Reijo E. Heinonen puhumassa Loviisan Rauhanforumin seminaarissa lauantaina 3.8.2013. Kuva: Jouni Viitala.

Emeritusprofessori Reijo E. Heinosen alustus Loviisan Rauhanfoorumin seminaarissa 2013

Jean-Jacques Rousseau esitti kasvatusfilosofisessa teoksessaan ”Emile” (1762) ajatuksen, joka on hyvä huomioida, kun seuraavassa pohdimme oikeudenmukaisen poliittisen ja yhteiskunnallisen johtajuuden kriteerejä: ”Se joka haluaa erottaa politiikan ja etiikan, ei ole ymmärtänyt kummastakaan mitään.” (A. Riklin 1998,130)

Poliittisissa, taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa johtotehtävissä vaikuttavia yksilöitä voidaan nykyään tarkkailla entistä enemmän mediassa ja julkisessa keskustelussa. Uhkauskirjeet ovat vain yksi niistä paineista, joiden alaisina he joutuvat elämään. Vaikuttaako kriittinen julkinen arvostelu heidän toimintaansa kehittävästi ja näkemyksiä syventävästi vai joutuvatko he virheiden ja arvostelun pelossa rajoittumaan pienimmän riskin ratkaisuihin, vaikka oikeudenmukaisuus vaatisi suurempia tekoja. Kysymme siksi: Mikä tekee vastuullisessa asemassa olevasta henkilöstä oikeudenmukaisen johtajan?

Voidakseen ymmärtää mitä vastuun kantamiseen kulloisessakin johtaja- tehtävässä kuuluu ko. henkilöllä tulisi olla ei vain asiantuntemusta vaan myös teoreettista kykyä ymmärtää kokoavia laajempia periaatteita. Voidaan siksi kysyä, missä määrin ministerien ja kansanedustajien laajalle avustajajoukolle voidaan ulkoistaa asiantuntijavastuuta, joka nousee suppeammasta kokonaisnäkemyksestä kuin mitä esim. ministerin asema edellyttää? Mitä tapahtuu jos ministeri/kansanedustaja turvaa avustajiensa ja virkamieskuntansa näkemyksiin eikä muista, että hänen tulisi edistää keskussteluyhteyttä kansalaisiin laajat kokonaisuudet huomioiden. Hän joutunee taistelemaan populististen so. pinnallisten käsitysten ja erityisryhmien kapean edunvalvonnan välimaastossa.

Taloudellisen johtajuuden kohdalla joudumme kysymään, miten konsulttiyhtiöiden suositukset vaikuttavat yhtiöiden johtokuntiin ja johtajien asemaan ja edelleen heidän palkitsemiseensa. Konsulttiyhtiöt eivät kanna yhteiskunnallista vastuuta vaan pyrkivät maksimoimaan toimeksiantajansa edut kulloisessakin suunnittelutilanteessa, sehän on niiden tehtäväksi annettu. Asiantuntemuksellaan ne terävöittävät taloudellisia ja poliittisia tosiasioita, jotka johtajan näkökulmasta ovat tärkeitä. Ne saattavat kuitenkin sivuutta kokonaisvastuun ja erityisesti yhteiskunnallisen vastuun kantamiseen liittyvät eettiset kysymykset.

Vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä puhuttiin moraalikadosta, jonka seurauksena oikeudenmukainen pankkisektorin johtajuus kävi lähes mahdottomaksi. Moraalisten näkökohtien sivuuttamiseen on vaikuttamassa se, että kuvitellaan nk. markkinamekanismien johtavan automaattisesti kaikille parhaaseen mahdolliseen taloudelliseen kehitykseen, jos erilaiset rajoitukset poistetaan. Adam Smithin ajatus ”näkymättömästä kädestä” ja itsekkyyden positiivisesta vaikutuksesta markkinoihin nostettiin keskusteluihin. Unohdettiin kuitenkin se, että Smithin tavoitteena oli kaikkien hyvinvointi ja johtajien vastuu myös henkisessä, moraalisessa katsannossa. Kyky kokea sympatiaaa toisia kohtaan ja omasta itsestä huolenpitäminen kuuluvat luomisjärjestykseen. Smith uskoi oman edun tavoittelun luomisjärjestyksen mukaisena, ihmisluontoon kuuluvana asiana, tasaantuvan ja harmonisoituvan muitten vastaavien intressien kanssa, jos niitä saadaan vapaasti kehittää.Tästä syystä hän katsoi oman edun tavoittelun edesauttavan yhteiskuntaa suurimpaan hyvinvointiin. (Peter Prechtl 1995, 834-835) Käsityksessään kristinuskon luomisjärjestyksen osuudesta ihmisen hyvinvointiin ja taloudelliseen menestykseen Smithin ja nykyajan kvartaalitalouden edustajien käsitykset eroavat toisistaan. Smithiin saatetaan viitatata liberaalin markkinatalouden esitaistelijana, mutta hänen uskonnollis-eettistä antropologiaansa ei yleensä oteta huomioon.

Uskonnoton kulttuuri- kulttuuriton uskonto

Yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin ratkaisuihin liittyy usein moraalisia kannanottoja joko epäsuorasti tai suorasti. Niitä käsitellessään johtajat joutuvat etsimään ilmaisuja, jotka kansanomaisesti välittäisivät ongelman ytimen ja sen vakavuusasteen. Monimutkaisia moraalikysymyksiä ratkaistaessa jotkut tarttuvat uskonnollisiin symboleihin ja meidän oloissamme usein raamatunlauseisiin selventääkseen sanottavaansa. Tästä seuraa kuitenkin ongelma milloin puhujalta, kirjailijalta tai taiteilijalta puuttuu uskonnollisen kielen lukutaito.

Tätä kuvaa Muhammed –pilakuvasta Tanskassa syntynyt poliittis-uskonnollinen konflikti. Se alkoi 2005 -2006 ja sitä on sanottu Tanskan ulkopolitiikan suurimmaksi kriisiksi sitten II maailmansodan. Jyllendska Posten-lehden julkaistua pommia turbaanissaan kantavan Muhammedin kuvan Tanskan muslimiyhteisön loukkaantuneet edustajat vetosivat pääministeri Rassmunsseniin asian korjaamiseksi. Tämä torjui yhteisön edustajat ja vetosi Tanskan lakiin, jonka hän tulkitsi sallivan tällaisen menettelyn. Lain jäykkä tulkinta, jota voisi nimittää eräänlaiseksi fundamentalismiksi ja muslimien perinnäinen fundamentalistinen tulkintatraditio törmäsivät toisiinsa kohtalokkain, ihmishenkiä vaatinein seurauksin.

Teoreettisessa katsannossa voimme sanoa, että konfliktissa törmäsivät toisiinsa erilaiset symbolitulkinnat. Valtaosa muslimeista Tanskassa tulkitsi kuvan olevan symboli, joka edusti heille pyhää, häväistyä todellisuutta. Pilakuvan julkaisemista kannattanut osapuoli taas katsoi, että kuva vain viittasi väkivaltaisuuteen, jota islamin nimissä tehdään.

Edellisessä tapauksessa symbolilla oli edustusluonne jälkimmäisessä viittausluonne. Edelliset näkivät pilakuvassa uskonnonvapauden ja uskonnon loukkauksen, jälkimmäiset puhuivat rajoittamattomasta ilmaisuvapaudesta.

Mitä useammin uskonnon lukutaito ja sen myötä uskonnollis-eettisen symbolimaailman tuntemus häviää sitä enemmän on odotettavissa uskonnon eristäytyminen omalakiseksi kulttuurille vieraaksi, omaa kieltään käyttäväksi ghettoksi. Tällöin kansalaisten uskonnollista näkökulmaa ei osata tulkita ja sitä ei osata jäsentää relevantilla tavalla päätöksentekoprosessin erääksi lähtökohdaksi. Uskonnoton kulttuuri synnyttää kulttuurittoman,funfamentalistisen uskonnon, joka luo jännitteitä yhteiskuntaan.

Vallan ja kansanvallan käyttäjät

Vallan kasvot ovat moninaiset. Joskus ne heti tunnistaa siksi mitä ne ovat, joskus vasta myöhemmin. Arvovaltaa ei syvimmässä mielessä voi käyttää, jollei ko. henkilöllä ole arvoja. Niiden merkityksen harvoin osaa heti ymmärtää. Pakkovallan tunnistaa heti.

Vuonna 1983 perustettu Vuorovaikutusneuvosto (InterAction Council) pyrkii käyttämään jäsentensä arvovaltaa maailmanlaajojen ongelmien ratkaisemiseksi. Sen 30 jäsentä ovat entisiä valtionpäämiehiä ja pääministereitä. Sääntöjensä mukaan neuvosto laatii suosituksia kolme lla eri vaikutusalueella: rauha ja turvallisuus, maailman talouden elvyttäminen ja universaalit eettiset periaatteet. Suomesta neuvostoon kuului Kalevi Sorsa ja nykyinen jäsen on Esko Aho.

Saksan entisen liittokansleri Helmut Schmidtin johdolla vuorovaikutusneuvosto laati Yleismaailmallisen julistuksen ihmisen velvollisuuksista (Universal Declaration of Human Responsibilities) vuonna 1997 osallistuen näin globaalista etiikasta käytävään keskusteluun. Sen tarkoituksena on kehittää ihmisen käsitystä omasta vastuustaan ja luoda ymmärtämystä siihen, ettei omien oikeuksien ja vapauksein vaatiminen ole oikein, jos samalla unohdetaan vastuu lähimmäisestä. Julistus pyrki luomaan tasapainoa oikeuksien ja velvollisuuksien välille ja täydentämään YK:n ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1948. Yleismaailmallinen julistus luovutettiin YK:lle samana vuonna 1997.Se ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla New Yorkissa. Näkyvimmin esitystä vastusti kansainvälinen amerikkalaisjohtoinen lehtimiesyhdistys,jossa vastuusta puhumisen pelättiin vaikuttavan rajoittavasti ilmaisuvapauteen. Sen mukaan tähän johtaisi julistuksen 14. artikla:

Viestimien vapautta informoida suurta yleisöä ja arvostella yhteiskunnan laitoksia ja hallitusten toimintaa, joka on oikeudenmukaisen yhteiskunnan oleellinen edellytys, tulee käyttää vastuullisesti ja hyvää makua noudattaen. Viestimien vapaus tuo mukanaan erityisen velvoitteen asioiden täsmälliseen ja todenmukaiseen selostamiseen. Sensaatiohakuista raportointia, joka halventaa ihmisyksilöä tai ihmisarvoa, tulisi välttää kaikissa tilanteissa.

Edellisen luettuaan jää kysymään oliko lehtimiesyhdistyksen reaktio hätävarjelun liioittelua.

Poliittinen ja taloudellinen valta

Harvinaisen avomielisessä lehtihaastattelussa entinen pääministeri Matti Vanhanen tilitti kesän alussa 2013 suhdettaan valtaan, jonka poliittinen asema hänelle tarjosi. Kansanomaisesti hän totesi: ”Valta nousi hattuun minullakin, itsehän sitä ei tietenkään huomaa”. (IS 14.6.2013)

Kansalaiset sensijaan huomaavat sen, erityisesti kun se liittyy taloudelliseen päätöksentekoon. Taloudellisen vallan käytöstä neuvoston julistus lausuu: ”Kaikkea omaisuutta ja vaurautta tulee käyttää vastuullisesti, oikeudenmukaisuutta noudattaen ja ihmissuvun hyväksi.” (art. 13) Miksi näin liian harvoin tapahtuu?

Eräs nykyisistä ongelmista on siinä, että yhtiöiden toimintaa käytetään epäsuorasti oman edun aikaansaamiseksi, tähän kannustavat eri palkitsemisjärjestelmät. Mitä suurempaa voittoa yhtiön tulos osoittaa sitä suuremmiksi johtajan tai johtoryhmän edut, optiot ja kannustimet nousevat siitäkin riippumatta mikä osuus heillä on ollut voiton syntyyn. Tämä tapahtuu siitä riippumatta mikä hinta voiton maksimoinnista on aiheutunut työntekijöille. Joskus vaikuttaa siltä, etteivät myöskään osakkeenomistajat ole tietoisia siitä, mitä negatiivisia vaikutuksia osakkeen joskus pienistäkin arvonnousuista on ollut irtisanotuille työntekijöille.

Varhaikapitalismin syntyessä 1500-luvun alussa Martti Luther moitti mm. augsburgilaista Fuggerien pankkiiriliikettä siitä, että se hävitti rajan yhteisomistuksen dominium ja yksityisomaisuuden proprietas väliltä. Läpi keskiajan yhteisomaisuuden käyttöä omien tarkoitusperien hyväksi pidettiin syntinä. Luonnonvaroja kuten metalleja pidetiin yhteisomistukseen kuuluvina. Niiden hoidosta saattoi kohtuudella hyötyä, mutta niitä ei voinut omistaa. Tähän liittyy IAC:n julisuksen 11. artikla: ”Kaikkea omaisuutta ja vaurautta tulee käyttää vastuullisesti, oikeudenmukaisuutta noudattaen ja ihmissuvun hyväksi. Taloudellista ja poliittista valtaa ei tule käyttää herruuden välineenä, vaan taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen edistämiseksi.”

Hämmästyttävintä tässä lienee se, että näin tulisi toimia ei vai yhteisen vaan vaan myöskin oman omaisuuden kohdalla. Sanat ”kaikkea omaisuutta” edellyttää vahvaa yhteisöllisyyteen sitoutumista ja kansallista ja kansainvälistä solidaarisuutta.

Kriittinen tarkastelu osoittaa, että nykyiset taloudelliset järjestelmät eivät ole johtamassa tähän, vaan kasvavaan epätasa-arvoon. Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz toteaa tutkimuksessaan ”The Price of Inequality” seuraavasti: ”Vuoden 2008 finanssikriisi avasi sulut uudelle tulkinnalle siitä, että taloudellinen järjestelmämme ei ollut ainoastaan tehoton ja epävakaa vaan myös perusteiltaan epäreilu.” (s.XIV)

Järjestelmä itsessään ja sen laillisuus sekä niinkutsutut markkinamekanismit eivät voi taata kehityksen oikeudenmukaisuutta. Päättäjien tulisi siksi tapauskohtaisesti olla valmiita miettimään milloin vallitseva oikeusjärjestlmä ei takaa kansalaisille yhdenvertaista oikeudenmukaisuutta. Miksi näin liian harvoin tapahtuu?

Jotkut johtajista toteavat avoimesti,että heille riittää, ettei lakia rikota. Toiset piiloutuvat kohtuuttomia palkkioita vastaanottaessaan toteamaan,etteivät he itse ole luoneet palkkiojärjesetelmiä vaan yhtiöden hallitukset tai konsulttiyhtiöt. Moraalinen vastuu on ulkoistettu, ikääkuin asianomaiset tahot eivät olisi asiasta keskustelleet johtajan kanssa. Kolmanneksi ei johtajalla eikä yhtiökokouksella ole selkeää mielikuvaa siitä, mitä jättibonukset tai osakkeen arvon nousu on vaikuttanut yksittäisen työntekijän elämään ja työttömäksi joutumiseen. Mielikuvitus ei kanna yhtiökokouksesta ratkaisijan yhteisöllisiin ja työntekijäkohtaisiin vaikutuksiin. Harvemmin mietitään mitä epäoikeudenmukaiseksi koettu palkitseminen vaikuttaa yhtiön työilmapiiriin ja se puolestaan työn tuottavuuteen ja henkilökunnan sitoutumiseen. Henkinen ilmapiiri ja yhteishenki ovat tunnetusti tärkeitä menestykseen johtavia tekijöitä, siksi niistä huolehtiminen kuuluu oikeudenmukaiselle johtajalle.

Tämä tarkoitta sitä, että johtajalla tulisi olla vastuu ei vain materiaalisesta menestyksest(having arvot) vaan myös sosiaalisesta positiivisesta vuorovaikutukseta yhteisössä (loving arvot) sekä työntekijöiden henkisestä hyvinvoinnista (being arvot). 1800-luvun lopun wrightiläisessä työväenliikkeessä oli näitä piirteitä, joista voisi tänä päivänäkin ottaa oppia.

Moraalin muutosvoima

IAC:n julistus vaatii kansainväliseltä yhteisöltä paljon: ”Taloudellista ja poliittista valtaa ei tule käyttää herruuden välineenä, vaan taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen edistämiseksi.” Usein on kuitenkin niin, että lait, jotka estäisivät taloudellisen vallan kohtuutonta yhteiskunnallista käyttöä, tulevat kehityksen perässä. Voisi sanoa, että ne tulevat kymmenen askelta oikeudenmukaisuuden perässä. Mutta on toinenkin syy, miksi lainlaatija on oikeudenmukaisuuden suhteen jäjessä. Eräs aikamme merkittävimmistä eetikoista Hans Jonas lausuu sen näin: ”Nyt vapisemme nihilismin avuttomuudessa, jossa suurin valta on yhdistynyt suurimpaan tyhjyyteen, suurin taito pienimpään tietoon siitä, mitä varten.” Tämä liittyy nähdäkseni siihen, että elämme nk. toteavassa kulttuurissa, jossa tietoisuutemme täyttää rekisteröity tieto siitä mitä jo on tapahtunut, siis kuukausi, vuosi tai vuosikymmen sitten. Ja vaikka ajallinen etäisyys ei olisikaan näin pitkä toteava tutkimus jättää vastaamatta kysymykseen, mihin suuntaan ja miksi jotain on tapahtumassa. Jos tähän kuitenkin pyritään vastamaan, vastausta etsitään taloudesta ja politiikan voimasuhteista. Se mihin yleensä ei kiinnitetä huomiota, on moraalin tila yhteiskunnassa, millaiseen tulevaisuutteen se viittaa. Moraalisten käytänteiden, vstuullisuuden ja eettisen tietoisuuden antamat vihjeet tulevasta kehityksestä jätetään huomiotta. Yhteiskunnan eettinen tila on käsitykseni mukaan kuitenkin vahva tulevaisuuden ennakoija, ajatellaanpa vain DDR:n kynttilävallankumoukseen johtanutta eettisesti suuntautunutta yhteiskuntakeskustelua kirkkojen suojissa.

Moraalisten käytänteiden ja yksilöiden vastuukykyisyyden tarkastelu auttavat tiedostamaan Jonaksen esittämän ristiriidan täydellisten menetelmien ja henkisen tyhjyyden välillä. Kyse on pitkälti välinearvojen (raha,asema) ja itseisarvojen (hyvyys totuus ja kauneus tai usko , toivo ja rakkaus) välisen epätasapainon korjaamisesta. Johtajan ohjauskyvylle ja johtamistaidolle on olennaista, että hän itse tiedostaa väline- ja itseisarvojen eron. Se näet pitkällä juoksulla tukee yksilöiden itsemymmärrystä ja mahdollistaa pitkän tähtäimen yhteisten tavoitteiden luomisen. Kun puhutaan arvojohtajuudesta siihen olennaisesti kuuluu kyky tiedostaa muita syvemmin eettiset ongelmat ja niiden erilaiset ratkaisuvaihtoehdot.

Runebergilaisessa kulttuuriprotestanttisessa ajattelussa suurten johtajien ominaisuuksiin luettiinkin korkea moraalitaju. Näin esim. ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” kertomuksessa Savon maaherra Wibeliuksen ja Suomen sodan 1808-1809 venäläisen miehitysjoukkojen komentajan kenraali Buxhoevdenin kohtaamisessa. Runon mukaan Buxhoevden lausui: ”Maaherra, taistelu on päättynyt tän maan jo asevoima meille soi: kuink´taistella sen miehet vielä nyt riveissä Ruotsin voi?”

Niille jotka näin tekivät tuli kostaa siten, että heidän sukunsa armotta ajetaan pois talostaan ja maaltaan. Wibelius ymmärsi,että tämä koko sukua, naisia ja lapsia kohtaan suunnattu rangaistus oli yli kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden myös Ruotsin lain mukaan, siksi hän vastasi kenraalille: ”Jos rikosta on maataan puolustaa, jot´ei voi kelpo sydän myönnyttää, miest aseellista silloin rankaiskaa, laps, vaimo säästäkää!” Ja Wibelius jatkaa sanoilla, jotka aiemmin liitettiin eräänä keskeisenä piirteenä suomalaisuuteen:

”Te voiton saitte. Teill´on valta nyt, siis minun tehkää, miten miellyttää! Mut laki ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää.” Lain henkeen kiinnitetty eettinen periaate heikkojen ja osattomien suojelusta oli se voima, jolla Wibelus puolusti suomalaisia. Kenraali, joka ymmärsi, että on olemassa korkeampia, yleismaailmallisia henkisiä periaatteita, joita kenenkään ei ole lupa rikkoa, muutti käytöstään Wibeliuksen sanat kuultuaan: ”Tuon kasvoist´uhka oli hävinnyt, ja katsanto jo muuttui lepeäks; hän lujast Ukon kättä puristi nyt ja kumarsi ja läks.”

Universaalit eettiset periaatteet ja normit joihin kenraali oli kasvatettu estivät häntä tekemästä vääryyttä naisille ja lapsille. Hänen johtajuuteensa sisältyi moraalinen johtajuus. Aitoon valistuneeseen johtajuuteen ei kasveta vain markkinamekanismeja opiskelemalla. Siihen tarvitaan kasvatusta globaaliin etiikkaa, elämän kunnioitukseen, vastavuoroisuuteen ja dekalogin toisen taulun hyveiden noudattamiseen. Ne löytyvät maailman suurista uskonnoista ja kulttuuriperinnöstä eri muodoissaan. Niissä huomioidaan materiaaliset, sosiaaliset ja henkiset arvot. Tätä rauhankasvastus tarvitsee.

”Mut kädet ristissä kuin rukoillen nyt vanhus vaipuu tuomaristuimeen¸hän voittajana ylimaallisen sai rauhan palkakseen. Ett´oli valo taivaan – ihanin, siit´oli heillä yksi ajatus; mut mistä kaunis hohde syntyi, siit´eri arvelus. Sen toinen sanoi – loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi:´Sisäistä se on, sen omatunto toi.´”