Kertomuksia rohkeudesta

Kiew 2014 piano

Alla olevasta soittolistasta pääsee kuuntelemaan Loviisan Rauhanfooruin pääsihteeri, kansanedustajaehdokas Timo Virtalan isännöimää, Radio Ravun Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmasarjaa. Suorana lähetykset ovat kuunneltavissa torstaiaamuisin klo 9.05 – 10.00 Radio Ravun kotisivuilla ja pääkaupunkiseudulla taajuudella 89,7 MHz.

Ensimmäisissä jaksoissa kerrotaan, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Ensimmäisenä kertomuksena rohkeudesta on amerikkalainen yksin liikkeellä ollut vanhus, joka esti ryöstön rohkeudellaan, vilpittömyydellään ja rehellisyydellään. Jaksossa kerrotaan myös Mahatma Gandhista, joka arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa jalostamattoman voiman käyttöä parempana vaihtoehtona kuin alistumista. Puhutaan Tuntemattomasta kapinallisesta eli tankkimiehestä Taivaallisen rauhan aukiolla vuonna 1989, sekä puolalaispappi Maximilan Kolbesta, joka uhrasi henkensä Auschwichin keskitysleirillä.

Toinen jakso alkaa David Heartshoughin kokemuksella hänen osallistuessa Martin Luther King Jr:n johtamaan tummaihoisten ihmisoikeuskamppailuun Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Jaksossa käsitellään myös kansalaistottelemattomuutta Henry David Thoreaun, Stanley Milgramin, Jani Leinosen, Terho Pursiaisen, näkökulmista, analysoidaan Gandhin satyagraha käsitettä ja vertaillaan Michael Naglerin suosimaa periaatteellista ja Gene Sharpin taktista väkivallattomuutta, sekä kerrotaan Erica Chenowethin ja Maria Stephanin uranuurtavaan tutkimuskeen, jonka mukaan väkivallattomat vallankumoukset ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet lähes kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset.

Kolmannessa jaksossa listataan väkivallattomia vallankumouksia ja pysähdytään erityisesti Portugalin vuoden 1974 neilikkavallankumouksen, Itä-Euroopan vuoden 1989 vallankumousten, Etelä-Afrikan apartheiden päättymisen ja Serbian, Georgian, Ukrainan ja Kirgistanin värivallankumousten kohdalla. Jaksossa aletaan myös puhua Intian väkivallattomasta itsenästymiskampanjasta.

Neljännessä jaksossa on aiheena metsiensuojelu, vieraana Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander. Keskustelun aiheena mm. Ilveskallion suojelualue Lapinjärvellä, valtion metsäntutkimus, kirjanpainajatoukat, avohakkuut ja jatkuvan kasvatuksen menetelmä.

Viidennessä jaksossa palataan väkivallattomuuden pariin. Käydään läpi Gandhi elämää, Yhdysvaltain itsenäistymisprosessia ja kerrotaan pataanista nimeltä Abdul Kahffar Khan, joka kokosi 1920-luvulla yli 100 000 miehen ja naisen väkivallattomuusarmeijan levittämään valistusta ja taistelemaan brittivalloittajia vastaan. Jaksossa kerrotaan myös väkivallattomista keinoista toisen maailmansodan aikana, mm. Rosenstrassen tapauksesta ja Tanskan siviilivastarinnasta natsimiehityksen alla. Lopuksi puhutaan vielä Tsekkoslovakian noin kahdeksan kuukautta kestäneestä kansalaistottelemattomuuskampanjasta Varsovan liiton hyökättyä maahan elokuussa 1968.

Viidennen jakson aiheena on vuoden 1914 joulurauha, suomalaisen vapaustaistelija Arndt Pekurisen tapaus, väkivallaton vuorovaikutus ja restoratiivinen oikeus.

Väkivallattomuuteen liittyviä linkkivinkkejä:

Tässä joitakin kirjoja, sivustoja ja elokuvia, joiden kautta löytää lisätietoja väkivallattomuudesta. Luettelo ei ole millään muotoa täydellinen, googlaamalla löytyy lisää, mutta tässä joitakin minulle tärkeimpiä.

Yksi alan klassikoista on Gene Sharpin teos From Dictatorship to Democracy. Sen on mahdollista ladata ilmaiseksi netistä pdf-muodossa. Sharpin perustaman Albert Einstein Instituten kotisivut löytyvät täältä. Hänen vuonna 2003 kirjoittama There Are Realistic Alternatives löytyy suomennettuna Into-kustantamon kustantamana nimellä Väkivallattomuus, ja se on kuunneltavissa myös äänikirjana:

Michael Naglerin kirjat The Search for a Nonviolent Future ja Nonviolence Handbook, ovat eräitä periaatteellisen väkivallattomuuden tärkeimpiä teoksia, joiden sisällöstä saa hyvän kuvan katselemalla hänen luentosarjansa Theory and Practice of Nonviolence:

Naglerin perustama Metta Center for Nonviolence on ehdoton suosikkijärjestöni alalta. Täältä löytyy radioklippejä, aikakausilehti, tiekartta, videoklippejä ja lukuisia artikkeleita:

Roadmap

A Force More Powerful -sivustolta voi tilata samannimisen kirjan sekä löytää useita dokumenttielokuvia, pelejä ja linkkivinkkejä väkivallattomuuteen:

AForceMorePowerful

Recovering

Kannattaa tutustua myös Maciej Bartkowskin kotisivuihin ja hänen kirjaansa nimeltä Recovering Nonveolent History. Alla vielä Bartkowskin luento nimeltä Civil Resistance in Liberation Struggles:

Mark Kurlanskyn kirja Nonviolence – The History of a Dangerous Idea on myös hyvä.

Vuonna 1982 valmistunut, Richard Attenboroughin ohjaama Gandhi-elokuva, joka sai aikoinaan kaikkiaan kahdeksan Oscar-palkintoa, muun muassa parhaasta elokuvasta ja parhaasta ohjauksesta. Elokuvasta on runsaasti klippejä YouTubessa, ja ne toimivat mitä parhainpana opetusmateriaalina väkivallattomuudesta. Tässä traileri:

Global Nonviolent Action Databaseen on kerätty ja analysoitu tietoa yli 800 väkivallattomata kampanjasta eri puolilta maailmaa, useiden vuosisatojen ajalta.

Professori Erica Chenowethin Ted-luento (alla) ja hänen Rationalinsurgent-bloginsa.

Nonviolence United -järjestö ylläpitää väkivallattomuudesta kertovaa englanninkielistä blogia.

Hyvä dokumenttielokuva on myös Orange Revolution, jossa kerrotaan Ukrainan kymmenen vuoden takaisista tapahtumista:

Myös näihin kannattaa tutustua: Arndt Pekurinen luentonäytelmä ja Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarja Loviisan Rauhanfoorumin sivuilla.

Seuraava tiimitapaaminen sunnuntaina

amnesty-672x372

Loviisan Rauhanfoorumin tiimi ja Amnesty Internationalin Loviisan paikallisosasto kokoontuvat Loviisan seudulla ympäri vuoden. Tapaamisissa käsitellään sekä Amnestyn että Rauhanfoorumin asioita. Tervetuloa mukaan! Voit tulla tutustumaan, keskustelemaan, jakamaan ideoistasi, tekemään vapaaehtoistyötä tai ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi tuleviin tapahtumiin. Seuraava tapaaminen järjestetään Malmgårdissa sunnuntaina 18.1. klo 16.00. Tarjolla pientä purtavaa. Ilmoitathan tulostasi etukäteen tarjoilun ja kimppakyytien takia osoitteeseen info@rauhanfoorumi.fi, numeroon 045 784 05574 tai tapaamisen fb-sivuilla.

Kuvassa Amnestyn mainos ‘Use your freedom to write wrongs’ (amnesty.org.nz).

Rauhan merkitys YK:n aseidenriisuntaviikolla

Rocks at the Baltic sea

Viimeaikaiset lähialueellamme tapahtuneet selvittämättömät sotilaalliset valvontatoimet Ruotsin rannikolla kuvitteluineen ovat saaneet runsaasti huomiota, mutta ilman täsmällisempiä tietoja tilanteesta. Uusia sotilaallisia toimia ja hankintoja on jopa kiirehditty esittelemään välttämättöminä, vaikka todellsisiin turvallisuuteen vaikuttavista toimista ei voi olla kysymys.

Miten kaukana ollaankaan YK:n rauhantahtoisista pyrkimyksistä. Erityinen sattumako vain, että YK-viikolla ollaan hiljaa ihmiskunnan tärkeimmästä aiheesta!

Kuitenkin esim. juuri Itämeri olisi kohteena mitä oivallisin “rauhan meri”, ja erinomainen askel kaikkien merien suojeluun.

Ja mikä erinomainen säästö on saavutettavissa, kun on tarve hankkia vähemmän uusia aluksia merialueille! Varusteluharha on osa “uskottavuusharhaa”, mutta voidaan kasvatuksen keinoin ja YK:n tuella oikaista.

Kun nykyiset Hornetit hankittiin vuonna 1992, ilmavoimien komentaja Heikki Nikunen sanoi “hävittäjiä tarvittavan strategisten perusarvojen kunnossapitämiseksi.” Sen voi tulkita vain symboliseksi merkityksesksi, johon vanha perinteinen ja miesvaltainen sotilaskulttuuri sekä voimapolitiikka olivat nojautuneet.

Nyt elämme toista aikaa, ilmastonmuutos ja kehitysmaiden ahdinko ovat todelliset uhat. Ylikulutusta sekä turhaa ja väheneviä luonnonvaroja ja energiaa tuhlaavaa asevarustelutuotantoa tulee vihdoin vähentää, sekä luopua uusien, ja mielettömän kalliitten asejärjestelmien hankinnoista. Jo vuoden 1992 Hornet-hankintojen määrää olisi gallup-kyselyn perusteella voitu vähentää, mutta ehdotus ei saanut sijaa eduskuntakäsittelyssä.

Venäjän suhteen ei ole ajateltavissa paluuta sotilaalliseen voimapolitiikkaan. On tehtävä työtä kärsivällisesti pitkällä tähtäimellä ja tulevaisuuteen varautuen. Kulttuuri- ja taloussuhteiden rauhanomainen yhteistyö on tae rauhantilan jatkuvuudesta, joka ymmärretään. Natoon liittymiseen sisältyy vaaratekijöitä, eikä Suomen kannata luopua etuoikeudestaan pysyä sen ulkopuolella. Voimme siis rakentaa rauhantahtoisempaa ja ekologisempaa tulevaisuutta tekemällä Itämerestä oikeasti “rauhan meren”, ja asehankintoja vähentämällä hoitaa osuutemme globaalisesta vastuusta kehitysmaissa sekä samalla torjua ilmastonmuutoksen haittoja.

Risto Kekkonen,
DI, sotaveteraani,
Helsinki

Photo by Fredrik Alpstedt (some rights reserved).

Kuvia Rauhanfoorumista, tervetuloa ensi vuonna to-su 6.-9.8.2015!

Kuvakaappaus 2014-08-12 14:53:43

Loviisan Rauhanfoorumin tavoite iloisesta ja idearikkaasta festivaalista, jossa erilaiset ihmiset ja kulttuurit kohtaavat, toteutui tänäkin vuonna erinomaisesti. Lämmin kiitos kaikille tavalla tai toisella mukana olleille! Kuvia tapahtumista on nyt nähtävillä Flickr-kuvapalvelussa. Kuvia saa vapaasti käyttää, kunhan mainitsee kuvaajan (Jouni Viitala).

Ensi vuoden foorumi päätettiin järjestää to-su 6.-9.8.2014. Mikäli haluat tästä muistutuksen sähköpostiisi (ja satunnaisia muita postauksia väkivallattomuudesta), lähetä pyyntö asiasta osoitteeseen info @rauhanfoorumi.fi, niin liitän sinut listalle.

Kohden eettisesti kestävää kehitystä: puuttuvan lenkin ongelma

DSC_6352
Reijo E. Heinonen. Kuva: Jouni Viitala.

Emeritusprofessori Reijo E. Heinosen alustus Loviisan Rauhanfoorumin Eettisesti kestävä kehitys -seminaarissa 2.8.2014.

YK:n kestävän kehityksen määritelmään luetaan nykyisin kuuluvaksi kolme ulottuvuutta: ekologinen, ekonominen ja sosiaalinen. Niistä puuttuu kuitenkin edelleen vielä yksi tärkeä ulottuvuus ja käsite, eettinen kestävyys. Seuraavassa perustelen sitä, miksi tämä käsite tulisi ottaa mukaan kestävästä kehityksestä käytävään keskusteluun.

Tämän torjujat ovat viitanneet siihen, että edelliset kolme ulottuvuutta itsessään sisältävät eettisen, oikeudenmukaisen ja ihmisarvoa kunnioittavan, ääneen lausumattoman motiivin. Mutta onko näin? Eikö ekologisia, ekonomisia ja sosiaalisia päätöksiä voida tehdä myös eettiset näkökulmat sivuuttaen? Köyhyyttä voidaan poistaa esim. totalitäärisen valtion päätöksillä ideologisin perustein, taloudellisista- tai imagosyistä. Tämän johdosta köyhyyden poistamiseen tähtäävät sinänsä tärkeät toimenpiteet eivät yksinään kerro eettisesti motivoiduista ratkaisuista, kestävyydestä eivätkä ihmisarvon yleisestä kunnioittamisesta. Jos YK:n kolmen kestävää kehitystä määrittävän atribuutin rinnalle sensijaan nostettaisiin ettinen kestävyys, se olisi muistuttamassa siitä, etteivät em. kolme tavoitetta voi toteutua ilman tietoista eettistä arvopohjaa, joka tähtää ihmisten henkisen, fyysiseen yhdenvertaisuuteen ja maailmanlaajaan solidaarisuuteen.

Joku saattaa väittää, että tavoite on liian korkealla, sillä se vaatii ihmisen henkistä ja moraalista muuttumista. Skeptikoiden mielestä kyseessä on utopia, joka ei koskaan tule toteutumaan. Tähän voi todeta, että tällä asenteella sitä ei edes yritetä.

Eettisesti kestävän kehityksen tavoitteisiin kuuluu rauhan edellytysten ja rauhantilan turvaaminen. On siksi hyödyllistä palauttaa mieleen mitä Immanuel Kant esitti tunnetussa rauhanutopiassaan ”Zum ewigen Frieden ” (1795) eettisten tekijöiden merkityksestä sekä moraalisten ja poliittisten pyrkimysten keskinäisestä suhteesta. Kant näki, ettei valtioiden toiminta voi perustua yksin kansallisiin keskinäisiin sopimuksiin, vaan että ne tarvitsevat tuekseen kansainvälisen oikeuden, joka rankentuisi yleismaailmallisille, maailmankansalaisen mittapuille (weltbürgerliche Massstäbe).

Kantin teoria maailmanrauhasta oli aikoinaan valtiotieteellinen innovaatio, vaikka sen on joku saattanut lukea ironiana rauhan mahdottomuudesta. Teorian mukaan mikään maailmankolkka ei ole riippumaton toisestaan, siitä mitä toiselle tapahtuu. Jo maapallon rajoitetusta pinta-alasta johtuen ihmiset eivät voi kieltää yhteenkuuluvuuttaan. Kuinka paljon enemmän tämä pitää paikkansa meidän aikanamme. Se miten yhteenkuuluvuus henkisesti, taloudellisesti ja ekologisesti ymmärretään vaikuttaa oleellisesti maailmanhistorian kulkuun. Sodat eivät tule ratkaisemaan kestävän rauhan syntymistä ja säilymistä, sillä asein voidaan voittaa sota, mutta menettää yhteiskuntarauha. Kant näkee ihmisoikeuksien olevan avainasemassa, sillä ne vaikuttavat mm. inhimillisen turvallisuuden kokemiseen. Turvallisuus kiteytyy mielen harmoniaan, jossa ihminen on vapaa väkivallasta ja puutteesta ja niiden pelosta.

Vaikka Kant tunnustaakin materiaalisiin syihin perustuvien sotien historiallisen vaikuttavuuden, hän näkeee rauhanteon ja pysyvän tai kuten hän sanoo ”ikuisen rauhan” perustuvan immateriaalisiin seikkoihin, kaikille yhteisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Tämä on tärkeää muistaa keskusteltaessa kestävästä kehityksestä. Sekään ei voi perustua vain ekonomisiin markkinamekanismeihin, ekologisiin tutkimuksiin maailman tilasta eikä kuvauksiin sosiaalisesta epätasa-arvosta, siihen tarvitaan kokonaisvaltaista eettistä sitoutumista ja immateriaalisia kaikkia koskevaa globaalia etiikkaa. Kant kirjoitti:

”Oikea politiikka ei voi astua askeltakaan liittotumatta moraalin kanssa. Ja vaikka politiikka itsessään on vaikea taito, niin moraalin ja politiikan liittoon ei tarvita mitään taitoa; sillä heti kun ne ovat ristiriidassa toisten kanssa moraali lyö kahtia solmun, jota ne yhdessä (siis politiikka ja moraali) eivät kyenneet aukaisemaan.” (Kant 1795,243).

Mitä Kant tarkoittaa sillä, että moraali lyö kahtia solmun? Lyhyesti sanottuna ilmeiesti sitä, että epämoraaliset poliittiset ratkaisut synnyttävät enemmin tai myöhemmin yleistä paheksuntaa, historian tuomion. Gro Harlem Brundtlandin komitean (1987) käyttöön ottaman käsitteen ”kestävä kehitys” historiassa on hetkiä, jolloin kehityspolitiikan ja etiikan suhdetta on vaadittu pohdittavaksi maailmanyhteisön forumeilla. Miten haasteeseen on vastattu?

Kestävän kehityksen ”puuttuva rengas”

Kylmän sodan päättymisen jälkeen ja Itä-Euroopan sosialismin romahdettua elettiin eräänlaista arvotyhjiön aikaa, kun ideologisesti määräytyneet asenteet ja arvovalinnat olivat menettäneet merkityksensä. Moniaalla ajateltiin, että nyt voitaisiin YK:n johdolla etsiä uudet yhteiset, kehitystä ohjaavat arvot ja toimintamallit.

YK:n ympärisökokouksessa 1992 Rio de Janeirossa kansalaisjärjestöjen taholta toivottiin uutta alkua kehityspolitiikkaan. Diplomaattinen ja usein niukkasisältöinen jargon jatkui kuitenkin virallisella taholla, vaikka kokouksen sihteeristön laatimaa loppuasiakirjaa ”Agenda 21”on pidettävä merkittävänä. Toisenlaista todellisuutta edustanut Intian kansalaisjärjestöryhmä halusi yksinkertaistaa ja konkretisoida maailman kehitysongelmia jokaiselle ymmärrettävään muotoon. Se viittasi tunnettuun Mahatma Gandhin lauseeseen, joka tiivistää sen mistä perimmmältään on kyse: Meillä on maailmassa varaa jokaisen perustarpeita tyydyttämiseksi, mutta meillä ei ole varaa yhdenkään ahneuteen. Tämän mukaan kehitysongelmat eivät ole niinkään taloudellisia tai teknisiä vaan ennenkaikkea moraalisia. UK:n ympäristöjärjestön UNEP:n piiristä tälle näkemykselle löytyi tukea. Sen puheenjohtaja Noel J. Brown totesi samansuuntaisesti seuraavaa:

”Agenda 21 (Rion loppudokumnetti) osoittaa meille tehtäviä. Nyt maailmanyhteisön asia on sitoutua Rion konsensukseen, sillä se on välttämätöntä toteutuksen kannalta. Ja sitoutuminen on moraalinen tapahtuma, kenties se elementti joka puuttuu globaalista yhtälöstä.” (Ethics & Agenda 21. NY 1995,2)

Brown yrittää saada päättäjät ja kansalaiset näkemään Agenda 21 :n antamien tehtävien moraalinen ulottuvuus. Kyse ei ole vain dollareista ja viljakiloista tai markkinamekanismeista, joita kaikkia tietysti myös tarvitaan, vaan ennenmuuta siitä miten maailman rikkaudet ja luonnonvarat oikeudenmukaisesti jaetaan.

Brown jatkaa vielä: ”Se mikä nyt on välttämätöntä on paljon selvempi näkemys niistä eettisistä ja moraalisista ydinkysymyksistä, jotka nousevat esiin Agenda 21:sta”(s.2)

Kaksi vuotta myöhemmin 1994 Brown joutui kuitenkin pettyneenä toteamaan, ettei haaste ollut johtanut toivottuun tulokseen: ”Aloittamatta on edelleen keskustelu Agenda 21:stä vedettävistä moraalisista johtopäätöksistä.” Ankara kysymys kuuluu, onko tämä keskustelu kansainvälisellä edelleen aloittamatta. Eräät merkit viittaavat siihen. Ehdotetun eettisen sitoutumisen ja siitä käytävän keskustelun sijasta mielenkiinto suuntautui markkinoiden mahdollisuuksiin ja kumppanuussopimuksiin. Niiden ajateltiin parantavan parhaiten myös köyhien taloudellista ja sosiaalista asemaa. Osittain tässä onnistuttiinkin. Samalla kuitenkin epätasa-arvo rikkaiden ja köyhien välillä kasvoi. Nobelekonomisti Joseph Stiglitz kysyykin ajankohtaisessa tutkimuksessaan ”The Price of Inequality” mikä hinta tällä talousvetoisella ja markkinaehtoisella politiikalla pitkällä juoksulla tulee olemaan. Myös kansalaisjärjestöjen piirissä kritiikki ylikansallisten yhtiöiden ja yksittäisten multimiljonäärien valtaa vastaan kasvoi.

Kymmenen vuotta Rion kokouksen jälkeen 2002 YK:n Johannesburgin ympäristökokouksessa virallisen tahon ja epävirallisten kansalaisjärjestöjen välinen tulkintaero kehityksestä tuli selkeästi esiin. Kun virallinen iskusana ”Rio +10” korosti edistystä, joka kymmenessä vuodessa oli tapahtunut, kansalaisjärjestöjen tulkinta talousvetoisesta maailmanpolitiikasta puhui takaiskusta Rion ihanteille. Ne kirjoittivat omana iskusananaan julisteisiinsa ”Rio – 10”, jolla ne tarkoittivat kehityksen mennen taaksepäin kymmenen vuotta Rion kokouksesta.

Kun toissakesänä 2012 YK:n ympäristökokous pidettiin jälleen Riossa virallisen diplomatian ja kansalaisjärjestöjen tulkinnat kehityksestä poikkesi rajusti toisistaan. Nelson Mandelan aikoinaan kokoonkutsuma ”The Elders-ryhmä”, johon kuuluvat mm. Martti Ahtisaari, Kofi Annan, Gro Harlem Brundtland ja Mary Robinson arvioi Rio+20 pääasiakirjaa ankarasti. Irlannin entinen presidentti ja globaalin etiikan puolestapuhuja Mary Robinson totesi:

”Tämä (kokous) on ”kerran sukupolvessa tapahtuma” jolloin maailma tarvitsee näkemyksen, sitoutumisen ja ennenkaikkea johtajuuden (määrittelyä). Sääli että esitetty päätödokumentti on esityksessään epäonnistunut johtajuuden kohdalla.”(TS 16.7.1012)

Mistä esitetyt näkemyksen, sitoutumisen ja oikean johtajuuden puute johtuvat? Huomionarvoista on se, että puutteet ovat yksilön puutteita, sillä vain yksilöllä voi olla näkemys. Vain hän voi sitoutua ja vain yksilö voi olla johtaja ryhmässäkin toimiessaan.

Vastausta ja muutosmahdollisuutta on siksi etsittävä yksilön ja erityisesti johtavassa asemassa olevien käyttäytymisestä, ajattelusta ja eettisestä sitoutumisesta. Voidakseen kasvaa tähän suuntaan yksilö tarvitsee yhteisön, joka arvostaa näitä ominaisuuksia ja tukee yksilön pyrkimyksiä. Kansalaisjärjestöillä on tässä mahdollisuus toimia kasvattajina ja tukijoina. Ajattelen esim.rauhajärjestöjä, uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyötä. Amnestia ja Emmaus-liikettä, ENO-projektia. Yksilön luovassa muutosprosessissa on vaiheita, joita voisi kuvata tutkimalla ihmisen havaintoprosessin yleisiä lainalaisuuksia mutta erityisesti siinä ilmeneviä yksilökohtaisia ja ainutkertaisuutta piirteitä.

Lähestyn tätä aluetta runon kielellä ”Uusi metsä”

Kun sateisen kesäpäivän iltana
aurinko yllättää
haapojen värisevän lehtipilven,
älä sano itsellesi:
tuttu metsä,
tunnen sen väreissäänkin.

Sano mieluummin:
tämä on uusi metsä,
se mitä metsä kertoo salaisuudestaan
vain juuri nyt.
Se on hetken yllätys
sydämen ihmetys
uuden kesän esirippu.

Kiitollisuus ja jakamisen kyky

Olin järjestämässä Pohjois-Karjalassa luento-ja seminaaritilaisuutta globaalista etiikasa ja kansainvälisestä sitoutumisesta, kun maaherra hämmästyneenä kysyi, miksi järjestän tällaista Suomen köyhimpiin kuuluvalla alueella. Vastasin tuolloin siihen, että köyhempi ihminen ymmärtää avun tarpeen ja osaa saadusta iloita toisella tavoin kuin yltäklylläisyydessä elävä. Olin aiemmin ihmetellyt sitä, miten monilla näiden seutujen asukkailla oli kummilapsia Intiassa. Mikä saa ihmisen tunnistamaan avun tarpeen ja sitoutumaan avun antamiseen, tuskin sitä köyhyys sinänsä tekee.

Eräs tulkinta olisi se, että vaatimattomissa oloissa tai köyhyydessä elävä ihminen ei voi kompensoida sosiaalisia ja henkisiä tarpeitaan materian ja tavaroiden hankkimisella, kuten rikas voi. Pikemminkin päinvastoin köyhä kompensoi – mikäli voimat riittävät- materian puutteensa sosiaalisilla yhteisöllisillä kokemuksilla ja oman elämän henkisesti rikastuttavilla pienillä arvoelämyksillä parhaassa tapauksessa. Hänellä on havainto-ja kokemusmaailmassaan ikäänkuin tilaa, jota informaatiotulva ja virikkeiden sekava moninaisuus ei ole sekoittanut. Siihen tilaan piirtyvät hyvät ja huonot virikkeet voimakkaina. Mm. tähän uskonnolllisten ja filosofisten liikkeiden yksinäisyyden ja erakkouden arvostus perustuu, tyhjentymiseen ja vain herkästi havaittaviin asioihin ja ilmiöihin keskittymällä. Minkä suunnan yksilön arvomaailman rakentuminen saa riippuu paljolti hän tavastaan havainnoida elämää ympärillään ja itsessään. Voimme siksi kysyä, miten sellaiset havainnot syntyvät, jotka ovat merkittäviä eettisesti kestävän kehityksen kannalta.

Äärimmäisessä köyhyydessä elävien asema on sellainen, että heidän voimansa harvoin riittävät tulevaisuuden suunnitteluun ohi jokapäiväisten lähiongelmien. Tällä hetkellä maailmassa elää n. 1 miljardi ihmistä äärimmäisessä köyhyydessä. 925 miljoonaa kärsi 2010 kroonisesta nälästä. Itä-Aasian köyhien suhteellinen osuus väestöstä on tosin pienentynyt ennenkaikkea Kiinan ansiosta, jonka yhden lapsen perhepolitiikalla lienee ollut merkittävä osuus kehitykseen. YK:n vuosituhattavoite köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2015 saavutettiin jo kymmenen vuotta sitten Itä-Aasiassa. Koko maailman köyhien osalta sensijaan vuosituhattavoitteiteiden saavuttamisajankohtaa on jouduttu siirtämään. Saharan eteläpuolisen Afrikan väestö on erityisen vaikeassa asemassa, sillä vuonna 2008 siitä eli 47% absoluuttisessa köyhyydessä. Osuus on hieman pienentynyt vuodesata 1981 jolloin köyhiä oli 51%, mutta jos vauhti on näin hidasta sotien ja luonnonkatastrofien ja kuivuuden vaivaamassa Afrikassa kärsimyksien lientämiseksi pienet avustustoimenpiteet eivät auta. Nyt tarvitaan asennemuutosta, joka nousee uudenlaisesta tavasta havainnoida maailmaa ja sitä ohjaavia kehitysstrategioita ja niiden taustana toimivia tilastoja, luvuiksi muutettuja ihmisiä.

Keskeistä asennemuutoksessa on sen asian tunnustaminen, ettei mikään käsite, asetus tai laki yksin takaa, että sen avulla saavutetaan moraalisesti oikeita ratkaisuja. Samalla kun uusia käsitteitä luodaan ja kansainvälistä oikeutta tarkistetaan on tärkeä tiedostaa, että taloudellisiin ja ekologisiin ratkaisuihin sisältyy kannanotto toiseen ihmiseen, lähimmäiseen. Globaalisti ajatellen tehtävien muutosten vaikutus on erityisen suuri niihin, joilla on vähiten vaikutusvaltaa ja voimia vaikuttaa omien asioittensa hoitoon. Siksi ruohonjuuritasolta nouseville aloitteille ja innovaatioille tulisi rohkeasti antaa enemmän arvoa. Ne vaikuttavat useasti välittömimmin lähiympäristönsä arkeen kuten esim. eräät afrikkalaiset yhteistyötä edistävät naisverkostot.

Laajan muutoksen alkuna tuskin voi olla köyhimmät, vaan ne jotka näkevät köyhyyden vääristämät kasvot, siis havainnoivat elämää uudeella tavoin ja joilla on elämiseen riittävä toimentulo ja turvallisuus.

Yhteisöllistä ja yksilöllistä käyttäytymistämme ohjaavat viimekädessä suurelta osin arvot ja uskomusjärjestelmät. Jos haluamme muuttaa käyttäytymisemme meidän on muutettava uskomuksemme ja arvomme, kehitettävä uusi näkökyky, kuten aikamme suuri eetikko Hans Jonas ehdottaa. Tämä liittyy laajempaan muutosprosessiin, jonka Albert Einstein ilmaisi lauseella: ”Atomien irtipäästetty voima on muuttanut kaiken, yhtä lukuunottamatta nimittäin meidän ajatteluamme.” Senkin on muututtava jotta ihmiskunta voisi elää oikeudenmukaisessa, eettiseti kestävässä maailmassa.

Havaintostrategiat ja arvomaailma

Havainnoilla tarkoitamme tässä aistimussisältöjen tallentamista muistiin sekä niiden mieleenpalautusta. Edelleen se on uudelleenyhdistelyä mielikuvien ja vapaan fantasian avulla. Havainto voi olla myös kokemusta asioiden ja tapahtumien säännönmukaisesta yhteenkuuluvuudesta. Se on edellytys korkeammille henkisille tiedostusprosesseille.

Havaintoa voidaan toisaalta kuvata fysikaalisena, fysiologisena ja psykologisena prosessina. Toisaalta se on ilmiönä tulos tietoisesti koetuista elämyksistä.

Yksilön elämänhistoriaan sisältyvät kokemukset ja niihin joko tietoisesti tai tiedostamatta liittyvät arvot ohjaavat havainnontekoamme nk. sosiaalista näkemistämme. Mielenkiintomme ja arvomme ohjaavat aistihavaintojamme. Kapungin kadulla kulkiessamme havaitsemme sen mikä liittyy mielenkiinnon kohteisiimme ja karkeasti otaen ohitamme muun. Myös oman elämän tapahtumista nostamme esiin asiat ja ilmiöt, jotka arvomaailmamme kannalta ovat tärkeitä. Arvomaailman muuttuessa havaintommme ja niiden erilaiset intensiteetit muuttuvat, se mitä elämän virrassa pidämme oleellisena muuttuu. Ihmisyhteisön kannalta tärkeää on se kiinnittyykö huomiomme positiivisiin vai meille negatiivisiin asioihin ja kilmiöihin. Tämä vaikutta siihen osaammeko elämässämme olla kiitollisia. Voisimme väittää, että kiitollisuuden käsite on yhteiskunnassamme varsin vieras. Joidenkin mielestä se estä kehityksen, eteenpäin pyrkimisen.

Joidenkin on mahdotonta havaita mitään mistä olisi kiitollinen. Asiat ovat joko itsestäänselviä tai omalla vaivalla itse ansaittuja, joista ei tarvitse tuntea kiitollisuutta. Globaalissa perspektiivissä kiitollisuuden kokemisen kyvyllä on kauskantoinen merkitys. Se liittyy tärkeältä osin siihen pystymmekö muuttamaan ajatteluamme ja sen kautta rakentamaan eettisesti kestävää kehitystä. Kiitollisuuden kokemus saattaa syntyä, kun elämän itsestäänselvyydet kyseenalaistetaan, oli sitten kyse materiaalisesta hyvinvoinnista, sosiaalisista suhteista tai eksistentiaalisista perusarvoista, ne koetaan annettuina mahdollisuuksina, ilman omaa panosta. Jos me etuoikeutetuiksi syntyneet havahdumme huomaamaan kaiken sen hyvän, jonka olemme saaneet ilman lamauttavaa syyllisyyytä erityisasemastamme, tämä voi muuttaa käsityksemme siitä me itse tarvitsemme ja mitä toiset tarvitsevat, erityisesti ahdingossa elävät. Kiitollisuuden kokemus voi muuttaa sen mitä kutsumme avustustoiminnaksi – yhteiseksi jakamiseksi.

Puolalaisen ohjaajan Kieslowskin filmissä 2. käsky on kohtaus, jossa syövästä parantunut mies palaa lääkärin luo kiittämään. Hän ihmettelee sitä, miten kiitollisuus täyttää hänen mielensä niin näennäisesti pienestä asiasta kuin pöydän pinnan koskettamisesta sormillaan. Näennäisesti pienestä asiasta nousee kiitollisuus, jos kiitollisuuden kyky on herännyt. Asioiden pienuus tai suuruus ei ratkaise.

Kun kiitollisuuden kyky on herännyt jakaminen, antaminen, yhteistyö ja auttaminen eivät silloin ole uhrautumista tai luopumista vaan yhteyden kokemista kokonaisuuteen, lähimmäisiin, joille maailman teatterissa oli annettu toinen rooli kuin meille.

Eettisesti kestävä kehitys lähtee yksilöiden havaintostrategioiden muutoksista ja siitä seuravasta kyvystä tuntea kiitollisuutta. Tähän liittyy muistikuva jonkin vuoden takaa: Ajoimme Afrikan Pakolaisjärjestön (AREF) perustajan Segun Olysolan kansaa Nigerian Lagosin miljoonakaupungin saastunutta merenrantaa ja keskustelimme kiitollisuuden (gratitude) merkityksestä. Pakolaisleireiltä saadut kokemukset vahvistivat yhteistä näkemystämme. Olimme yhtä mieltä siitä, että kiitollisuuden kokeminen ei riipu yksilön asemasta. Periaatteessa sen voi kokea köyhä ja rikas, mutta se on välttämätön edellytys uuden eettisen vastuun syntymiselle.

Reijo E. Heinonen

Elias Erämaja: eettisesti kestävä kehitys

Elias Erämaja

Tiivistelmä alustuksesta Loviisan rauhanfoorumissa 2.8.2014

Haluan alustuksellani herättää keskustelua eettisesti kestävästä kehityksestä YK:n post-2015 viitekehyksessä. Post 2015-ohjelmahan tulee olemaan jatkoa vuosituhattavoitteille, joita voidaan pitää suhteellisen onnistuneena hankkeena, etenkin ensimmäisen tavoitteen, eli äärimmäisen köyhyyden ja nälän puolittamisen osalta. Tavoite täyttyi jo vuonna 2010 ja sen suurimpana selittävänä tekijänä on ollut globaali talouskasvu, etenkin väkimäärältään suurissa maissa, Intiassa ja Kiinassa.

Talouskasvu on kuitenkin samalla tarkoittanut sitä, että vuosituhattavoitteiden seitsemättä kohtaa, eli ympäristön kestävän kehityksen turvaamista, ei ole pystytty toteuttamaan. Kehitys on siltä osin mennyt jopa huonompaan suuntaan, kun pitkälti resurssien liikakulutukseen perustunut talouskasvu on vaatinut suuria ympäristöuhrauksia. Kiinassa mm. 60% pohjavesistä on saastunut käyttökelvottomiksi ja savupiipputeollisuuden ilmastopäästöt ovat kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Surullista kyllä, mutta moni tutkija ei enää vaivaudu pohtimaan sitä miten ilmastonmuutosta kyettäisiin torjumaan, vaan sitä, miten sen seurauksiin pystyttäisiin parhaiten sopeutumaan.

Vuosituhattavoitteiden ensimmäisen ja seitsemännen kohdan välillä vallitseekin empiirinen ristiriita, joka herättää eettistä pohdintaa. Oikeutettuna lähtökohtana post 2015-tavoitteille voitanee kuitenkin pitää äärimmäisen köyhyyden poistamista. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin neuvonantajan, ekonomisti Jeffrey Sachsin mukaan äärimmäinen köyhyys voitaisiin poistaa maailmasta vuoteen 2030 mennessä. Tavoitteen onnistuminen tarkoittaa kuitenkin suurella todennäköisyydellä myös ilmastopäästöjen kasvua ja siksi rikkaiden ja keskituloisten maiden on pystyttävä kantamaan huomattavasti nykyistä suurempi vastuu ilmastonmuutoksesta.

Lisäksi on muistettava, että ettisesti kestävä kehitys vaatii paljon muutakin kuin vain talouskasvua ja ekologista ympäristöpolitiikkaa. Talouskasvu ei ole eikä sitä pidä nähdä kehityksen itseisarvona, vaan se tulee nähdä kestävän kehityksen mahdollistajana. Se voi toteutua onnistuneesti vain niissä maissa, joissa on toimiva hallinto ja instituutiot tai vallitseva tahtotila sellaisten rakentamiseksi. Silloin puhutaan ihmisten tarpeista kulttuuriin, koulutukseen, ihmisoikeuksiin ja terveyteen. Vain sellaiset maat, jotka aidosti priorisoivat näitä asioita, voivat myös aidosti vaurastua.

Elias Erämaja

Kaksi näkökulmaa eettisesti kestävään kehitykseen

Sirkku Kivistö
Sirkku Kivistö Loviisan Rauhanfoorumin seminaarissa 2.8.2014. Kuva: Jouni Viitala.

Ohessa lyhennelmä työterveyspsykologi PSL Sirkku Kivistön alustuspuheenvuoroon Loviisan Rauhanfoorumin seminaarissa Eettisesti kestävä kehitys.

Eettisestä näkökulmasta kestävään kehitykseen seminaarissa tarkasteltiin ensinnäkin työolojen laadun kysymystä ihmisen henkisen kestävyyden kannalta. Tähän ei aina ole riittävästi kiinnitetty huomiota kestävän kehityksen ohjelmissa, esimerkiksi YK:n ”Sisukkaat ihmiset, kestävä maailma: valitsemisen arvoinen tulevaisuus” –raportissa työvoima –sana vilahtaa kahdessa raportin 56:sta ehdotuksesta.

Ihmisen henkisen kestävyyden kannalta täytyy työoloille asettaa laatuvaatimuksia. Työ on turvallista, jos

– työ kokonaisuudessaan tuntuu olevan mielekkäästi hanskassa
– työ ei aseta niin suuria vaatimuksia että ihmisen palautumiskyky menee rikki
– työpaikka huolehtii rasituksen säätelystä niin että kehittämiskipinä säilyy
– työpaikalle on rakennettu kaikkia arvostava toimintakulttuuri.

Eettisestä näkökulmasta on huolestuttavaa, että Suomessa kokemus työnteon mielekkyydestä on ollut kielteinen koko 2000–luvun ajan, ja on edelleen selvästi negatiivinen (TEM raportteja 5/2014).

Netissä tulee vastaan runsaasi vetoomuksia allekirjoittaa vastalause sortotoimille yksittäisiä työntekijöitä, työntekijäryhmiä ja ammattiyhdistysaktiiveja kohtaan. Niistä välittyy tietoa työelämän vakavista ongelmista eri puolilla maailmaa.

Toisena teemana tutustuttiin lasten kanssa työstettyyn peruskirjaan ohjeeksi hallituksille, rahoittajille ja lasten suojelusta vastaaville (Children´s Charter).
Vuonna 2011 kysyttiin 600 lapselta 21 maassa kolmessa maanosassa katastrofien hallinnasta.

Lasten mielestä:

– Koulut on saatava turvallisiksi ja on huolehdittava opetuksen jatkuvuudesta.
– On suojeltava ensisijaisesti lapsia ennen katastrofia, sen aikana ja jälkeen.
– Lapsilla on oikeus osallistua ja saada tarvitsemansa tiedot myös katastrofiasioista.
– Yhdyskuntarakenne on tehtävä turvalliseksi ja katastrofin uusimisen riskiä on pienennettävä järjestämällä hätäapua ja käynnistämällä jälleenrakennus.
– Katastrofiavun täytyy tavoittaa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat.

Syyriassa, Gazassa ja muilla nykyisillä kriisialueilla Lasten peruskirja opastaa toimimaan lasten tarpeet huomioon ottaen.

Lähteitä:

Children´s Charter and action plan for disaster risk reduction for children by children.
http://www.childreninachangingclimate.org/database/CCC/Publications/children_charter.pdf (2011)
Kallio, Eila & Kivistö, Sirkku (2013): Mieli työssä. Työterveyslaitos, Helsinki.
TEM raportteja 5/2014. Työolobarometri. Syksy 2013. Ennakkotietoja. https://www.tem.fi/files/38687/TEMrap_5_2014_07022014.pdf
Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin kestävän kehityksen korkean tason paneeli (2012) Sisukkaat ihmiset, kestävä maailma: valitsemisen arvoinen tulevaisuus. New York: Yhdistyneet kansakunnat.
http://formin.finland.fi/public/download.aspx?ID=107908&GUID=%7B5B5FBBD1-CBEF-482B-84A7-0B6F22AC0141%7D
Loviisan rauhanfoorumi – kovaa asiaa http://www.vastuu.fi/main/index.php?pr=7&id=1533

Hiroshima-päivän tunnelmia Loviisassa

DSC_8261

Loviisan Rauhanfoorumin päätöspäivä, Hiroshima-päivä 6.8. oli onnistunut sekä ohjelman, yleisön että tunnelman osalta. Foorumi alkoi jazzpianisti Veikko Hakkaraisen erinomaisella konsertilla ja suurlähettiläs Heikki Talvitien ja dosentti Arto Luukkasen sopivasti jännitteisellä Venäjä / Ukraina -debatilla Ravintola Loviisan Kappelissa, ja jatkui Absolute Girsien säkenöivällä sähköselloesityksellä ja Sade Hiidenkarin meditatiivisella Secred – Pyhä -videoteoksen maailmanensi-illalla Laivasillalla.

Kynttiläpuheen pitäjäksi päätyi alkuperäisestä ohjelmasta poiketen Loviisan Rauhanfoorumin perustajajäsen, ja ensimmäiset 20 vuotta pääsihteerinä toiminut Veli-Matti Hynninen. Hän muisteli Loviisan Rauhanfoorumin historiaa ja totesi foorumin saaneen alkunsa vuonna 1981 alkaneen Loviisan Hiroshima-päivän kynttiläkulkueen ympärille. Traditio elää yhä vahvana, osallistujia oli tänä vuonna arviolta 200 henkilöä.

Omassa puheenvuorossani muistelin päivälleen 69 vuotta aiemmin pudotettua atomipommia. Nostin esille ajatuksen, ettei ihmiskunnan historian hirveimpien hetkien muistamisen tulisi ajaa meitä epätoivoon eikä passiivisuuteen, vaan sen tulisi päin vastoin antaa meille motivaatiota ja energiaa rakentaa parempaa maailmaa. Lainasin Martin Luther King Jr:a, jonka mukaan väkivallattomuudessa on kyse pelon, vihan ja raivon aiheuttaman negatiivisen energian käyttämisestä kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan.

Timo Virtala

Rauhanfoorumi jatkuu, Hiroshima-päivänä ke 6.8. tarjolla runsaasti ohjelmaa

DSC_2712k
Kynttilöidenlasku viime vuonna. Kuvaajana Jouni Viitala.

Loviisan Rauhanfoorumi jatkuu tänään keskiviikkona 6.8. rauhajazzilla, Ukraina-seminaarilla ja perinteisellä Hiroshima-päivän kynttiläkulkueella. Rauhanjazz alkaa Ravintola Loviisan Kappelissa (Kappelipuistossa osoitteessa Kuningattarenkatu 19) jazzpianisti Veikko Hakkaraisen konsertilla klo 17-18. Konsertin jälkeen seuraa suurlähettiläs Heikki Talvitien, dosentti Arto Luukkasen ja kamarineuvos Veli-Matti Hynnisen Venäjä ja Ukrainan tilanne -seminaari klo 18-20.

Seminaarin jälkeen siirrytään Laivasillalle, jossa rauhanjazz jatkuu klo 20.30 Absolute Girls‘ien eli sähköselloa soittavien Seeli Toivion ja Helena Plathánin konsertilla. Konsertin jälkeen klo 21.30 on vuorossa Sade Hiidenkarin videoteoksen Sacred – Pyhä maailmanensi-ilta. Vidoeteosta säestää paikan päältä muusikko Anastacia Mouna. Teoksen kesto on noin neljä minuuttia.

Hiroshima-päivää vietetään 6.8. Hiroshimaan ja 9.8.1945 Nagasakiin pudotettujen atomipommien aiheuttaman joukkosurman muistoksi. Kyseiset pommit tappoivat yhteensä arviolta 150 000 – 250 000 ihmistä. Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset ovat ainoita kertoja, kun ydinaseita on käytetty sodassa. Hiroshima-päivästä on muodostunut päivä, jona eri puolilla maailmaa hiljennytään muistelemaan kaikkia väkivallan uhreja. Tänä vuonna ajatukset ovat erityisesti Syyriassa, Gazassa ja Ukrainassa. Illan tapahtumien yhteydessä Kirkon ulkomaanapu kerää käteislahjoituksia Gazan kriisistä kärsivien ihmisten hyväksi.

Ennen kynttiläkulkuetta suurlähettiläs Heikki Talvitie pitää puheen Laivasillalla. Järjestäjät tuovat paikalle kynttilälyhdyt. Uimarannalla kulkueen vastaanottaa cupolaa soittava Lauri Wuolio. Kaikki tapahtumat ovat maksuttomia, tervetuloa!

1914-2014: Rauhanaatteiden, rauhanliikkeiden ja kansainvälisten instituutioiden kehitys -seminaari Loviisan Rauhanfoorumissa 2.8.2014

Reime, Vesa ja Suomela

Vuoden 2014 Loviisan Rauhanfoorumin ensimmäisen asiantuntijaseminaarin otsikko oli 1914-2014: Rauhanaatteiden, rauhanliikkeiden ja kansainvälisten instituutioiden kehitys. Alustajina olivat toimittaja Hannu Reime ja rauhantutkija Unto Vesa, puheenjohtajana Kalevi Suomela

Hannu Reimen mukaan ennen ensimmäistä maailmansotaa työväenliike oli suuri rauhanliike, etenkin Saksassa. Yhteiskunnallinen keskustelu oli vilkasta ja periaatteellista: jos sota syttyy niin työläiset kieltäytyvät sotimasta. Kun sota sitten syttyi elokuussa 1914, niin argumentit menivät romukoppaan ja työväenliike hylkäsi periaatteensa. Sodan vastustajista tuli nopeasti fanaattisia sodan kannattajia.

Vuodella 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, ja nykyhetkellä on monia yhtymäkohtia, joista tärkeimmät ovat geopolitiikan korostuminen sekä liittoumien syntymiset. Reime puhui ”vaihtuvista vihollisista, vaihtuvista liittolaisista” ja otti esimerkiksi Iranin ja Yhdysvallat, jotka pitkän vihanpidon jälkeen tekevät yhteistyötä Irakissa. Myös alueellisia yhtymäkohtia on, kuten Lähi-itä. Yksi syy siihen, miksi Lähi-itä on niin kaoottinen, on Ison-Britannian ja Ranskan suorittama maiden jako etupiireihinsä sekä brittien petetyt lupaukset arabeille ja Israelille. Reimen mukaan pääsyy Gazan nykyiseen konfliktiin on miehitys sekä se, että Israel ei myönnä, että alueella asuu kaksi tasoveroista kansakuntaa.

Unto Vesa jäljitti rauhanliikkeen synnyn vuoteen 1815 ja totesi sen vahvistuneen 1800-luvun loppupuolella Haagin rauhankonferenssien 1899 ja 1907 myötä. Ensimmäinen maailmansota oli tappio sekä liberaalien rauhanaatteille että työväenliikkeelle. Vesan mukaan jokaisen sodan jälkeen tulee vastareaktio, ”ei koskaan enää”: kansainliiton solmiminen sekä rauhanliiton perustaminen uudelleen esimerkkeinä ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen nähtiin jälleen rauhanliikkeen nousu. YK:n perustettiin, ydinaseiden vastustus organisoitui, rauhantutkimus käynnistyi Johan Galtungin jalanjäljissä 1950-60 –luvulla. 1970 ja etenkin 1980 –luvuilla syntyi uusien ryhmien, kuten psykologien, opettajien, lääkärien ja taiteilijoiden rauhanliikkeitä. Nämä liikkeet olivat vahvasti Eurooppa- ja länsikeskeisiä, mutta rauhanliikkeen moottoreita olivat Intiasta levinneet Gandhin väkivallattomuuden aatteet sekä Japanissa vahvistunut ydinaseita vastustaminen.

Vesan mukaan rauhanliikkeen aikaansaamat vastareaktiot sodille voidaan jäljittää Napoleonin sodista toiseen maailmansotaan ja aina nykyaikaan asti, mutta samalla vastareaktio on hiipunut verrattain pian ja se on tyytynyt liian vaatimattomiin tuloksiin – esimerkkinä ydinkoekielto ilmakehissä joka vain siirsi ydinkokeet maan alle. Rauhanliikkeen historia on usein voimattomuuden ja turhautumisen historiaa, mutta samalla se on saanut lisäpontta pienistäkin voitoista. Vesan mukaan ihmisten rauhantahto on vahvaa, melkeinpä perusvakio. Organisaatiotaso edustaa kohtuullisen vakaata tasoa mutta ei isoa ihmisjoukkoa kun taas rauhanaatteen aaltoliike aiheuttaa nousuja ja laskuja.

Rauhanliikkeen käsite on Vesan mukaan nyt laajempi kuin koskaan ennen: ihmisoikeusjärjestöt, ympäristöliikkeet ja jopa Punainen Risti mieltävät itsensä rauhanliikkeen jäseniksi.

Yleisön kysymykset liittyivät syihin, jotka estävät nykytilanteen esimerkiksi Ukrainassa luisuvan suurimittaiseen konfliktiin – ottaen huomioon alustajien mainitseman tilanteen samankaltaisuuden vuoden 1914 tilanteeseen – sekä mahdollisuudesta uuteen kylmään sotaan. Reimen mukaan suurin pidäke laajenevalle konfliktille on, että päättäjät tietävät kuinka paljon on pelissä. Vesa muistutti, että henkilösuhteilla on merkitystä myös kansainvälisessä politiikassa ja toivoi, ettei suurvalloilla ole nyt sadan vuoden takaisen kaltaisia salaisia sitoumuksia. Kylmän sodan paluuseen alustajat eivät uskoneet, mutta Vesa huomautti, että mikäli Venäjän vastaiset talouspakotteet eivät toimi niin tuloksena on yhä syvenevä kriisi.

Laatinut: Jussi Ojala