Ohessa esitetty näyttely tulee esille Loviisan rauhanfoorumiin elokuussa 2010. Näyttelyn kotisivut löytyvät osoitteesta www.rauhankulttuuri.fi.

Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttely on vahva kannanotto inhimillisen turvallisuuden puolesta. Näyttelyssä pureudutaan väkivallan syihin ja seurauksiin yksittäisten ihmisten välisistä suhteista aina joukkotuhoaseisiin asti.

Näyttely antaa tiiviin tietopaketin väkivallasta, mutta esittelee sille myös vaihtoehdon: rauhankulttuurin. Rauhankulttuuri koostuu arvoista, asenteista, käyttäytymisestä ja elämäntavasta, jotka torjuvat väkivaltaa ja ehkäisevät konflikteja niiden alkusyihin puuttumalla.

Näyttely kuvailee ydinasetyypit, kertoo Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen pommien seuraukset ja kilpavarustelun ja ydinkokeiden karun historian. Kylmän sodan päättymisestä huolimatta ongelma ei ole poistunut, vaan maailmassa on yhä arviolta 27 000 ydinpommia, joiden ylläpitoon ja kehittämiseen käytetään vuosittain miljardeja dollareita.

Näyttely on voimakas kannanotto rauhan- ja kansainvälisyyskasvatuksen puolesta. Mitä vahvempaa yhteyttä tunnemme toisiimme ihmisyyden perusteella, sitä tehokkaammin pystymme selvittämään pienet ja suuret ristiriitamme väkivallan sijaan vuoropuhelun avulla.

Näyttely muistuttaa, että myös köyhyys on väkivaltaa. Äärimmäinen köyhyys tappaa joka päivä 24 000 ihmistä – yhtä paljon kuin jos viidensadan matkustajan lentokone syöksyisi maahan puolen tunnin välein vuorokauden ympäri.

Näistä järkyttävistä faktoista huolimatta Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttely taistelee ensisijaisesti apatiaa vastaan. Se rohkaisee toimintaan paremman maailman puolesta ja antaa nimensä mukaisesti toivoa tulevaisuuden suhteen.

On arvioitu, että nälkäkuolemat ja aliravitsemus on mahdollista poistaa ja jokaisen maailman ihmisen perustarpeet tyydyttää, jos tähän tarkoitukseen ohjattaisiin vuosittain 70 – 80 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Kyseinen summa on alle 10% maailman yhteenlasketuista sotilasmenoista.

Turvallisuutta hakiessaan ihmiskunta on vuosituhansien aikana kehittänyt mitä hirvittävämpiä aseita. Mutta kumpi on turvallisempaa: nykyisen kaltainen raskaasti aseistettu maailma, vai maailma, jossa jokaisen perustarpeet on tyydytetty?

Elämme keskellä mitä monimutkaisinta syiden ja seurausten verkostoa. Jokaisella sanomisillamme ja tekemisellämme on mitä monitahoisemmat seuraukset meitä ympäröivään todellisuuteen. Meillä mahdollisuus, oikeus ja velvollisuus kääntää väkivallan kulttuuri välittämisen kulttuuriksi.

Teksti: Sami Koivisto, toimittaja, draamaterapeutti, Helsinki. Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 2.1.2010. Kuva: tv.

Maailman uutisvuosi ja vuosikymmen saivat viimeisenä päivänään silauksen, joka riipaisee suomalaista sydänalaa ja jättää sielun ja mielen tyhjäksi, kylmäksi. Miksi taas, miksi meillä?

Monissa maissa pohditaan, miksi Suomessa, jossa tilastojen mukaan eletään lintukodossa ja ollaan onnellisia, ammutaan toistuvasti ja sattumanvaraisesti ihmisiä. Niinpä Espoon ammuskelukin ehti muun muassa BBC:n uutiskärkeen heti, vaikkei kuolonuhreista ollut vielä tuossa vaiheessa tietoa.

Imagonrakennustyöryhmille riittää tekemistä. Mikä saisi aikaan muutoksen sisältä päin?

Muutama viikko sitten OECD julkaisi tilaston, jossa vertaillaan järjestön 30 maan terveydenhuoltojärjestelmiä. Suomi menestyi usein erinomaisesti. Parjattu vanhushuoltommekin on kansainvälisen vertailun mukaan hyvällä mallilla.

Sen sijaan mielenterveysasioiden hoitamista vertailevassa tilastossa maamme sijoittui viimeiseksi. Se kertoo piittaamattomuudesta. Suomella ei pitäisi olla varaa jatkaa kulttuuria, jossa mielenterveyden ongelmiin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti.

Aseluparajoitusten tiukentamista on jatkettava, mutta yhtä tärkeää on jatkaa keskustelua erityisesti suomalaisten miesten – olivatpa he syntyperäisiä tai maahanmuuttajia – mielenterveydestä. Monikulttuuristuvassa maailmassa on vaarallista ajatella, että ongelmia olisi vain väestöryhmillä, joihin ei itse kuulu.

Pelkät yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja niihin syydetty raha eivät ongelmiamme ratkaise. Päihdekulttuurimme ja sisukkaan, mutta moniin läntisiin yhteiskuntiin verrattuna mykän ja militaristisen makuinen suomalaisen miehen malli on viimeinkin voitava aidosti kyseenalaistaa, jotta heräämme entistä paremmin huomaamaan ongelmat lähellämme.

Pojalle ja miehelle on löydettävä uusi, luonteva olemisen malli. Ongelmiin on lähdettävä hakemaan ratkaisua avaamalla suu puhumista, ei murheen nielemistä varten.

On rakennettava keskinäisen välittämisen yhteiskuntaa. Siellä miehenkin väsymys sallitaan ja miehen mallia ei enää etsitä yksiarvoisista, ulkoisista suoritteista. Muutoksesta tulee palkita niin, että pehmeydestä, avoimuudesta ja hyvästä tahdosta tulee aidosti suomalaista miehekkyyttä.

Suomalaiset sankarilaukaukset ammuttiin noin 70 vuotta sitten. Nyt eksyneitä yhden miehen sotia käydään kodeissa, kouluissa ja kauppakeskuksissa. Aseiden käytön opettamisen kaveriksi tarvitaan tahtoa opettaa ja halua oppia puhumaan vaikeista asioista: rakastamisesta, terveydestä tai rahasta.

Naiset ja toiset miehet, puhukaa ja rakastakaa meidät miehet pehmeiksi, joita oikeasti olemme. Älkää rohkaisko meitä näyttelemään virtuaalisankareita.

Haitin presidentinlinnan edusta 12.1.2010 maanjäristyksen jälkeen. Kuva (cc): UN Photo/Marco Dormino.

Teksti: Jari Sihvola

Läntisen pallonpuoliskon toisena – Yhdysvaltojen jälkeen – itsenäistynyt maa on ollut poliittisessa kaaoksessa vielä senkin jälkeen kun ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin vuonna 1990. Mustista orjista periytyvän maan väestön keskuudessa monet kokevat kolonialistisen politiikan jatkuvan edelleen, kun ulkovallat puuttuvat voimakkaasti sisäisten poliittisten ristiriitojen repimän maan tapahtumiin. Haitin sekavassa tilanteessa myös maan vakauttamisen nimissä paikalle tuodut kansainväliset YK -joukot koetaan usein sortajina.

Haiti on monella tapaa erikoislaatuinen ja mielenkiintoinen maa. Se on 1800-luvun alussa Afrikasta tuotujen orjien kapinan seurauksena syntynyt valtio, joka jakaa Kuuban itäpuolella sijaitsevan Hispaniolan saaren Dominikaanisen Tasavallan kanssa. Haitilaiset eivät puhu maansa sijainnista huolimatta espanjaa tai englantia, vaan ranskan ja länsiafrikkalaisten kielten sekoituksena syntynyttä omaa kieltään. Ranska on maan toinen yleisesti käytetty kieli. Saarensa länsipuolella sijaitseva kahdeksan ja puolen miljoonan asukkaan Haiti tunnetaan oman pallonpuoliskonsa vähiten kehittyneenä ja poliittisesti hyvin epävakaana maana, jonne eksyvän matkaajan sanotaan törmäävän kafkamaiseen asioiden hoitoon. Yhdysvallat miehitti maata vuosina 1911-1934, ja vuosina 1957-1986 vallassa olivat diktaattorit François Duvalier ja hänen poikansa Jean-Claude Duvalier. Nuorempi Duvalier pakeni maasta kansannousun seurauksena vuonna 1986, ja ensimmäiset presidentinvaalit pitkän diktatuurin ajan jälkeen pidettiin 1990.

Jean-Bertrand Aristide ja vuoden 1991 vallankaappaus

Haitin poliittista tilannetta on muiden vaikeuksien lisäksi vaivannut monista köyhistä maista tuttu ongelma: väestö on jakautunut pieneen taloudelliseen eliittiin sekä köyhään enemmistöön, ja näillä kahdella kansanosalla on keskenään suuresti eroavat näkemykset poliittisten kysymysten suhteen. Presidentinvaaleissa 1990 valtaan nousi suuren kansansuosion taakseen saanut entinen katolilainen pappi, Jean-Bertrand Aristide. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla vallassa kokonaista vuottakaan, ennen kuin väitetysti taloudellisen eliitin kannattamat sotilasjohtajat kaappasivat vallan syyskuussa 1991. Muutaman vuoden kestänyt sotilaiden valtakausi sai aikaan yli 40 000 ihmisen pakolaisaallon, ja muutamia tuhansia sai surmansa väkivaltaisuuksissa. George Bush vanhempi tuomitsi vuoden 1991 sotilasvallankaappauksen virallisella tasolla, mutta Yhdysvaltain tiedustelupalvelulla, CIA:lla, oli useiden lähteiden mukaan tiiviit siteet vallan kaapanneisiin sotilaisiin, kuten kaappausta johtaneeseen kenraali Raoul Cedrasiin. Emmanuel Constant -niminen sotilasjohtaja kertoi itse CBS:n 60 Minuuttia -ohjelmassa suhteestaan CIA:han. Sotilasvallan jäsenten on kerrottu saaneen rahaa CIA:n kautta vielä kaappauksen jälkeenkin. YK:n ja OAS:n (Amerikoiden valtioiden järjestö) yrittämät neuvottelut sotilashallinnon kanssa kariutuivat, kun hallinto ei osoittanut halua pitää kiinni tehdyistä sopimuksista.

Bill Clinton ja Jean-Bertrand Aristide tapaavat vuonna 1994. Kuva (cc): Wikipedia.

Aristiden paluu ja Rene Prevalin ensimmäinen presidentinkausi

Haitin tilanteen – etenkin pakolaisaallon – tiimoilta nousseiden paineiden sekä poliittisen painostuksen myötä Yhdysvalloissa valtaan päässyt Clintonin hallinto näki lopulta parhaana ratkaisuna tehdä vallanvaihdos Haitissa. Kongressin republikaanit puolestaan vastustivat ajatusta. Vuoden 1994 syyskuussa kenraalit luopuivat vallasta ilman vastarintaa, kun Yhdysvaltojen johtamat joukot olivat jo hyökkäämässä saarelle. YK:n turvallisuusneuvosto oli antanut luvan käyttää voimakeinoja sotilasvallan poistamiseksi Haitista. Aristide sai nyt jatkaa keskenjääneen valtakautensa loppuun asti, tosin hänen sanotaan joutuneen tekemään kompromisseja talouspolitiikan suhteen IMF:n ja Yhdysvaltojen edustajien kanssa.

Aristide luopui Yhdysvaltojen kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti vallasta 1996, vaikka hän olikin viettänyt suuren osan kaudestaan maanpaossa, kun perustuslaki ei sallinut enää jatkokautta. Uudeksi presidentiksi nousi vaaleissa suuren äänivoiton saanut René Préval, joka edusti Aristiden Famni Lavalas puoluetta. Seuraavana vuonna poliittinen järjestelmä ajautui kriisiin kunnallisvaaleihin liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Vuonna 2000 pidettiin opposition boikotoimat pari vuotta myöhästyneet parlamenttivaalit sekä presidentinvaalit, joissa virastaan perustuslain aiheuttamalla tauolla ollut Aristide palasi valtaan.

Oppositio

Aristidea ja hänen puoluettaan vastustavat oppositioryhmät ovat muodostaneet Convergence Démocratique -nimeä kantavan laajan ryhmittymän. Ryhmän sanotaan olevan hyvin hajanainen, yhteisenä tekijänään lähinnä halu syrjäyttää Artistide ja hänen poliittista näkemystään edustavat ryhmät pois vallan kahvasta. Osin taloudellisen eliitin mielipiteitä edustava oppositioliittouma on pyrkinyt suhteellisen alhaisesta kansansuosiostaan huolimatta antamaan itsestään kuvaa todellisena demokratian edustajana Haitissa, ja on yrittänyt löytää syitä kritisoida Aristiden hallintoa epädemokraattiseksi. Taloudellinen eliitti omistaa Haitin median ja välittää tietoa kansainvälisille uutistoimistoille saaden näin oman kuvansa tapahtumista ilmoille myös muiden valtioiden medioissa.

Varmasti osa Aristiden hallintoa vastaan kohdistetusta kritiikistä on ollut perusteltua. Hänen väitetään esimerkiksi jaelleen hallitusvirkoja tukijoilleen näiden pätevyydestä riippumatta. Vakavampia ovat syytteet huumekauppaan ja korruptioon sekaantumisesta, jotka Aristiden puolustajat usein kiistävät. Aristiden mainetta on tällaisten syytösten lisäksi haitannut tasapainottelu oman ja Yhdysvaltain talouspoliittisen agendan välillä, minkä on sanottu vieroittaneen joitakin hänen entisistä kannattajistaan. Hänen puolustajansa taas sanovat Aristiden hallinnon ansaitsevan kiitosta sosiaalipoliittisista ohjelmistaan, joilla on pyritty parantamaan valtaväestön oloja. Yksi Aristiden tunnetuimmista teoista oli Haitin armeijan lakkauttaminen. Selvää joka tapauksessa on, että Aristiden ja hänen puolueensa ylivoimainen voitto on reiluissa vaaleissa näyttänyt aina varmalta, koska hän on ollut maansa köyhän enemmistön kestosuosikki.

Vuoden 2000 vaalit

Vuoden 2000 vaalit sujuivat monien tarkkailijatahojen mukaan varsin hyvin. OAS ei kritisoinut vaalien tulosta sinänsä, mutta löysi metodologisia ongelmia ääntenlaskun tavassa. Oppositio tarttui tällaisiin vaalien tulosten kannalta varsin merkityksettömiin teknisiin epäselvyyksiin ääntenlaskun suhteen ja rupesi tältä pohjalta syyttämään vaalivoittajia vilpistä. Syntyneen poliittisen kaaoksen tiimoilta Yhdysvallat julisti Haitin lopulta kauppasaartoon vedoten OAS:an löytämiin ongelmiin. Aristiden vannoessa virkavalansa vuoden 2001 helmikuussa opposition Convergence Démocratique liittouma julisti oman presidenttiehdokkaansa olevan maan valtias, ja keskustelut osapuolten välillä lakkasivat. Samana vuonna Yhdysvallat vielä katkaisi avun Haitille sekä esti maata saamasta jo sovittuja lainoja Amerikan kehityspankilta. Haitin asukkaat joutuivat tietysti kohtaamaan maansa syvenevän taloudellisen ahdingon seuraukset arkielämässään olojen kurjistumisena. Yhä ahtaammalle joutunut Aristide teki myönnytyksiä oppositiolle, ottaen esimerkiksi entisiä diktaattori Duvalierin kannattajia mukaan hallitukseensa. Kauppasaarto ei kuitenkaan väistynyt, vaikka vuoden 2000 vaaleihin liittyvän kiistan keskipisteeksi nousseista epäselvästi paikkansa saaneista senaattoreistakin suostuttiin luopumaan.

Levottomuudet yltyvät

Levottomuudet alkoivat yltyä hiljalleen vuonna 2001. Eräs merkittävä tapahtuma tähän liittyen oli vuonna 2001 tapahtunut viisi ihmisuhria vaatinut hyökkäys Dominikaanisen Tasavallan rajan tuntumassa sijaitsevalle poliisiasemalle. Hyökkääjien sanottiin olleen Haitin lakkautetun armeijan entisiä jäseniä. Tapauksen johdosta pidätettyjen joukossa oli myös opposition jäseniä, ja oppositio väitti hallituksen lavastaneen hyökkäyksen vierittääkseen syyn opposition niskoille. Saman vuoden joulukuussa myös presidentin palatsiin hyökättiin, ja poliittinen väkivalta alkoi muutenkin lisääntyä. Samalla myös Aristidea ja hänen puoluettaan kannattavat ryhmät sekaantuivat yhä useammin väkivaltaisuuksiin. Vuodesta 2001 kasvaneiden väkivaltaisuuksien ratkaisevimpina alulle panijoina on usein mainittu olleen vuosien 1991-1994 sotilasvallan aikaan hallinnon palveluksessa olleita rähinöitsijöitä. Hyökkäyksiä tehtiin poliisiasemien lisäksi esimerkiksi voimalaitoksia, terveysasemia ja hallituksen ajoneuvoja kohtaan. Lisäksi hallituksen virkamiehiä murhattiin.

Poliittisten ryhmien sidokset

Aristiden kannattajien ja useampien kommentaattoreiden mukaan väkivaltaisuutta lietsovilla ryhmillä on tiiviit yhteydet opposition Convergence Démocratique -liittoumaan sekä talouseliitin “184:n Ryhmäksi” (Le Groupe des 184) kutsuttuun ryhmittymä. Yhdysvaltain Republikaanipuolueen, jolle Aristide ei ole mieleinen hallitsija, on usein mainittu rahoittaneen Convergence Démocratique -liittoumaa National Endowment for Democracy (NED) -nimisen järjestön kautta. Yhdysvaltojen edustajat sanovat tukevansa demokratiaa Haitissa. Kriitikoiden mukaan Yhdysvallat on tuominnut herkästi hallitusta puoltavien ryhmien osallistumisen väkivaltaisuuksiin ja moittinut usein hallitusta ihmisoikeusasioiden johdosta, mutta ollut hiljaa oppositioryhmien paljon useammin tapahtuneista hyökkäyksistä. Oppositio on väittänyt, että Aristide aseistaisi itseään tukevia ryhmittymiä, jotka osallistuvat rähinöintiin. Aristiden hallinto on ainakin lausuntojen tasolla tuominnut itsensä tukijoiksi ilmoittautuneiden ryhmien väkivaltaiset toimet.

Matalan intensiteetin väkivaltaisuudet, jotka useina vuosina vaativat kymmeniä kuolonuhreja, jatkuivat 2000-luvun alkuvuosina kulminoituen lopulta vuoden 2004 vallankaappaukseen. Vuoden 2004 helmikuussa hallitusta vastustavat aseelliset joukot alkoivat vallata pienempiä kaupunkeja ja taistella poliisivoimien kanssa. Kuuluisin aseellisista joukkioista tunnetaan nimellä “kannibaaliarmeija”. Tällaisten ryhmien johtoon kuuluu usein henkilöitä, jotka olivat mukana vuosien 1991-1994 sotilashallinnossa tai toimivat jo Duvalierin alaisuudessa. Ryhmien aseet ovat usein peräisin Aristiden 1990-luvulla lakkauttamalta Haitin armeijalta. Suurimpien oppositioryhmittymien suhde väkivaltaisiin hallitusta vastustaviin jengeihin on kiistanalainen: virallisesti yhteydet kielletään, mutta monet kommentaattorit pitävät yhteyksien olemassaoloa selvinä. Mikäli yhteyksiä löytyy, olisivat oppositioryhmät toimineet käytännössä linkkinä Yhdysvaltojen suoman rahoituksen ja militanttien kapinallisryhmien välillä.

Vuoden 2004 helmikuun vallanvaihdos

20. päivä helmikuuta vuonna 2004, vain reilu viikko ennen vallankaappausta, Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powell esitti poliittiseen kriisiin ratkaisua, jossa Aristiden valtaa vähennettäisiin selvästi, mutta hän saisi jatkaa kautensa loppuun. Aristide suostui tähän, mutta oppositio ei. Powell vakuutteli tällöin myös, että Yhdysvallat ei halua poistaa Aristidea vallasta. 25. päivä Ranskan ulkoministeri Dominique de Villepin puolestaan ehdotti ratkaisuksi kansainvälisten joukkojen interventiota sekä Aristiden eroamista. Samana päivänä presidentti George W. Bush torjui Aristiden hänelle esittämät pyynnöt turvallisuuden takaamisesta maassa, mutta sanoi kannustavansa kansainvälistä yhteisöä tuomaan turvallisuutta alueelle. Bush sanoi myös kieltäytyvänsä vastaanottamasta pakolaisia Haitista. Yhdysvaltojen kongressin mustat jäsenet ilmaisivat syvän pettymyksensä Bushin haluttomuudesta puuttua tapahtumiin. Demokraattipuolueen naisedustaja Maxine Waters väitti tuolloin, että Yhdysvallat pelaa muutamien muiden suurten maiden kanssa peliä, jossa on tarkoitus saada Aristide pois vallasta. Waters sanoi, että opposition torjuttua odotetusti rauhanehdotuksen, hänen maansa johto odottelee, että Aristide joutuu lopulta väistymään väkivaltaisuuksien kasvaessa.

Kun Aristide lopulta poistui maasta 28. helmikuuta, Yhdysvallat ja Afrikkaan lennätetty Aristide tarjosivat erilaista versiota tapahtumien kulusta. Kyseiseen päivään mennessä Haitiin oli jo astunut Yhdysvaltojen joukkoja. Ulkoministeri Powellin mukaan Aristide poistui hänet Antiguan kautta Keski-Afrikkaan lennättäneeseen lentokoneeseen Yhdysvaltojen edustajien kanssa vapaaehtoisesti. Aristide puolestaan itse heti puhelimen Afrikassa käteensä saatuaan soitti Yhdysvaltojen kongressinjäsen Maxine Watersille ja sanoi tulleensa väkisin pakotetuksi lähtemään. Aristiden näkemys sai tukea mustien kongressiedustajien lisäksi muualtakin. Esimerkiksi erittäin tunnettu siirtymätalouksien ja kehitysmaiden parissa toimiva taloustieteilijä Jeffrey Sachs kohotti äänensä medioissa ja julisti Aristiden tulleen syrjäytetyksi Yhdysvaltojen toimesta. Sachs myös syytti republikaanihallintoa haitilaisten kärsimyksistä viitaten kehitysavun ja lainojen estämiseen paria vuotta aiemmin. Samoin tunnettu yhdysvaltalainen poliittinen aktivisti Jesse Jackson otti kantaa Aristiden puolesta. Karibian maiden järjestö CARICOM vaati kansainvälisillä areenoilla tutkimuksia Haitin vallanvaihdoksesta. Myös Etelä-Afrikan hallinto yritti nostaa asiaa esille. Diplomaattiset keinot asian esillä pitämiseksi eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. YK:ssa esteenä oli tietysti jo Yhdysvaltojen ja Ranskan veto-oikeus turvallisuusneuvostossa, eikä Karibian maiden painoarvo ollut riittävä myöskään asian ajamiseksi OAS:ssa. Osa lähialueen maista kieltäytyi tunnustamasta Haitin uutta hallintoa, ja myös maan jäsenyys CARICOMissa päätettiin jäädyttää. Vielä vuoden 2006 helmikuussa ihmisoikeusjärjestöt yritti nostaa vallankaappauksen esille OAS:n ihmisoikeuksia valvovassa elimessä.

Muut ulkovallat

Yhdysvaltojen lisäksi muutkin ulkoiset vallat ovat osallisia Haitin tapahtumiin. Monet Kanadalaiset poliittiset aktivistit ja ryhmittymät ovat pyrkineet tekemään selkoa maansa osallisuudesta Haitin tapahtumiin ja ovat kirjoittaneet Kanadan median vajavaisesta raportoinnista Haitin tapahtumien suhteen. Usein viitataan vuonna 2003 Ottawassa pidettyyn Haitia käsitelleeseen konferenssiin, johon osallistui Kandan, Yhdysvaltojen, Ranskan, El Salvadorin edustajat sekä OAS:n virkamiehiä. Erään usein siteeratun lehtijutun mukaan (L’Actualite -lehdessä, maaliskuu 2003) kokouksen taustahahmoihin kuulunut Kanadalainen kansanedustaja olisi paljastanut, että paikalla keskusteltiin Yhdysvaltojen edustajien ja useiden ranskankielisten maiden kesken tulevasta interventiosta ja mahdollisesta YK:n alaisesta hallinnosta Aristiden poistamisen jälkeen. Lehtijuttu herätti huomiota, ja Kanadan hallitus kiisti tietojen paikkansapitävyyden. Artikkelin kirjoittaja on kuitenkin puolustanut tekstiään, ja varmaa joka tapauksessa on, että kokouksessa oli tarkoitus keskustella Haitin tulevaisuudesta, mutta paikalle kutsuttujen joukossa ei ollut itse maan edustajia. Kanadan on väitetty virallisten dokumenttien perusteella rahoittavan Yhdysvaltojen tapaan Lavalas -puolueelle vihamielisiä haitilaisia järjestöjä. Esimerkiksi rahoitusta saaneen haitilaisen NHCR (National Coalition for Haitian Rights) -nimisen järjestön on väitetty olevan hallitusta tukeva ihmisoikeusjärjestö, joka antaa hallituksen edun mukaista kuvaa maan tilanteesta. Merkille on laitettu myös Kanadan lupaama huima rahallisen avun lisäys suoraan Haitin valtiolle verrattuna Aristiden aikaiseen apuun.

Väliaikaishallitus ja YK:n operaatio

Aristiden poistuttua valtaan astui Yhdysvaltain ja Ranskan joukkojen tuella uusi väliaikaishallitus. Tämä hallitus koostui poliittisen vähemmistön edustajista, jotka eivät olisi päässeet valtaan vaaleissa. Pääministeriksi asetettiin Gérard Latortue. Jo päivä Aristiden maasta poistumisen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöksellään virallisen siunauksen Haitiin saapuneille yhdysvaltalaisille, ranskalaisille ja kanadalaisille joukoille, jotka saman päätöksen mukaan korvattaisiin kolme kuukautta myöhemmin YK:n “vakauttamisjoukoilla”. Maaliskuussa vahvistettiin suunnitelmat Aristiden 1995 lakkauttaman Haitin armeijan perustamisesta uudelleen. Entisiä puolisotilaallisten joukkojen jäseniä ilmoitettiin integroitavaksi poliisivoimiin vallan vaihduttua. Uudistetun poliisin on sanottu koostuneen osaksi myös Haitin entisen armeijan miehistä. Nämä seikat on nähty myöhemmin keskeisinä syinä väliaikaishallinnon poliisin siviilejä vastaan kohdistamaan väkivaltaan.

YK:n Haitiin lähettämien tarkkailijoiden raporteissa vallanvaihdokseen liittyvät kysymykset ohitettiin tyystin. YK:n asiakirjojen tekstien mukaan Haitissa on ollut aina ongelmia demokratian ja poliittisen järjestelmän toimivuuden suhteen, ja demokratia tarvitsee vahvistusta ulkopuolisilta tahoilta. Huhtikuun 29. päivä YK:n turvallisuusneuvosto päätti 8300 miehen vahvuisten joukkojen lähettämisestä Haitiin maan vakauttamiseksi ja demokratian edistämiseksi (myös Kiinan YK-lähettiläs puhui demokratian viemisestä). Joukkojen johtoon tuli Brasilia, ja mukana oli joukkoja esimerkiksi myös Angolasta, El Salvadorista, Espanjasta, Filippiineiltä, Kiinasta, Nepalista, Beninistä, Pakistanista ja Turkista. Muiden toimiensa ohella joukot kouluttavat Haitin poliisivoimia. YK-joukot koostuvat monien sellaisten Latinalaisen Amerikan maiden edustajista, joissa on vasemmistolainen hallitus. Tämä on herättänyt esimerkiksi Bolivian poliittisten aktivistien keskuudessa kysymyksiä siitä, ovatko Bolivian presidentin, Evo Moralesin, anti-imperialistinen retoriikka sekä joukkojen käyttäminen Haitin YK-operaatioon Aristiden poistumisen jälkeen ristiriidassa keskenään. Brasilian Lulan on puolestaan nähty pyrkivän nostamaan maansa profiilia johtamalla YK-joukkoja. Brasilialle on tärkeää paikka YK:n turvallisuusneuvostossa, johon päästäkseen on hyvä olla näyttöä maan tärkeästä asemasta. Vastaavanlaisia itsensä merkittävyyden osoittamiseen liittyviä motiiveja on arveltu olevan muillakin operaatioihin osallistuneilla valtioilla kuten Chilellä ja Argentiinalla.

Entä miksi Yhdysvallat ja muut valtiot yleensä ovat kiinnostuneita pienestä Haitista? Syitä on monia. Maa on esimerkiksi halvan työvoiman lähde monille ulkomaiden yrityksille. Aristiden hallinnon toteuttamat minimipalkkojen korotukset eivät näin ollen miellytä kaikkia. Samoin hänen vastustuksensa yksityistämiselle on herättänyt närää. Aristide itse sanoi yksityistämisen olleen keskeinen syy siihen, miksi ulkomaat eivät pidä hänen politiikastaan. Aristiden politiika on näyttäytynyt jonkinlaisena uhkana monille ulkomaisille pankeille, kaivosyrityksille ja tehtaiden omistajille, jotka hyödyntävät alueen maiden halpaa työvoimaa. Haiti ei välttämättä sinänsä ole kovin tärkeä maa pienen kokonsa takia, mutta siellä tapahtuneet poliittiset kehityskulut herättävät kuitenkin huolta siitä, että vastaavaa voi päästä tapahtumaan muissakin lähialueen maissa Haitin esimerkin mukaisesti. Tällaisista syistä johtuen pienenkin maan tapahtumat voi olla suurille valtioille merkittävämpi kuin aluksi luulisi. Latinalaisessa Amerikassa on lisäksi laajemmin ollut menossa poliittista käännettä esimerkiksi juuri Yhdysvaltojen hallinnon kannalta negatiiviseen suuntaan, mikä edelleen lisää huolta alueen eri maiden poliittisen tilanteen suhteen.

Aristiden poistumisen jälkeinen kaaos

Aristiden poistumisen jälkeen kaupunkeja haltuunsa ottaneet puolisotilaalliset joukot ja erilaiset aseistetut jengit jatkoivat väkivaltaisuuksia, ja väkivaltainen repressio Aristiden kannattajia kohtaan kiihtyi. Siirtymähallituksen aikainen Haiti on ollut väestölleen entistä turvattomampi paikka. Aristiden jälkeisiä tapahtumia on kuvattu jopa väliaikaishallinnon tukemaksi systemaattiseksi Lavalas-puolueen hävittämistä tavoittelevaksi operaatioksi. Suurin osa väkivallasta liittyy kaiketi puolisotilaallisten Lavalas -puoluetta vastustavien ryhmien toimintaan. Ihmisiä myös vangittiin laajamittaisesti ja etenkin monia Lavalas -puolueen jäseniä laitettiin mielivaltaisesti vankilaan hallituksen toimesta. Eräs vuoden 2005 maaliskuulta oleva tieto sanoo 700 ihmisen olevan vankina ilman syytettä. Tunnetuimpia vankeja ovat olleet syrjäytetyn hallituksen pääministeri ja sisäministeri, 70-vuotias naismuusikko So Anne sekä Aristidea tukenut pappi Gérard Jean-Juste. Hallituksen ja YK:n edustajat taas ovat syyttäneet Lavalas -puolueen tukijoita poliisien tappamisesta ja pyrkimyksestä horjuttaa väliaikaishallintoa. Yhdysvallat pitäytyi kannassaan olla vastaanottamatta pakolaisia Haitista kasvaneista väkivaltaisuuksista ja lisääntyneistä kuolonuhrien määristä huolimatta (on jopa esitetty 10 000 kuolleen reilun vuoden aikana vallan vaihtumisen jälkeen). Arvostettu lääketieteen lehti, The Lancet, julkaisi vuoden 2006 elokuussa artikkelin, jossa arvioitiin Aristiden lähtöä seuranneen 22 kuukauden aikana jopa 8000 ihmisen murhatun pelkästään Port-au-Princen kaupungin alueella. Tilastot väkivaltaisuuksissa surmansa saaneista ovat huimia verrattuna Aristiden hallinnon vuosiin.

Monet kommentaattorit ovat kyselleet, miksi vuodesta 2004 tuli niin paljon edellisiä vuosia pahempi kuolintilastojen suhteen, vaikka kansainvälisen yhteisön hyväksymien joukkojen piti rauhoittaa tilanne. Yhdysvaltojen politiikan kriitikot näkivät maan edustajien puheet väkivaltaisuuksien lopettamisesta tekopyhinä, koska he väittävät Yhdysvaltojen rahoittaneen demokraattisesti valittua hallitusta vastustaneita asejoukkoja vuosien kuluessa. Sekava tilanne ja erilaiset aseelliset ryhmittymät, joiden poliittinen asema ei ole aina kovin selkeä, tekivät tilanteesta vaikeasti ymmärrettävän eikä kuolonuhrien laskeminen tai väkivaltaisista teoista vastuussa olevien tahojen osoittaminen ole ollut useinkaan helppoa. Sekä juridisen järjestelmän että poliisin toiminnassa on ollut vakavia ongelmia. Varsinaisen poliittisesti motivoituneen väkivallan lisäksi monet tapaukset liittynevät yleiseen kaaokseen ja ryöstelyyn. Ennen vuoden 2004 loppua myös YK:n pääsihteeri Kofi Annan joutui ottamaan kantaa entisen hallinnon virkamiesten vapauttamisen tai heidän asiansa käsittelyn puolesta. Lausunnossaan hän myös totesi, että sekä maan juridisen järjestelmän että poliisin toiminnassa on ollut vakavia ongelmia. Samalla YK:n operaatiolle annettiin puolitoistavuotta jatkoaikaa.

Tyypillistä Aristiden jälkeiselle ajalle ovat olleet Lavalas -puolueen kannattajien suuret mielenosoitukset slummeissa. Näiden yhteydessä esiintyi usein väkivaltaisuuksia mielenosoittajien ja poliisin välillä. Väliaikaishallinnon uudistama Poliisi on syyllistynyt toistuvasti rauhanomaisten mielenosoittajien ampumiseen. Kiistanalaisia tapauksia, joissa Lavalas -puolueen kannattajat ja vastustavat syyttävät toisiaan väkivaltaisuuksista, on paljon. Lavalasin kannattajat ovat myös syyttäneet puolisotilaallisia joukkoja todisteiden väärentämisestä, jotta heidän puolueensa tukijoita voitaisiin syyttää väkivaltaisista tapauksista. Haitia koskevista kirjoituksista Aristiden syrjäyttämisen ajalta löytyy runsaasti erilaisista summittaisen ampumisen tapauksista ja ruumiiden löytymisistä. Aristiden lähdettyä maasta aseellisten oppositioryhmien ja Aristidea vastustaneiden suurten eliitin ryhmittymien välit ovat tulleet osittain näkyvimmäksi. Näiden välillä on käyty avoimia keskusteluja, ja ei-aseellisten oppositioryhmien edustajat ovat saattaneet kutsua aseryhmien johtajia rauhoittamaan tilannetta tarpeen vaatiessa. Samoin Amnesty International huolestui siitä, että Aristiden mentyä vanhat ihmisoikeusrikkojat näyttivät saaneen poliittista vaikutusvaltaa.

YK:n MINUSTAH -operaatio

Ranskan ja Yhdysvaltojen joukot kesäkuussa 2004 korvaama YK:n MINUSTAH (Mission des Nations Unies pour la stabilisation en Haïti) -niminen vakauttamisoperaatio Haitin rauhoittamiseksi rauhanturvaajien avulla on osoittautunut syvästi kiistanalaiseksi. YK-joukot on nähty kriittisissä teksteissä jopa ulkovaltojen “kolonialistisen” politiikan toimeenpanijana Haitissa. YK-joukkoja syytetään erittäin raskaista rikkomuksista, kuten osallistumisesta siviilien ja Lavalas-puolueen jäsenten verilöylyihin jahdatessaan väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä jengejä köyhien slummeissa raskain asein. YK:ta on syytetty siitä, ettei maassa riehuvia Aristidea vastustaneita asejoukkoja ole pyritty tai pystytty tehokkaasti riisumaan aseista, vaan YK-joukot ovat keskittyneet sen sijaan maan kurjista oloista kumpuavan jengiväkivallan taltuttamiseen liian rajuin ottein. YK-joukot eivät ole myöskään estäneet Aristiden jälkeisen hallinnon poliisin ja asejoukkioiden harjoittamaa väkivaltaa vanhan hallinnon kannattajia vastaan. YK:n on väitetty katsoneen poliisin väkivaltaa sormiensa läpi tai tukeneen sitä. Esimerkiksi entinen Haitin YK-tarkkailija Brian Concannon on kirjoittanut Haitin nykyisen YK-operaation toiminnasta, ja syyttää sitä oikeistolaisten puolisotilaallisten joukkojen suvaitsemisesta. Samoin Miamin yliopiston Ihmisoikeuskeskus laati raportin, jonka mukaan YK-joukot tukevat poliisin tappoiskuja slummeihin. Amnesty ja Human Right Watch ovat saaneet jonkin verran kritiikkiä osakseen Haitia seuraavilta poliittisilta aktivisteilta väitetystä hitaudestaan reagoida maan tapahtumiin, mutta esimerkiksi Amnestyltä löytyy lausuntoja, joissa vahvistetaan YK-joukkojen ampuvan siviilejä. Asiasta on uutisoitu toisinaan myös länsimaiden suuremmissa lehdissä. Maaliskuussa 2005 erään verilöylyn jälkimainingeissa YK:n lähettiläs vakuutti, että poliisin väkivaltaan puututaan, jos sitä vielä esiintyy. Jotain keskustelua poliisivoimien asemasta näyttikin käynnistyneen YK-joukkojen kotimaiden välillä, ja YK esti poliisia osallistumasta ainakin yhden mielenosoituksen tarkkailuun.

Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet, vaan saman vuoden kesäkuun kuudentena päivänä YK-joukkoja syytettiin taas lukuisia ihmishenkiä vaatineeseen siviilien verilöylyyn osallistumisesta Port-au-Prince -kaupungin slummeissa. YK-operaation edustajat väittivät aluksi joukkojensa surmanneensa vain viisi aseistettua rosvoa, mutta uutistoimistot raportoivat suuremmista määristä kuolonuhreja ja loukkaantuneita, joista monien nähtiin olevan siviilejä. YK myönsi itsekin pian ainakin joidenkin sivullisten joutuneen uhreiksi. Silti maailmanjärjestöllä on vielä paljon matkaa, mikäli se aikoo selvittää oman osuutensa Haitin ongelmiin. Monet Haitilaiset ovatkin katkeria virkansa tänä vuonna jättäneelle pääsihteeri Kofi Annanille hänen kyvyttömyydestään tai haluttomuudestaan puuttua YK:n toimintaan Haitissa.

Väliaikaishallituksen järjestämät vaalit

Väliaikaishallituksen väliaikaisuudesta pidettiin kiinni, ja vuoden 2004 lopulla uudet yleisvaalit ilmoitettiin järjestettäväksi seuraavan vuoden marraskuussa. Vuonna 1994 Clinton oli joutunut palauttamaan Aristiden valtaan osaksi sen takia, etteivät kansansuosiosta osattomat sotilaat voineet hallita maassa kovin rauhallisesti. Samoin esitettiin nyt sen suuntaisia arvioita, että väliaikaishallinnolle oli käymässä selväksi, että tilanteen rauhoittamiseksi köyhän kansanosan edustajille oli annettava sijaa maan hallinnossa. Helmikuussa 2005 Lavalas -puolueen johto sanoi boikotoivansa vaaleja, koska piti väliaikaishallitusta terrorihallintona, joka on osallinen Aristiden kannattajien verilöylyihin. Puolueen erään edustajan mukaan vaalit eivät voi onnistua, jos puolueen aktivisteja vangitaan ja tukijoita vainotaan. Jossain vaiheessa ehdoksi vaaleihin osallistumiselle asetettiin Aristiden palaaminen valtaan. Hetkeä aiemmin Brasilian Porto Alegressa pidetyssä maailman sosiaalifoorumissa vaadittiin Aristiden paluuta ja Haitin “miehityksen” lopettamista.

Mukana presidentinvaaleissa oli suuri joukko ehdokkaita, kuten esimerkiksi sotilaallisia ryhmiä johtanut Guy Philippe, jota monet pitävät vuoden 2004 vallanvaihtumiseen johtaneiden väkivaltaisuuksien keskeisenä taustahahmona. Pappi Jean-Juste, jonka monet näkivät olevan köyhän väestön osan uusi ehdokas Aristiden politiikan jatkajaksi, ei pystynyt vankilasta käsin osallistumaan vaaleihin (lopulta painostuskampanjan jälkeen hänet vapautettiin). Sen sijaan Lavalas -puolueen jäsen ja vuosien 1996-2000 presidentti Rene Preval sai mahdollisuuden osallistua. Hän ei esiintynyt vaaleja boikotoineen Lavalas -puolueen nimissä, vaan presidentinvaaleja varten kyhättiin nopeasti pieni puolue. Vaalien alla monet olivat etukäteen huolissaan köyhien mahdollisuuksista osallistua, koska rekisteröintipisteiden määrää oli vähennetty, mikä teki äänestämisestä maaseudulla vaivalloista. Samoin vaalivilppiä pelättiin.

Vaaleja jouduttiin siirtämään erilaisten ongelmien – pääasiassa äänestäjien rekisteröinnin hitauden – takia useamman kerran, ja ne järjestettiin lopulta helmikuun seitsemäs päivä 2006. Vaaleihin tuntui liittyvän loputtomasti ongelmia. Prevalin kampanja keskeytyi sitä vastaan kohdistettujen väkivaltaisuuksien takia. Rekisteröintipaikkojen määrää oli vähennetty viime vaalien kymmenestätuhannesta vain viiteensataan, minkä katsottiin haittaavan erityisesti köyhien alueiden äänestäjiä. Äänestyspäivänä monien äänestyspaikkojen toiminnassa ilmeni suuria puutteita. Presidentinvaalien ylivoimaiseksi voittajaksi nousi Preval, joka sai virallisen tuloksen mukaan lähes 49 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä. Prevalin kannattajat epäilivät silti vilppiä ja Preval itsekin syytti vaalineuvostoa tulosten väärentämisestä suuresta voitostaan huolimatta. Maan hallinnon omat gallupit olivat luvanneet Prevalille vielä suurempaa osuutta äänistä. Haitin televisioonkin asti päätyivät kuvat lukuisista poisheitetyistä äänestyslipuista. Prevalin kannattajat lähtivät kaduille ilmaisemaan kiukkuaan.

Lopulta vaalitulosta seuranneissa neuvotteluissa päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan vaaleissa annetut lukuisat tyhjät tai epäselvät äänet jaetaan kaikkien ehdokkaiden kesken (suhteessa heidän saamaansa hyväksyttyjen äänien määrään) sen sijaan että ne laskettaisiin omaksi hylättyjen äänien osuudekseen, kuten säännöt olisivat edellyttäneet. Näin Prevalin prosentuaalinen osuus äänistä nousi yli 50 prosentin, ja hänet valittiin presidentiksi suoraan ensimmäiseltä kierrokselta. Omituiseen ratkaisuun päädyttiin kaiketi osittain siksi, että näin vaalien järjestänyt väliaikaishallinto pääsi vakavien vaalitulosten manipulointia koskeneiden syytösten alta. Muut ehdokkaat tiesivät, etteivät he olisi voineet haastaa Prevalia toisella kierroksella (toiseksi tullut ehdokas sai vai noin 11 prosenttia äänistä). Vaalien ratkaisu otettiin Lavalasin piirissä hyvin vastaan, mutta monet pelkäsivät Prevalin joutuneen hyvin vaikeaan tilanteeseen maan sekasortoisen tilanteen takia.

Vaalien jälkeen

Parlamenttivaalit pidettiin myöhemmin. Väkivaltaisten vuosien jäljiltä hajanainen Lavalas-puolue boikotoi vaaleja, ja Haiti sai poliittisesti hajanaisen parlamentin, jota on pelätty saamattomaksi. Ulkovaltojen osuus maan hallinnossa säilyi esimerkiksi ministeriöiden neuvonantajien muodossa. Valtaan usean vuoden tauon jälkeen noussut presidentti Preval lupasi kohentaa maansa huonoa sosiaalista tilannetta, ja uuden hallinnon talouspolitiikkaan sisältyi sosiaalisten ohjelmien lisäksi turismin ja maatalouden edistämistä sekä kevyeen tehdasteollisuuteen kohdistuvien ulkomaaninvestointien tavoittelua. Niin ikään tavoitteeksi otettiin maan suvereniteetin palauttaminen ulkomaisten joukkojen alta, mutta samalla ilmoitettiin, ettei YK-joukkoja haluta heti maasta pois, koska hallituksella ei ole tarpeeksi poliiseja ja sotilaita puolustamaan hallitusta ja takaamaan kansalaisten turvallisuutta. YK:n joukkoja on syytetty väkivaltaisuuksista yhä vaalien jälkeen. Port-au-Princen slummien asukkaat väittivät jopa 30 kuolleen viime joulukuussa YK-joukkojen luoteihin ja myös tämän vuoden puolelta kerrotaan tapauksista, joissa siviilejä on kuollut YK-joukkojen luoteihin. Viime helmikuun seitsemäs päivä pidetyssä mielenosoituksessa noin satatuhatta väkivaltaisuuksiin kyllästynyttä haitilaista vaati YK-joukkojen lähtöä ja Aristiden paluuta. Monille köyhille nykyään Etelä-Afrikassa tilapäisesti oleskeleva Aristide on yhä Haitin ainoa oikea johtaja. Presidentti Prevalin maine näyttää osin tahriutuneen köyhien silmissä hänen valtakautensa aikana tapahtuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi, joita hallinto ei ole kyennyt tai halunnut pysäyttää.

Puoli vuotta vaalien jälkeen vankiloissa oli yhä satoja poliittisia vankeja. Tätä on selitetty osaksi sillä, että oikeusministeriön virkamiehet olivat yhä pitkälle väliaikaishallinnon perua. Monet kansalaiset ovatkin pettyneet vankien vapauttamisen hitauteen. Merkittävänä askeleena kuitenkin pidettiin sitä, että Aristiden aikainen pääministeri Yvon Neptune vapautettiin huhtikuussa, ja syytteistä häntä vastaan luovuttiin.
Kansalaisten mielialoja kuvannee huhtikuussa The Haitian Priorities Project -nimisen haitilaisten järjestöjen ja henkilöiden koalition kannanotto, jossa vaaditaan YK-joukkojen korvaamista virkamiehillä, jotka pystyvät puhumaan ranskaa sekä siitä polveutuvaa kreolikieltä. Ehdotetun aikataulun mukaisesti joukot lähtisivät lokakuussa. Julkaistun kannanoton mukaan slummien köyhät pelkäävät yhä YK-joukkoja, jotka olisivat vuosien mittaan surmanneet jopa satoja siviileitä operaatioidensa yhteydessä. Juuri kielimuuri nähdään yhtenä syynä sille, miksi monikansallisten YK-joukkojen ja haitilaisten suhteet ovat saaneet niin kammottavan muodon. Kannanotossa vaaditaan myös korvauksia YK-joukkojen uhreille sekä syyllisten rankaisemista.
Haitin tilanne näyttää siis edelleen epävarmalta. Vallassa on vaaleissa eniten ääniä saanut presidentti, mutta turvallisuustilanne on edelleen huono vaikeuttaen näin maan taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Haitin lähihistoriasta näkee ikävällä tavalla, miten ulkovallat puuttuvat edelleen pienten maiden asioihin demokratiasta piittaamattomalla tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä etenkin huono-osaisimmille ihmisille sekä hankaloittaa yhteiskunnallisia kehityspyrkimyksiä. Samalla ongelmat YK-joukkojen kanssa kertovat siitä, miten huonosti maailman rauhaa edistämään pyrkivän YK:n päätöksenteko ja itsekritiikki voi toimia, liittyen ilmeisesti YK:n sisäisiin valtasuhteisiin.

Kirjoittaja on valtiotieteiden jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Kirjoitus on vuodelta 2007.

Tervetuloa seuraamaan Loviisan rauhanfoorumin pääsihteerin Sarajevon -matkapäiväkirjaa osoitteeseen www.timovirtala.net.

Alakerran albanialaisen leipurin mielestä Enver Hoxa oli maailman kaunein presidentti. Vuokraemäntämme Indira ohitti latteuden tuhahtamalla, mutta kun leipuri halusi tulkkina toimineen Nedzadin kertovan meille että Venäjällä ymmärretään albaniaa, Indira hermostui.

”Albaniaa ei taatusti ymmärretä missään muualla kuin Albaniassa ja Kosovossa. Nyt saat luvan lopettaa noiden älyttömyyksien puhumisen!”

Indira Dedovic on voimakas ja temperamenttinen nainen, joka viettää päivät aamutakissaan leipoen, olohuoneen ruokapöydän ääressä meikaten, olohuoneessa televisiota katsellen, tai vieraitaan kestittäen.

Alakerran albanialaisen leipurin lisäksi talon vakiovieraita ovat kuusikymppinen rakastunut lakimiesnainen, unkarilaissyntyinen, eri puolilla maailmaa asunut tyhjäntoimittajamies – rempseä kaveri, joka meidätkin tänne toi, mutta jonka puheisiin ei ole luottaminen – ja nuorempi vaaleahiuksinen ystävätär, joka myös hän on ammatiltaan lakimies.

Indira ymmärtää englantia, mutta puhuu mieluummin saksaa. ”Sehr schrecklich”, hän kommentoi Lordi-yhtyeen asuja, vaikka musiikista pitikin. [Lue koko kirjoitus.]

Photo (cc) by NeilsPhotography.

Aika: keskiviikko 2.12. klo 15

Paikka: Kehys ry:n kokoushuone, Töölöntorinkatu 2 B, 5.krs

KATUn konfliktinehkäisyprojekti Itä-Timorissa käynnistyi vuonna 2006 UM:n kehitysyhteistyövaroin. Ensisijaisena yhteistyökumppanina on ollut nuorisojärjestö Renetil. Renetilin tukena paikallisessa ohjausryhmässä ovat olleet ympäristöjärjestö Haburas, naisjärjestö Fokupers, ihmisoikeusjärjestö HAK, kehitysjärjestö SAHE sekä monitorointi- ja tutkimustyötä tekevä järjestö La’o Hamutuk. Käytännössä projektia on vedetty täysin paikallisin voimin.

Suomessa vierailevat nyt projektin kaksi keskeisintä henkilöä: Renetilin pääsihteeri Jose Neves ja projektikoordinaattori Francisco Belo. He kertovat tilaisuudessa, mitä projekti sai aikaan niissä neljässä maakunnassa, joiden alueella on järjestetty sovitteluita ja koulutusta, etsitty väkivallattomia keinoja ratkaista kiistoja. Projektin tilaisuuksiin on osallistunut yli 2000 ihmistä. Englanninkielinen loppuraportti on jaossa tässä tilaisuudessa.

Itä-Timor itsenäistyi vuonna 2002 oltuaan Indonesian miehittämä vuodesta 1975 YK:n vuonna 1999 järjestämään kansanäänestykseen asti. Kansanäänestyksen jälkeen Indonesian tukemat puolisotilaalliset joukot tuhosivat suuren osan maan infrastruktuurista. Järkyttävät väkivaltaisuudet tuntuvat arjessa yhä, eikä syyllisiä ole laitettu vastuuseen teoistaan.

Itä-Timorissa YK:n väliaikaishallinnon aikana aloitettu jälleenrakennus on monin paikoin yhä kesken ja maa on edelleen yksi maailman köyhimmistä. Itä-Timorin tärkein elinkeino on maanviljelys. Itä-Timorille kuuluu myös mittavia öljy- ja maakaasuesiintymiä, mutta niiden hyödyntäminen on vielä kesken.

Lämpimästi tervetuloa tilaisuuteen!

Lisätietoja:

Oili Alm puh. 045-6313156

Photo (cc) by Jeff Bauche.

Tule mukaan Sadankomitean järjestämään Rauhanviikonloppuun! Viikonlopussa on luvassa laadukasta koulutusta Sadankomitean toimintaan linkittyvistä teemoista, kuten pien- ja rypäleaseista. Syvennymme rauhankysymyksiin myös draaman keinoin. Lisäksi pohdimme ja ideoimme yhdessä väkivallatonta vaikuttamista ja sen keinoja.

Ohjelmasta ei ole tietenkään unohdettu hyvää keskustelua ja mukavaa yhdessäoloa. Vierainamme ohjelmaa luomassa ovat mm. kansanedustaja Pekka Haavisto (vihr.), Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius sekä Rauhankoulun koordinaattorit Tuomas Urho ja Johanna Laaja.

Rauhanviikonloppu on avoin kaikille. Kaikki Sadankomitean jäsenet ja aktiivit ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.Toivotamme tervetulleiksi myös kaikki muut, joitan rauhankysymykset kiinnostavat. Vaikka Sadankomitea ei olisi sinulle entuudestaan tuttu, älä epäröi tulla mukaan. Viikonloppu on loistava keino paitsi saada mielenkiintoista koulutusta myös tulla mukaan Sadankomitean toimintaan.

Aika: 7. – 8.11.2009
Paikka: Rauhanasema, Veturitori 3, Helsinki
Hinta: 10 euroa

Ilmoittauduthan 5.11. mennessä Tiina Keinäselle, tiina.keinanen@sadankomitea.fi. Ilmoittautumisen yhteydessä kerro nimesi, puhelinnumerosi, sähköpostiosoitteesi ja mahdollinen erityisruokavaliosi.

Tervetuloa!

EUROOPAN PARLAMENTIN TIEDOTE 22.10.2009

Euroopan parlamentin vuoden 2009 Saharov-mielipiteenvapauspalkinto menee venäläiselle ihmisoikeusjärjestölle Memorialille. Parlamentti antaa samalla tunnustusta etenkin järjestön kolmelle edustajalle Oleg Orloville, Sergei Kovaleville ja Ljudmila Aleksejevalle sekä kaikille ihmisoikeuksien puolustajille Venäjällä. EP:n puhemies Jerzy Buzek julkisti Saharov-palkinnonsaajan tänään Strasbourgissa. Palkinto luovutetaan Strasbourgissa 16. joulukuuta.

“Luovuttamalla tämän vuoden palkinnon Oleg Orloville, Sergei Kovaleville ja Ljudmila Aleksejevalle Memorial-järjestön nimissä ja kaikille muille ihmisoikeusaktivisteille Venäjällä, toivomme, että autamme osaltamme lopettamaan ihmisoikeuksien puolustajia ympäröivän pelon ja väkivallan kierteen Venäjän federaatiossa, parlamentin puhemies Jerzy Buzek sanoi täysistunnossa.

“Haluamme täten osoittaa, että ihmisoikeuksien puolustajien ja meidän kaikkien tulee olla vapaita voidaksemme harjoittaa perustavaa oikeuttamme ajatuksen- ja sananvapauteen sekä kertoaksemme totuuden. Totuus ja vapaus voittavat aina lopuksi. Näin kävi monissa Itä-Euroopan maissa”, Buzek jatkoi, viitaten kotimaahansa Puolaan ja sen solidaarisuusliikkeen kamppailuun 1980-luvulla.

Memorial ja sen edustajat

Memorial edistää ihmis- ja perusoikeuksia entisen Neuvostoliiton alueen maissa kuten Ažerbaidzanissa, Armeniassa, Georgiassa, Tadžikistanissa, Moldovassa ja Ukrainassa. Järjestön ja sen edustajien ehdokkuutta perusteltiin seuraavasti: “Memorial edistää totuuden levittämistä Neuvostoliiton poliittisesta sorrosta ja torjuu entisen Neuvostoliiton alueen maissa tällä hetkellä tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia kyseisten maiden demokraattisen tulevaisuuden varmistamiseksi”. Andrei Saharov kuului Memorialin perustajajäseniin.

Oleg Orlov on Memorialin nykyinen puheenjohtaja. Orlov tuomittiin 6. lokakuuta sakkoihin ja perumaan julkisia kannanottojaan Tšetšenian presidentin Ramzan Kadyrovin häntä vastaan käynnistämässä kunnianloukkausjutussa. Orlov oli syyttänyt Kadyrovia siitä, että tämä olisi tšetšenialaisen ihmisoikeusaktivistin Natalia Estemirovan murhan takana. Orlov itse joutui siepatuksi kolmen toimittajan kanssa Ingushiassa 23. marraskuuta 2007. Heitä pahoinpideltiin ja uhattiin teloittamisella, minkä jälkeen sieppaajat jättivät heidät.

Sergei Kovalev perusti vuonna 1969 ensimmäisen neuvostoliittolaisen ihmisoikeusjärjestön, Neuvostoliiton ihmisoikeuksia puolustavan aloiteryhmän, ja hänestä tuli yksi Memorial-järjestön alullepanijoista. Kovalev on arvostellut suorasanaisesti Boris Jeltsinin ja Vladimir Putinin johtamien hallitusten autoritaarisia pyrkimyksiä. Hän erosi vuonna 1996 vastalauseena presidentti Jeltsinin alaisen ihmisoikeuskomission johtajan tehtävistä. Vuonna 2002 hän perusti julkisen komitean tutkimaan vuonna 1990 tapahtuneita Moskovan kerrostalopommituksia. Komitean työ onnistuttiin lamaannuttamaan tehokkaasti sen jäseniin kohdistuneilla vainoilla ja murhilla.

Ljudmila Mihailovna Aleksejeva perusti yhdessä Andrei Saharovin ja muiden aktivistien kanssa vuonna 1976 Moskovan Helsinki-ryhmän seuraamaan Helsingin päätösasiakirjan noudattamista Neuvostoliitossa. Aleksejeva oli 1960-luvulta lähtien kampanjoinut taatakseen pidätetyille toisinajattelijoille puolueettomat oikeudenkäynnit ja käsittelyn tiedotusvälineissä.

Aleksejeva erotettiin kommunistisesta puolueesta sekä työstään tieteellisen lehden toimittajana. Hän johti yhdessä Garri Kasparovin ja Georgi Satarovin kanssa yleisvenäläistä kansalaiskongressia, josta Aleksejeva ja Satarov erosivat jouduttuaan erimielisyyksiin Kasparovin kanssa tammikuussa 2008. Aleksejeva on arvostellut Kremlin ihmisoikeuslinjaa ja syyttänyt hallitusta ääriliikkeiden yllyttämisestä kansallismielisillä toimillaan, kuten georgialaisten pakkosiirroilla, katukauppiaina toimiviin ulkomaisiin kohdistetuilla poliisiratsioilla sekä venäläisten toiminnalla Ingushiassa.

Andrei Saharov vuonna 1943.

Saharov-palkinto

Euroopan parlamentti on myöntänyt vuodesta 1988 vuosittain venäläisen ydinfyysikon, toisinajattelijan ja Nobelin rauhanpalkinnon saajan Andrei Saharovin (1921–1989) mukaan nimetyn mielipiteenvapauspalkinnon. Se on antanut palkinnollaan tunnustusta yksilöille ja järjestöille näiden kamppailusta ihmisoikeuksien ja perusvapauksien puolesta, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Saharovin kuolemasta tulee joulukuun palkintoseremonian aikoihin kuluneeksi 20 vuotta.

Parlamentin ulkoasiain- ja kehitysyhteistyövaliokunnat järjestävät 14. joulukuuta tapaamisen kuluvan vuoden palkinnonsaajan (tai tämän edustajan) kanssa. Vuoden 2009 Saharov-palkinto ja 50 000 euron palkintosumma luovutetaan 16. joulukuuta parlamentin täysistunnossa Strasbourgissa.

Teksti: Markku Saksa
Kuvat: Timo Virtala

1950-luvulle saakka maailman ihmiset kuluttivat vain sen minkä he tuottivat. Ihmiskunta eli samalla periaatteella kuin tavalliset kansalaiset, jotka eivät osta ruokaa, tavaraa ja huvituksia enempää kuin heillä on varaa.

Jos maailma hukkuu nyt paskaan öhöm…saasteisiin, ja jos maailman viljelysmaa paahtuu karrelle kuin aamuinen paahtoleipä kasvihuonekaasujen vuoksi, me tiedämme ketkä ovat vastuussa. Sodan jälkeiset sukupolvet, siis sinä ja minä!

Sodan jälkeen alkoi uudenaikaisen talouden voittokulku. Sen ansiosta maailmantalous kaksinkertaistui useita kertoja peräkkäin, kunnes siitä tuli kahdeksan kertaa suurempi. Ranskalaiset puhuvat noista ajoista kolmena kultaisena vuosikymmenenä “Trente Glorieuses” (1945–1975). Ilmaisu on levinnyt myös englanninkielisen maailmaan, mutta vanha ja viisas amerikkalainen ympäristöguru Lester R. Brown analysoi noita ripeän talouskasvun vuosia synkästi: silloin ihmiskunta keksi keinot kuluttaa luonnonvaroja nopeammin kuin ne uusiutuvat.

Sodan jälkeinen aika on lyhyt välähdys

Ihmiskunnan pitkässä historiassa toisen maailmansodan jälkeinen aika on vain lyhyt välähdys. Silti me olemme saaneet aikaan suurimman muutoksen koko miljoonia vuosia kestäneen ihmisapinan maallisella vaelluksella.

Me keksimme kulutusyhteiskunnan ja poltamme huoletta viimeisiä nuotiopuita komealla kokolla naisten vertaillessa Pradan laukkujaan ja miesten puhuessa auton moottoreista ja väännöstä. Pakkanen paukkuu ympärillä, mutta nuotion lämmössä laulu raikaa, Trink, Trink, Brüderlein Trink.

Ihminen tuli kallioluolista ensin viljaville pelloille, sitten kaupunkien sivistykseen, ylipistoihin ja teattereihin, oppi tietotekniikkaa, solubiologiaa ja avaruustiedettä, mutta ennen kaikkea kuluttamista. Sodan jälkeisen länsimaisen ihmisen suurin saavutus oli kulutusyhteiskunta. Sen korkein aste saavutettiin Yhdysvalloissa, joka kuluttaa ja teettää tavarat muilla velaksi.

Brown kertoo Yhdysvaltain tiedeakatemian vuonna 2002 julkaisemasta tutkimuksesta, että ihmisen ahneus ja kulutuksenhalu ylitti ensimmäisen kerran maailman luonnonvarojen uusiutumiskyvyn vuoden 1980 paikkeilla ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Nyt syömme jo kuormasta kolmanneksen.

Brown lainaa toisen ympäristöasioiden mietiskelijän Paul Hawkenin ajatusta: me varastamme voimavaroja tulevaisuudelta ja kulutamme ne nyt, ja me kutsumme sitä kansantuloksi.

Brown perusti vuonna 1974 Worldwatch Instituten, joka julkaisee maailman tilaa arvioivia raportteja. Hän kirjoittaa edelleen Worldwatchille, mutta on perustanut Washingtoniin oman pienen Earth Policy Instituten, joka ideoi kestävän kehityksen ratkaisuja. Brown on julkaissut viitisenkymmentä kirjaa, joita on käännetty 40 eri kielelle, muiden muassa suomeksi. Hienoa Brownissa on, että hän uskoo ettei peliä ole vielä menetetty.

Brown luettelee uudessa kirjassaan suuren määrän kolkkoja seikkoja. Tässä on muutama poiminta.

Kun pohjavesi loppuu ruokakupla puhkeaa

Lähes kaikkialla maailmassa pumpataan pohjavesialtaista aivan liikaa vettä, minkä vuoksi maailmassa tuntuu olevan nyt enemmän kasteluvettä maatalouden tarpeisiin kuin ennen. Se luo valheellisen kuvan, että hyvin menee, koska sadot kasvavat. Brown sanoo, että nykyinen ruuan suuri tuotanto perustuu kuplaan, joka puhkeaa silloin, kun pohjavesi alkaa ehtyä. Noin 400 miljoonaa ihmistä eli jokseenkin Euroopan unionin suuruista väkimäärää ruokitaan sillä, että tankista vain pumpataan vettä eikä mistään tule lisää. Kohta veden tulo loppuu, kun pumppu korahtaa ensin ja pihahtaa sitten.

Jäätiköiden sulaminen vahvistaa samaa valheellista kuvaa. Nyt jokiin ja kastelukanaviin virtaa enemmän vettä, mutta jossakin vaiheessa, kun pienemmät jäätiköt ovat sulaneet ja suuremmat jäätiköt sulavat hitaammin, kasteluveden määrä vähenee. Silloin ruuan tuotanto käy vaikeammaksi ja ehkä loppuu joillakin alueilla kokonaan.

Valtamerien kalaesiintymistä kolme neljännestä on kalastettu loppuun eli merestä on nostettu kalaa nopeammin kuin kalakannat ovat ehtineet kasvaa. Kalan hinta ei ole noussut pilviin ja tuoretta kalaa on edelleen tarjolla Tokiosta, Amsterdamiin ja Lontooseen, mutta syynä on kalastustekniikan tehostuminen eikä se, että maailman meret kestäisivät ylikalastusta. Hienon tekniikan avulla valtameret voidaan siivilöidä niin tehokkaasti, että yksittäinen suuri kalaparvi voidaan käydä hakemassa pois keskeltä Atlanttia, kun se havaitaan satelliitin avulla.

Kala on terveellistä nykyuskomuksen mukaan. Niinpä nyt pyydetään jo kilometrien syvyyksissä eläviä kalalajeja, joiden kantojen uusiutuminen kestää vuosikymmeniä.

Newfoundlandin turskat riittivät 500 vuodeksi

Englantilainen tutkimusmatkailija Henry Cabot löysi Newfoundlandin turskamatalikot 500 vuotta sitten. Hän raportoi, että siellä on niin paljon turskaa, että sitä voi pyydystää roikottamalla pajukoreja laivojen kyljissä. Merimiesten oli vaikea soutaa veneillä rantaan turskien seassa. Siellä oli pallasta, lohta, hummereita ja melkein mitä tahansa merenelävää.

Turska-apajassa riitti Britannialle hyödynnettävää vuosisatojen ajaksi. Brittikeittiö ei saanut pelkästään Fish and Chipsiä vaan Newfoundlandin turska-aarre auttoi brittejä imperiumin luomisessa. Kalastusmatkojen vuoksi brittien laivanrakennustaito kehittyi ja hyvän laivaston avulla Yhdistyneestä kuningaskunnasta alkoi muodostua maailmanvalta.

Turskasaaliiden huippu saavutettiin Newfoundlandilla niinkin äsken kuin vuonna 1968. Rakastin lapsena ja koululaisena paistettua turskaa, jota rakas äitini valmisti usein. Silloin jokaisen suomalaisen kaupan pakastealtaassa oli turskaa. Kun lähdin maailmalle ja opin vihdoin ruuanlaittotaitoja, en löytänyt enää pakasteturskaa mistään.

Vuoden 1978 jälkeen turskasaaliit alkoivat nopeasti vähentyä ja vuonna 1998 viimeiset turskaparvien rippeet nostettiin uusiin supertehokkaisiin troolareihin Newfoundlandista.

Nyt amerikkalaisessa supermarketissa Atlantin turska on yhtä hienoa ja kallista kuin merilohi sikäli kun sitä on tarjolla.

Kun ihminen vanhenee ja alkaa hahmottaa pitkiä kehityskaaria, on suuri järkytys huomata, että yhteiskunnallisten muutosten todelliset vaikutukset näkyvät usein vasta vuosikymmenien kuluttua. En oikein uskalla kuvitella mitä historiankirjoitus sanoo meistä sodan jälkeisen talousihmeen luojista.

Brownin tuorein kirja Plan B 4.0: Mobilizing to Save Civilization (New York: W.W. Norton & Company, 2009), on imuroitavissa ilmaiseksi.

Tekijänoikeustiedot

Markku Saksa, Washington D.C. / Taloussanomat

Teksti on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen -lisensillä.

Photo by Micky Hirsch.

Maailmankulkue Rauhan ja Väkivallattomuuden puolesta on historian ensimmäinen koko maailman läpi matkaava rauhankulkue, matka, joka huipentuu toisesta lokakuuta 2009 toiseen tammikuuta 2010 tapahtuvaan kansainväliseen liikkeellepanoon. Maailmankulkueen tarkoituksena on vaatia sotien lopettamista, ydinaseitten purkamista ja loppua kaikille väkivallan muodoille, niin ruumiilliselle kuin myös taloudelliselle, rotuväkivallalle, uskonnolliselle, seksuaaliselle ja psykologiselle väkivallalle.

Silta tulevaisuuteen

30 hengen perusjoukko ja kymmeniä muita matkaa kolmen kuukauden aikana läpi maailman. Mihin he saapuvat, siellä paikalliset järjestävät suurtapahtumia, konferensseja ja kohtaamisia yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa. Monenlaisten järjestöjen lisäksi useita valtionpäähenkilöitä ja paikallishallintoja on mukana kulkueen järjestelyissä.

Mutta kyse ei ole joittenkin kulkueesta, vaan maailmankulkueesta. Koko kansainvälinen aktivistiverkosto joka mahdollistaa kulkueen, on vapaaehtoisista koottu. Kyseessä on dynaaminen rauhanvoima, joka pyrkii saamaan äänensä kuuluville koko maailmassa, jotta ihmiskunta voisi yhdistää voimansa kaikkein tärkeimpien asioiden hoitamiseen yhdessä.

Jos emme saa aikaan rauhaa ja kasvavaa aseistariisuntaa, niin mistään muustakaan pyrkimyksestä ei tule mitään. Kulkueen tarkoituksena ei ole etsiä syyllisiä, vaan teitä tulevaisuuteen ilman sotia ja väkivaltaa. Ydinaseitten purkaminen ja miehitysten lopettaminen ovat välttämättömyyksiä eikä ydinaseilla tai miehityksillä ja sodilla saada mitään myönteistä aikaan. Ydinaseet ja vieraiden maiden miehitykset ovat pelkästään esteitä ihmiskunnan kehitykselle. On aika hylätä kaksinaismoralistinen “emmehän me muuten, mutta kun nuo toiset” -asenne ja ryhtyä toimiin tulevaisuuden vuoksi.

On aika nousta aktiivisesti vastustamaan kaikkia väkivallan muotoja.

Tämä viesti ja siitä keskusteleminen julkisesti on ensisijaisen tärkeää. Siksi tämä maailmanlaajuinen ilmaus ja pyrkimys saada inhimillisyyden ääni kuuluville. Valinta on joko inhimillisen maailman tai riitaisan, rappeutuvan ja tuhoutuvan maailman välillä.

Kulkueen kannattajien ajatuksia kansainvälisillä sivuilla.

Rauha vaatii rohkeutta

Maailmankulkueen aloitteentekijänä on Maailma Ilman Sotia ja Ilman Väkivaltaa, Humanistisen Liikkeen perustama kansainvälinen järjestö, joka on työskennellyt viimeisen 15 vuoden ajan rauhanaatteen ja väkivallattomuuden puolesta. Argentiinassa 1960-luvun lopulla syntyneen Humanistisen Liikkeen parissa väkivallattomuutta on kehitetty sekä henkilökohtaisen parannuksen että sosiaalisen elämän ulottuvuutena.

Uushumanistisesta näkökulmasta väkivallattomuus on moraalinen arvo, joka ohjaa käytöstä ainoan todella universaalin, ikivanhan käytössäännön mukaisesti: “Kohtele toisia, kuten itse tahtoisit tulla kohdelluksi.” Tätä Kultaista sääntöä, joka on ilmaistu kaikissa kulttuureissa ja monilla muotoa, tarkennamme lisäämällä kaikkien väkivallan muotojen hylkäämisen.

Aktiivinen väkivallattomuus tarkoittaa siten sekä kaikkien toisten kohtelemista myönteisesti että aktiivista kapinaa kaikkia väkivallan muotoja ja kaikenlaista syrjintää vastaan.

Sanalla “väkivalta” viitataan yleensä toisten vahingoittamiseen ruumiillisesti; mutta käytännössä ihmiset vahingoittavat toisiaan myös henkisesti ja taloudellisesti. Kaikenlainen syrjintä on aina väkivaltaa ja väkivalta syrjii aina joitakin. Taloudellinen sorto, rotusyrjintä tai seksuaalisten vähemmistöjen tai naisten syrjintä tapahtuu usein salaa tai epäsuorasti. Kaikki, millä joku henkilö sortaa tai estää toisten vapautta, on väkivaltaa.

Tapahtumakalenteri:

2.10.2009 Kansainvälinen Väkivallattomuuden Päivä. Tapahtumia kaikkialla maailmassa. Kulkueen kansainvälinen ryhmä lähtee liikkeelle Uudesta Seelannista.
25.10.2009 Rauhankulkue Porvoossa ja Savonlinnassa. (Porvoon kulkue Facebookissa).
26.10.2009 Maailmankulkueen kansainvälinen matkaryhmä saapuu Tallinnasta laivalla.
27.10.2009 klo 12.00 Lehdistötilaisuus. Klo 15.45 virallinen tapaaminen Tasavallan Presidentin kanssa Presidentinlinnassa. Klo 17.00 Rauhan ja väkivallattomuuden maailman kulkue Helsingissä Kiasman edestä. Klo 19.00 Rauhan ja väkivallattomuuden juhla Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä.
28.10.2009 Lähtö kohti Tukholmaa Helsingin satamasta risteilyaluksella.
2.1.2010 Kulkue päättyy Aconcagua-vuoren lähellä sijaitsevaan Punta de Vacasin puistoon.

Lisätietoja:

Tämän sivun tiedot on koottu osoitteesta www.rauhankulkue.net.

Tapahtuman kansainväliset sivut: www.theworldmarch.org

Kulkueen sivut Facebookissa: http://www.facebook.com/group.php?gid=58085725492

PRESIDENT OBAMA: Good morning.

Well, this is not how I expected to wake up this morning.

After I received the news, Malia walked in and said, “Daddy, you won the Nobel Peace Prize, and it is Bo’s birthday.”

And then Sasha added, “Plus, we have a three-day weekend coming up.”

So it’s — it’s good to have kids to keep things in perspective.

I am both surprised and deeply humbled by the decision of the Nobel Committee.

Let me be clear, I do not view it as a recognition of my own accomplishments, but rather as an affirmation of American leadership on behalf of aspirations held by people in all nations.

To be honest, I do not feel that I deserve to be in the company of so many of the transformative figures who’ve been honored by this prize, men and women who’ve inspired me and inspired the entire world through their courageous pursuit of peace.

But I also know that this prize reflects the kind of world that those men and women and all Americans want to build, a world that gives life to the promise of our founding documents.

And I know that throughout history the Nobel Peace Prize has not just been used to honor specific achievement; it’s also been used as a means to give momentum to a set of causes.

And that is why I will accept this award as a call to action, a call for all nations to confront the common challenges of the 21st century.

Now, these challenges can’t be met by any one leader or any one nation. And that’s why my administration’s worked to establish a new era of engagement in which all nations must take responsibility for the world we seek.

We cannot tolerate a world in which nuclear weapons spread to more nations and in which the terror of a nuclear holocaust endangers more people.

And that’s why we’ve begun to take concrete steps to pursue a world without nuclear weapons: because all nations have the right to pursue peaceful nuclear power, but all nations have the responsibility to demonstrate their peaceful intentions.

We cannot accept the growing threat posed by climate change, which could forever damage the world that we pass on to our children, sowing conflict and famine, destroying coastlines and emptying cities.

And that’s why all nations must now accept their share of responsibility for transforming the way that we use energy.

We can’t allow the differences between peoples to define the way that we see one another. And that’s why we must pursue a new beginning among people of different faiths and races and religions, one based upon mutual interest and mutual respect.

And we must all do our part to resolve those conflicts that have caused so much pain and hardship over so many years. And that effort must include an unwavering commitment to finally realize that — the rights of all Israelis and Palestinians to live in peace and security in nations of their own.

We can’t accept a world in which more people are denied opportunity and dignity that all people yearn for: the ability to get an education and make a decent living, the security that you won’t have to live in fear of disease or violence without hope for the future.

And even as we strive to seek a world in which conflicts are resolved peacefully and prosperity is widely shared, we have to confront the world as we know it today.

I am the commander in chief of a country that’s responsible for ending a war and working in another theater to confront a ruthless adversary that directly threatens the American people and our allies. I’m also aware that we are dealing with the impact of a global economic crisis that has left millions of Americans looking for work.

These are concerns that I confront every day on behalf of the American people.

Some of the work confronting us will not be completed during my presidency. Some, like the elimination of nuclear weapons, may not be completed in my lifetime.

But I know these challenges can be met, so long as it’s recognized that they will not be met by one person or one nation alone.

This award is not simply about the efforts of my administration; it’s about the courageous efforts of people around the world.

And that’s why this award must be shared with everyone who strives for justice and dignity; for the young woman who marches silently in the streets on behalf of her right to be heard, even in the face of beatings and bullets; for the leader imprisoned in her own home because she refuses to abandon her commitment to democracy; for the soldier who sacrificed through tour after tour of duty on behalf of someone half a world away; and for all those men and women across the world who sacrifice their safety and their freedom and sometime their lives for the cause of peace.

That has always been the cause of America. That’s why the world has always looked to America. And that’s why I believe America will continue to lead.

Thank you very much.