Eräänä päivänä kesällä 1941 puolalainen vanki onnistui pakenemaan Auschwitzin vankikorttelista numero 14. Rutiinirangaistus tällaisissa tapauksissa oli määrätä kyseisen korttelin kaikki vangit, useita satoja miehiä, joiden elämä riippui jo valmiiksi ohuen langan varassa, ja pakottaa heidät seisomaan asennossa, kunnes karkuri oli saatu kiinni. Jos karkuria ei löytynyt, valittiin asennossa seisovien joukosta sattumanvaraisesti kymmenen vankia, jotka suljettiin ”bunkeriin,” eli tyhjään maanalaiseen selliin, ja jätettiin sinne kuolemaan ilman ruokaa tai juomaa. Yleisesti nähtiin, että tämä oli pahinta, mitä Auschwitzissa voi tapahtua. Vartijat ja vangit pinnistelivät kuullakseen läheiseltä suolta kantautuvia satunnaisia sotilaiden ja koirien ääniä. Tunnit kuluivat. Gestapon komendantti Fritsch asteli vankien edessä edes takaisin kuin tuomion kelloheiluri. Mitättömän pieni päivittäinen keittoannos tuotiin esille, mutta Fitsch määräsi sen kaadettavaksi maahan nälkiintyneiden vankien silmien edessä. Lopulta, illan jo lähestyessä, etsinnät julistettiin epäonnistuneiksi. Kymmenen miestä, yksi toisensa jälkeen, vedettiin pois muodostelmasta maksamaan hengellään yhden ihmisen epätoivoisen pakenemisen. ”Kauan eläköön Puola!” huusi eräs heistä. Toinen, nuorten lasten isä, purskahti itkuun ja huusi: ”Vaimoparkani, lapseni! Hyvästit, hyvästit!”
Sitten tapahtui jotain ennennäkemätöntä: eräs vanki astui rauhallisesti esiin rivistä ja lähti kävelemään kohti komendanttia. Jostakin syystä kukaan ei ampunut häntä. Komendantti Fritsch otti vaistomaisesti pistoolinsa esiin, mutta tyytyi huutamaan: ”Kuka on tämä puolalainen sika?” Sana lähti kiirimään: se on hän – Isä Kolbe Niepokalanowista. Kahden vuoden ajan isä Maximilian Mary Kolbe oli ollut koko leirille elävä esimerkki inhimillisyyden ja arvokkuuden säilyttämisestä. Nyt hän käveli komendantti Fritschin luokse ja sanoi rauhallisesti, moitteettomalla saksan kielellä: ”Minulla on pyyntö.” Kun Fritsch toipui shokistaan, hän tivasi: ”No, mitä sinä tahdot?” johon Kolbe vastasi hiljaa: ”Minä haluaisin luvan kuolla yhden henkilön puolesta.” Natsien groteskissa ideologiassa pappi oli lähes yhtä alhaisessa asemassa kuin juutalaiset, ja Fritsch toteutti toiveen halveksuen, ymmärtäen totaalisesti väärin sen voiman. Aviomies ja isä, joka oli purskahtanut itkuun, kersantti Franciszek Gajowniczek, jäi eloon; Isä Kolbe tapettiin bensaruiskeella kahdeksan brutaalin päivän jälkeen. (Franciszek Gajowniczek kuoli hiljattain yhdeksänkymmenenkolmen vuoden iässä kotonaan Brzegissa. Hän oli Paavin kutsumana läsnä Vatikaanissa silloin kun Kolbe julistettiin pyhimykseksi.)
Lienee oikeutettua kutsua tätä tekoa Isä Kolben hengellisen elämän kohokohdaksi. Millaiset vaikutukset tällä viimeisellä, ennalta suunnittelemattomalla uhrautumisella oli? Mitä hyvää sillä saavutettiin? Tässä erään silminnäkijän, George Bielecki’n todistajanlausunto:
”Se oli suunnaton shokki koko leirille. Tulimme tietoiseksi jostakusta tuntemattomasta tämän hengellisen yön keskellä … nosti rakkauden standardin korkealle. Joku tuntematon, kuten kuka tahansa, … valitsi hirvittävän kuoleman toisen ihmisen puolesta, eikä ollut edes sukua hänelle. Siksi ei pidä paikkansa, parkaisimme, että ihmisyys on paiskattu alas ja poljettu mutaan… Tuhannet vangit tulivat tietoiseksi, että todellinen maailma jatkaa yhä olemassaoloaan, eikä meidän joutuminen kidutetuksi pysty sitä tuhoamaan. … On räikeää yksinkertaistamista väittää, että Isä Kolbe kuoli yhden ihmisen tai hänen perheensä puolesta. Hänen kuolemansa pelasti tuhansia.”
”Pelasti tuhansia” ei tässä yhteydessä ole metafora. Meille ei mielialan heilahdukset ole elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta Auschwitzin vangeille ne olivat juuri sitä. Kuten jokainen lääkäri tietää, kun ihminen on kriittisesti sairas, voi elämänhalu olla ratkaiseva tekijä elämän ja kuoleman välillä, ja kuolemanleireillä jokainen oli kriittisesti sairas. Vanki, joka menetti elämänhalunsa, romahti kirjaimellisesti ja kuoli kahden viikon sisällä. On täysin mahdollista että tuhannet, ei vain kersantti Gajowniczek, olisivat kuolleet tuossa ihmisen tekemässä helvetissä, sai halunsa jatkaa elämää, joissakin tapauksessa riittävän pitkäksi aikaa että he näkivät vapautuksen.
Vaikuttaa siis siltä, että väkivallattomuus toimi natseja vastaan – se ei tietenkään pelastanut Isä Kolben elämää (mikä ei ollut hänen tarkoituksensakaan), eikä pelastanut vain yhden ihmisen elämää (mikä oli), mutta vapautti kielletyn voimanlähteen – toivon – epäinhimillistämisen painajaisen keskelle. Painajaisen, johon natsit olivat yrittäneet sotkea miljoonien ihmisen mielet.
Kirjoitus on katkelma Michael N. Naglerin kirjasta The Search for a Nonviolent Future. Suomennos: Timo Virtala. Kuva (pd): Wikipedia.