaavat viimekädessä suurelta osin arvot ja uskomusjärjestelmät. Jos haluamme muuttaa käyttäytymisemme meidän on muutettava uskomuksemme ja arvomme, kehitettävä uusi näkökyky, kuten aikamme suuri eetikko Hans Jonas ehdottaa. Tämä liittyy laajempaan muutosprosessiin, jonka Albert Einstein ilmaisi lauseella: ”Atomien irtipäästetty voima on muuttanut kaiken, yhtä lukuunottamatta nimittäin meidän ajatteluamme.” Senkin on muututtava jotta ihmiskunta voisi elää oikeudenmukaisessa, eettiseti kestävässä maailmassa.

Havaintostrategiat ja arvomaailma

Havainnoilla tarkoitamme tässä aistimussisältöjen tallentamista muistiin sekä niiden mieleenpalautusta. Edelleen se on uudelleenyhdistelyä mielikuvien ja vapaan fantasian avulla. Havainto voi olla myös kokemusta asioiden ja tapahtumien säännönmukaisesta yhteenkuuluvuudesta. Se on edellytys korkeammille henkisille tiedostusprosesseille.

Havaintoa voidaan toisaalta kuvata fysikaalisena, fysiologisena ja psykologisena prosessina. Toisaalta se on ilmiönä tulos tietoisesti koetuista elämyksistä.

Yksilön elämänhistoriaan sisältyvät kokemukset ja niihin joko tietoisesti tai tiedostamatta liittyvät arvot ohjaavat havainnontekoamme nk. sosiaalista näkemistämme. Mielenkiintomme ja arvomme ohjaavat aistihavaintojamme. Kapungin kadulla kulkiessamme havaitsemme sen mikä liittyy mielenkiinnon kohteisiimme ja karkeasti otaen ohitamme muun. Myös oman elämän tapahtumista nostamme esiin asiat ja ilmiöt, jotka arvomaailmamme kannalta ovat tärkeitä. Arvomaailman muuttuessa havaintommme ja niiden erilaiset intensiteetit muuttuvat, se mitä elämän virrassa pidämme oleellisena muuttuu. Ihmisyhteisön kannalta tärkeää on se kiinnittyykö huomiomme positiivisiin vai meille negatiivisiin asioihin ja kilmiöihin. Tämä vaikutta siihen osaammeko elämässämme olla kiitollisia. Voisimme väittää, että kiitollisuuden käsite on yhteiskunnassamme varsin vieras. Joidenkin mielestä se estä kehityksen, eteenpäin pyrkimisen.

Joidenkin on mahdotonta havaita mitään mistä olisi kiitollinen. Asiat ovat joko itsestäänselviä tai omalla vaivalla itse ansaittuja, joista ei tarvitse tuntea kiitollisuutta. Globaalissa perspektiivissä kiitollisuuden kokemisen kyvyllä on kauskantoinen merkitys. Se liittyy tärkeältä osin siihen pystymmekö muuttamaan ajatteluamme ja sen kautta rakentamaan eettisesti kestävää kehitystä. Kiitollisuuden kokemus saattaa syntyä, kun elämän itsestäänselvyydet kyseenalaistetaan, oli sitten kyse materiaalisesta hyvinvoinnista, sosiaalisista suhteista tai eksistentiaalisista perusarvoista, ne koetaan annettuina mahdollisuuksina, ilman omaa panosta. Jos me etuoikeutetuiksi syntyneet havahdumme huomaamaan kaiken sen hyvän, jonka olemme saaneet ilman lamauttavaa syyllisyyytä erityisasemastamme, tämä voi muuttaa käsityksemme siitä me itse tarvitsemme ja mitä toiset tarvitsevat, erityisesti ahdingossa elävät. Kiitollisuuden kokemus voi muuttaa sen mitä kutsumme avustustoiminnaksi – yhteiseksi jakamiseksi.

Puolalaisen ohjaajan Kieslowskin filmissä 2. käsky on kohtaus, jossa syövästä parantunut mies palaa lääkärin luo kiittämään. Hän ihmettelee sitä, miten kiitollisuus täyttää hänen mielensä niin näennäisesti pienestä asiasta kuin pöydän pinnan koskettamisesta sormillaan. Näennäisesti pienestä asiasta nousee kiitollisuus, jos kiitollisuuden kyky on herännyt. Asioiden pienuus tai suuruus ei ratkaise.

Kun kiitollisuuden kyky on herännyt jakaminen, antaminen, yhteistyö ja auttaminen eivät silloin ole uhrautumista tai luopumista vaan yhteyden kokemista kokonaisuuteen, lähimmäisiin, joille maailman teatterissa oli annettu toinen rooli kuin meille.

Eettisesti kestävä kehitys lähtee yksilöiden havaintostrategioiden muutoksista ja siitä seuravasta kyvystä tuntea kiitollisuutta. Tähän liittyy muistikuva jonkin vuoden takaa: Ajoimme Afrikan Pakolaisjärjestön (AREF) perustajan Segun Olysolan kansaa Nigerian Lagosin miljoonakaupungin saastunutta merenrantaa ja keskustelimme kiitollisuuden (gratitude) merkityksestä. Pakolaisleireiltä saadut kokemukset vahvistivat yhteistä näkemystämme. Olimme yhtä mieltä siitä, että kiitollisuuden kokeminen ei riipu yksilön asemasta. Periaatteessa sen voi kokea köyhä ja rikas, mutta se on välttämätön edellytys uuden eettisen vastuun syntymiselle.

Reijo E. Heinonen

Leave a Reply

Your email address will not be published.